Varhaisteini-ikä

Peruskoulussa mulla ei koskaan ollut sitä bestistä, parasta kaveria, joka muilla tytöillä tuntui olevan. Mulla oli kyllä tuttuja ja kavereita, mutta olin enimmäkseen porukassa, joka koostui bestispareista ja musta. Tunsin oloni usein ulkopuoliseksi, vaikka mulla kavereita olikin. Tuntui todella pahalta, kun omat kaverit kiusasi. Siis ihmiset, joita pidin ystävinäni, alkoi kiusata mua. Vihasin kavereitani todella paljon. Se oli todella tuskaista vihaa, muistan kuinka kirjoittelin mustalla tussilla nenäliinaan "I hate Kaisa"-tekstejä ja suttasin kavereitteni nimiä. Samalla itkin. Koin olevani todella yksin. 12-vuotiaana 6. luokalla kirjoitin päiväkirjaani ensimmäiset ''I HATE LIFE''-kirjoitukset. Kiusaamista kesti jotain 3-4 vuotta. Välillä olin kiusaajieni kaveri taas ja kiusaaminen oli sellaista nolaamista, naureskelua, häpäisemistä jne.

Häpeä onkin mulle aika vaikea tunne. Itsensä häpeäminen voi olla todella sietämätöntä. Edelleen aina välillä pelkään tekeväni jotain noloa, sanovani jotain noloa, jolle muut sitten nauraisi. Tuntui aika pahalta lukea niitä tekstejä, missä kerroin, miten kaverini on mua kohdellut, mitä ne on mulle sanonut, miten ne on nauranut mulle, miten ne on nolannut mua, miten olen hävennyt itseäni, miten olen vihannut kavereitani, miten olen ollut kateellinen/mustasukkainen jostain kaveristani jollekin toiselle kaverilleni jne.

Vaikuttaa hirveen raa'alta taistelulta hyväksynnästä; mitä kaikkea paskaa oonkaan kestänyt, kun se on tullut ystäviltäni, joiden olen halunnut pitävän minusta. Oon sillon kovasti kaivannut hyväksyntää muilta. Koulumenestys on ollut mulle tärkeetä; jokin, jossa olen ollut hyvä. Jokin, jossa mua on arvostettu ja jossa olen ollut parempi kuin monet muut. Jokin, jossa ei oo tarvinnut pelätä hylätyksi tulemista ja epäonnistumista. Ehkä tuo koulumenestys on ollut mulle liikaakin semmonen mun arvon osoitus. Kun ei oo tullut arvostusta kavereilta, se on tullut opettajilta. Ja myöhemmin, kun opiskelut yliopistossa lähes pysähtyi, ja kun tavallaan epäonnistuin opiskeluissa, koin epäonnistuneeni myös muuten; mä koin epäonnistuneeni ihmisenä kokonaan. Tietenkin järjellä tiesin, et näin ei oo, mutta jotenkin tunteet sano, et se viiminenkin ylpeyden aihe ja positiivisen arvostuksen lähde oli mennyt. Pikkuhiljaa onneksi opin pois siitä, että koulu- ja työelämässä menestyminen olisi jotenkin tärkeetä. Arvostan muita asioita niin paljon, et töissä pärjääminen ei oo mikään välttämättömyys, voisin hyvinkin olla työtön, eikä se tekis mun ihmisarvoa yhtään huonommaksi.

Vaikka ei toisten mielipiteillä saisi olla mitään merkitystä, niin kuitenkin olen edelleen hyvin herkkä sen suhteen, mitä muut musta ajattelee. Pelkään sitä, että muut ei pidä musta. Pelkään riitoja, pelkään pahoittaa toisten mieliä, kai koska pelkään sitä, että musta ei sitten pidettäisi. Pelkään esimerkiksi sitä, että mieheni olisi vihainen mulle, vaikka ymmärränkin, että se rakastaa mua siitä huolimatta, että joskus kokee mut ärsyttävänä tai suuttuu mulle jostain asiasta. Se olisi vain niin pelottavaa. Kaipaan välittämistä ja hyväksyntää.

