Murrosikä

7. luokalla olin kovasti ''rakastunut'' poikiin ja idoleihin. Mitään seurustelua tuolloin ei vielä ollut. Alkoholin käytön aloitin 13-vuotiaana, mutta se oli aika harvinaista vielä silloin 13- ja 14-vuotiaana. Mulla oli aikamoinen nörttimaine, tai ainakin itse kuvittelen niin. Tuo alkoholin käyttö on ollut osittain sen näyttämistä, että mä olen ihan normaali, niin kuin muutkin, en oo mikään nolo nyhverö. Osittain se on ollut tietty jännä uusi asia, joka on ollut hauskaa humalatilan takia. Kaveriporukassani olen kokenut asemani aina siksi muiden mielestä ulkopuoliseksi nörtiksi, vaikka itse olen kokenut itseni samanlaiseksi kuin muut, usein jopa rohkeammaksi ja aikuisemmaksi kuin muut. Mua on ärsyttänyt se hikke-maine, vaikka olenkin (osittain salaa) ollut ylpeä koulumenestyksestäni. Olen tavallaan ollut ylpeä siitä, että olen tosi hyvä koulussa, ja tavallaan siitä, että olen kuitenkin "cool".

14-vuotiaana koin ensisuudelmani ja muutenkin oli jotain pieniä säätöjä poikien kanssa. Olin ikäistäni vanhemman näköinen ja monesti tuntemattomille sanoinkin olevani 16-vuotias, jotkut jopa kerran ihmetteli, että ai vasta 16! Kaverit oli mulle tärkeitä, ja sama meno niiden hyväksynnän "kerjäämisestä" jatkui. Olin usein ja kauan ihastunut johonkin poikaan, ja teinin haaveilua oli aika paljon päiviksissä. Isää kohtaa oli vihaa jo aika paljon, siis todella paljon. Itkin isän ääliömäisyyttä usein.

14- ja 15-vuotiaana käytin alkoholia useammin kuin vielä 13-vuotiaana. Siis oikeastaan aika paljon näin jälkeenpäin ajateltuna; nyt jos vetäis noin paljon, niin huh huh! Ollut oikeeta teiniörveltämistä, vaikken koskaan oo ollut missään kovisporukoissa tai polttanut tupakkaa. 14-vuotiaana aloitin kesätyöt, siitä lähtien olinkin lähes joka kesä töissä kunnes yliopistoaikoina lopetin ne. 14- ja 15-vuotiaana oli ensimmäiset (parit tosi lyhyet ja yksi pitkä) seurustelut ja ensirakkaus. Seksielämäni alkoi.

Aikamoista tunteiden myllerrystä oli. Olen varmaan ajatellut, että kaikki ne paskat tunteet, mitä mulla oli, johtu vaan murrosiästä, vaikka niille näin jälkeen päin ajateltuna olikin selkeät hyvät syyt. Kaverit dissas mua, äiti ryyppäs ja vihasin isää. Mutta poikaystävältäni tota rakkautta, rehellisyyttä, läheisyyttä, välittämistä ja onnellisuutta kuitenkin sain. Ehkä ainoa kunnon ihmissuhde sillon. Se on ollut mulle kyllä merkittävä ihminen, ja arvostan sitä paljon! Tietenkin mun nykyinen mies on ollut mulle vielä merkittävämpi. Se on muuttanut mua paljon, lähinnä parempaan suuntaan, ja se tuntee mut tosi hyvin. Tai ei se oo mua muuttanut, vaan olen muuttunut sen vierellä. Sille ensimmäisenä avauduinkin ongelmistani ja siltä oon saanut ihan hirveesti tukea. Tää rakkaus on paljon vahvempaa kuin ensimmäiset rakkauteni, mut rakastan niitä ensimmäisiä rakkauksianikin kyllä jollain tavalla edelleen.

Tulee aika haikea olo, kun muistelen ensirakkauden tunnelmia. Erottiin ekan poikaystäväni kanssa ihan ystävinä, ekoina vuosina eron jälkeen oltiin jonkinlaisia kavereitakin. Tulin hyvin toimeen entisen poikaystäväni silloisen uuden tyttöystävänkin kanssa. Nähtiin vuosien varrella sillon tällön aina välillä, mut viimeksi näin ekaa poikaystävääni joskus vuosia (4?) sitten nopeasti. Ois oikeastaan ihan mukava tavata taas. Koen sitä kohtaan jonkinlaista rakkaudellista ystävyyttä ja hengenheimolaisuutta. Kai tässä on jonkinlaista nostalgista kaipuuta menneeseen. Olisi mukava näin jälkeenpäin jutella meen yhteisestä menneisyydestä ja siitä, mitä kaikkea kummallekin on sen jälkeen tapahtunut. Silläkin tais olla masennusta jossain vaiheessa meen eron jälkeen.