Välillä terapiassa on ollut todella rankkaa, kun olen muistellut murrosikääni. Tullut sellaista lohdutonta avutonta itkua, että kukaan ei välitä musta. Sillon joskus 12-14-vuotiaana todella tuntui siltä, ettei kukaan välitä. En tiedä välittikö. Isää ei varmaan kiinnostanut, kavereita ei kiinnostanut, mutta äidistä en tiedä. Ehkä sitä kiinnosti, ehkä se jopa osoitti kiinnostustaan, mutta mä en vaan muista sitä. Olen ollut hyvin yksinäinen joskus 13-vuotiaana. Olen silloin tuntenut olevani arvokas vain koska olen menestynyt koulussa. Kun kaverit on kiusannut, vanhemmat on ollut etäisiä, sisko ollut etäinen. Vain eläinystävä tuntunut läheiseltä, muuten olen ollut niin yksin. Äidin alkoholismi on ärsyttänyt, ahdistanut ja vituttanut, isän määräily on vituttanut ja itkettänyt, kavereiden kiusaaminen, vittuilu ja ulossulkeminen on masentanut ja itkettänyt ja ärsyttänyt ja hävettänyt.

12-vuotiaana kirjoitetuista päiväkirjoista näkyi, että äidin juominen oli noloa ja ahdistavaa. Häpesin äitiä ja olin turhautunut, kun jouduin puhumaan äidille, kun ''se oli ihan tööt''. Eli esim. ei siis muistanut mitä oltiin just puhuttu, vaan kysyi vähän ajan päästä samaa asiaa uudelleen ja uudelleen. 12-vuotiaana myös ''isä on paska''-kirjoitukset alkoi. Se esim. usein pakotti mut tekemään ärsyttäviä hommia. Semmosia, mitkä 12-vuotiaasta on tuntunut fyysisesti rankoilta ja inhottavilta ja tylsiltä. Vieläkin vituttais, jos joutuis semmosta tekemään! Ja tietty se on ärsyttänyt, että mun on pitänyt aina esim. leikata nurmikko, vaikka ne hikisen lapsen/nuoren ympärillä pyörivät ja kutittavat kärpäset on vituttanut. Ja sitten se, että määrätyt kotityöt on pitänyt tehdä heti, nyt, kun käsketään, eikä esim. tunnin päästä tai huomenna. Vieläkin ärsyttäis, jos ei vois jotakin kotitöitä lykätä eteenpäin, onneks aikuinen voi, kun ei kukaan määräile. ;o)

Eräs kaverini asui äitinsä kanssa kahdestaan, koska sen vanhemmat oli eronnut. Mun kaverin ja sen äidin välit oli tosi hyvät ja läheiset ja rehelliset. Ajattelin, että kaverini äiti on tosi kiva. Muistan, että joskus 13- tai 14-vuotiaana sanoin kaverilleni, kun oltiin sen tykönä, että tunnen oloni täällä paljon kotoisammaksi kuin kotonani. Ajattelin, että tältä kuuluisi kotona tuntua. Kai siellä oli jotenkin vapautuneempaa ja rauhallisempaa. Turvallisempaa ja miellyttävämpää. Kotona taas ahdisti (ja kai joutui pelkäämään kotitöitä). Nyt miehen kanssa yhteisessä vuokrakodissani koen olevani ensimmäistä kertaa kotona. Tää on meidän KOTI, vaikkakaan ei omisteta tätä, ja muutetaan varmaan joskus 3 vuoden päästä pois. Mutta täällä mä viihdyn, täällä on mukava olla. Tällaista kodin tuntua olin kai siellä kaverin tykönä tuntenut, kun olin viihtynyt paremmin kuin vanhempieni kotona. On mukavaa olla vihdoin kotona.