Oikeastaan mun elämä teininä on ollut aika jännää ja kiireistä. Oon touhuillut hirveesti kaikenlaista, vaikka oonkin ollut hyvä ja ahkera koulussa ja vaikkei mulla oo koskaan ollut mitään varsinaisia harrastuksia. Ekat baarireissutkin tuli koettua jo 14- ja 15-vuotiaana. Ja koska mulla ei oo ollut sitä bestistä, niin oon ollut monissa kaveriporukoissa ja touhuillut eri kaverien kanssa eri juttuja. Rupesin tässä miettimään, et sillon teininä kaikki on ollut kyllä ihan uutta ja erikoista, just noi rakkaus- ja seksikokemukset ja muut. Jännää on ollut. 16-vuotiaana mulla mm. oli yhden illan juttuja, ja jotenkin muutenkin olin ehkä yliseksuaalinen. Onneks en oo mitään joutunut katumaan, huonostikin ois tietty joskus voinut käydä.

17-vuotiaana mulla oli edelleen lyhyempiä ja pidempiä suhteita miehiin, yksi pidempiaikainen seksisuhdekin. Alkoholia kului aika paljon aina kun oli bileet. 17-vuotiaana oli muuten jäänyt jo kaikki ne entiset kaverit, jotka oli kiusannut mua ala-asteen lopulla ja yläasteella. Mulla oli pari hyvää kaveria lukiossa, mutta kun muutin lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle, niin lukioaikaiset kaverit jäi. Aluksi oltiin yhteydessä, mutta pikkuhiljaa se on jäänyt. Ollaan vieraannuttu puolin ja toisin toistemme elämästä. Pitäis tutustua toisiinsa ihan uudelleen, mutta se tuntuu tavallaan turhalta, koska asutaan kaukana toisistamme.

16 – 18-vuotiaana olin siis lukiossa, aika kiireistä oli; koulu, kaverit, miehet, kesätyöt, ajokortti jne. Ihastuneena olin onnellinen ja jätettynä olin onneton. Varsinaista masennusta mulla ei ehkä tuolloin vielä ollut, semmosta alakuloisuutta kuitenkin. Tai ehkä sitä masennusta tuolloinkin sitten jo oli, lievempänä vain. 17-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani seuraavat pätkät:

"Koulussa filosofiassa katottiin yhtä itsemurhavideoo ja juteltiin siitä. Tosiaan, ei semmosta välttämättä muut huomaa, edes lähimmät ihmiset, että hautoo itsemurhaa. Mäkin oon monesti ajatellut, että ellei muuta vaihtoehtoo ole ja elämä tuntuu niin paskalta ettei jaksa enää elää, niin ainakin jättää jonkun viestin selitykseksi. Mä hyväksyn itsemurhat ja ymmärrän joidenkin syitä, kun oon kerta itsekin (ollut) masentunut. Ja vaikka oon vaan lievästi, niin maailma on niin saatanan paska, että ymmärrän syvästi masentuneiden epätoivoa..."

"Tänäänkin itkin. Kaikki rassaa. Kukaan ei välitä musta, tulevaisuus ahdistaa, vitun yksinäinen olo. Aikuisuus ahdistaa. En mä ees tiedä mitä mä pohjimmiltaan tältä elämältä haluisin. Mä oon niin helvetin hukassa... Kaikki tuntuu niin perkeleen vaikeelta. Tunnen itseni niin typeräksi, lapselliseksi ja haavoittuvaksi. Mul on taas semmonen elämänahdistus ja pieni pelko siitä että sekoan. Sattuu!! Mä haluun pois!! Ahdistaa!! Pelottaa!!"

"Mua vituttaa taas vaihteeks kaikki... Ja itkettää taas ihan sairaasti, vaiks en tiä et mikä itkettää. Tää kusipää maailma masentaa vaan niin paljon. Tunnen olevani niin yksin. Oon miljardien ihmisten ympäröimä, mut silti niin helvetin yksinäinen. Kukaan ei tunne mua, en edes mä itse. Vittu mä sekoon, en jaksa olla enää. Ennen ko mä tapan itteni mä kulutan kaikki rahani ja jätän pitkän viestin muille. Ei mikään ihme et kuulun siihen viidesosaan ihmisistä kun on masentunut. Mä vaan en vielä syö lääkkeitä. Kuka saatana mua vois auttaa? Ei kukaan, mä oon niin helvetin yksin eikä kukaan voi ymmärtää mua, kunnen mä ymmärrä edes itse itseäni. Sattuu vaan niin vitusti, miksi elämän täytyy olla näin vaikeeta? Aika kuluu ihan hirveen nopeesti. Mut missä se elämän ilo on? Miten mun elämä vois olla hauskaa kun se on tämmöstä paskaa? Tää touhu on niin perseestä! Mä inhoon elämääni! Tää kaikki on niin ahdistavaa!!"

Ihan vakavasti en oo koskaan suunnitellut itsemurhaa. Ajatellut kyllä monesti, että olisi parempi, jos olisin kuollut, mutta en ole varsinaisesti miettinyt, miten tappaisin itseni. Mitään itsetuhoisuutta ei ole ollut. Tällä hetkellä en edes haluaisi kuolla. On tullut toivo siitä, että tulevaisuudessa voin paremmin. On tullut usko siihen, että pikkuhiljaa alan nauttia enemmän elämästäni. Ei ole enää ollut sellaista kestotuskaa, jossa ei näe mitään mahdollisuuksia parempaan tulevaisuuteen.