Fokus muualla

Tää voi olla tän blogin viimeinen postaus, tai sitten ei.

En ole tuntenut tarvetta tulla kirjoittamaan mitään, ja tuntuu, etten ihan lähitulevaisuudessa mitään aio kirjoittaa. Mutta jätän mahdollisuuden kuitenkin avoimeksi.

Vaikka en tulisikaan enää jatkamaan blogia, en poista tätä. Itselleni on ollut iloa ja hyötyä parista "entisestä" blogista, joita olen lukenut vasta niiden lopettamisen jälkeen, ja haluan jättää sen mahdollisuuden, että tästä saattaisi joskus olla vielä jollekin jotain vertaistukea.

Kommentit on edelleen tervetulleita. On ollut kiva huomata, kun joihinkin todella vanhoihin kirjoituksiin on kommentoitu jotain, joka on herättänyt mut ajattelemaan asiaa uudelleen.

Kiitos kaikille kommentoijille, ja kiitos niillekin lukijoille, jotka eivät ole koskaan mitään kommentoineet.

Vaikken ajatellut tätä pelkästään "terapiablogina", niin sitä tää kai kuitenkin ensisijaisesti oli. Auttoi mua työstämään niitä samoja asioita, joita työstin terapiassa.

Vaikken ole lopettanut elämäni, tunteideni ja ajatusteni analysoimista, se on kuitenkin jäänyt vähemmälle.

Vaikka surumielisyys on mussa syvällä edelleen, pinnalla on myös paljon iloa.

Olen alkanut haaveilla. Olen tehnyt suunnitelmia, jotka omalla pienellä tavallaan muuttavat mun elämää.

Olen aloittanut täysin eri aiheesta eri tunnuksilla blogin, jota en valitettavasti halua tänne linkittää, mutta halusin kuitenkin mainita, koska se tuntuu jotenkin tärkeältä esimerkiltä siitä, että useallakin tavalla mun elämässäni on fokus nyt täysin muualla kuin näissä tän blogin tunnelmissa.

Ja nyt jollain hassulla tavalla tuli kauhea haikeuden tunne. Helvetin ihanaa, etten enää tarvitse masennusblogia, mutta kuitenkin tää on ollut mulle tosi tärkeää, ja nyt tää pikkuhiljaa hiipuu...

Tuntuu hyvältä ja pahalta

Olen kiitollinen siitä, etten ole masentunut. Olen tyytyväinen siihen, että olen fyysisesti terve. Olen iloinen siitä, etten ole kuolemassa. Olen helpottunut siitä, ettei mulla ole migreeniä tai syöpää. Tai edes flunssaa. Olen iloinen siitä, etten ole raskaana. (Ei sillä, että tästä nyt olisi ollut vaaraa, olenpahan vain viime aikoina törmännyt todella moniin toivottuihin ja ei-toivottuihin raskauksiin.) Olen kiitollinen siitä, että saan hyvin nukuttua. Olen erittäin tyytyväinen siihen, etten käy kokoaikatöissä. Olen iloinen siitä, kun tapasin serkkujani. Olen onnellinen siitä, että mun mies rakastaa mua. Olen kiitollinen siitä, että mun mies kohtelee mua niin hyvin ja on kiltti ihminen. Olen iloinen siitä, että seinänaapurissa asuva pianonsoittaja on todella taitava. Olen innostunut kahdesta harrastuksestani ja nautin niiden tekemisestä.

Samalla olen hirvittävän surullinen. Tuntuu pahalta ja avuttomalta. Olen vihainen. Eräs mulle tärkeä ihminen on sairas, ja tulee kuolemaan sairauteensa. Jäljellä olevaa epämääräistä elinaikaa en tiedä, (eikä ehkä tiedä potilas itsekään, tai lääkärit,) jäljellä voi olla vain kuukausia tai sitten monia vuosia. Mutta kuolema sairauteen kuitenkin on varmaa. Kärsimys kauhistuttaa. Elämä (ja kuolema!) on niin epäoikeudenmukaista. Surettaa. Olen vihainen maailmalle ja tunnen itseni voimattomaksi paskan tilanteen edessä. Tunnen vahvasti, että selviän kyllä tästä, en romahda tai masennu pahasti, mutta älyttömän vaikeaa ja raskasta tulee kyllä olemaan.

Äitienpäivä

Lähetin tänään sähköpostilla äidille äitienpäiväkortin (pari viikkoa sitten ottamani valokuvan vanhempieni pihan pajukissoissa olevasta nokkosperhosesta), ja kirjoitin viestiosaan "Hyvää äitienpäivää! Olet mulle tärkeä."

Monille ihmisille äidin muistaminen äitienpäivänä vaikkapa kortilla jossa lukee rakas tai jopa muuten vaan sanomalla äidille, että rakastaa, on täysin luonnollista. Mulle ei todellakaan ole. En ole mahdollisesti varhaislapsuutta lukuunottamatta koskaan kuullut vanhempieni sanovan mulle mitään sen kaltaista, että ne rakastais mua tai välittäis musta tai että olisin tärkeä. En ole itsekään niin sanonut, moneen vuoteen en ole niin vihamuurini takia oikeastaan kokenutkaan. Tänään sanoin äidilleni, että se on mulle tärkeä. Tää on mun elämässäni aika iso ja merkittävä juttu.

P.S. On taas ollut viime aikoina tosi hektistä. Kirjoitushaluja olisi, muttei tarpeeksi kovaa tarvetta kirjoittaa, jotta löytäisin sille aikaa kaikelta muulta. Palailen kuitenkin taas joskus, ainakin vielä toukokuussa.

Sekalaista sepustusta

Olen viime aikoina ollut ristiriitaisesti sekä tyytyväisempi elämääni kuin aikoihin että paljon surullisempi kuin aikoihin. Olen ihan oikeasti sankassa surun sumussa. Itken ja kärsin. Mutta en koe olevani varsinaisesti stressaantunut tai ahdistunut, en oikeastaan edes masentunut. Olen vain pohjattoman surullinen koko ajan. Lamaantunut.

Terapiassa olen saanut pikkuisia oivalluksia joka kerta nyt tammikuussa. Töissä olen ollut laiskahko ja jaksamaton, eilistä tehokkuuspäivää lukuunottamatta. Kotona olen ollut väsynyt ja kokenut jaksamattomuuden jotenkin rasittavana, haluaisin pystyä enempään.

Mutta kai se nyt on ihan ymmärrettävää, että jos päässä ajatukset myllertää, ei ulkoiseen elämään riitä energiaa.

En tällä hetkellä vihaa isääni kovinkaan paljon. Rakastan paljon. Suren valtavasti. Harmittaa, että me oltais voitu olla läheisiä.

Murrosikäisenä olin yksinäinen. Siitähän olen monta kertaa jo kirjoittanutkin. Kaverit kiusasi, isä komensi, äiti joi. Ei ollut ketään. Ainoa läheinen olento oli lemmikkieläin. Se yksinäisyys on ehkä rikkonut mussa jotain merkittävää. Olo, ettei kukaan ole kiinnostunut musta, ettei kukaan välitä, ettei kukaan rakasta. Että olen arvoton. Onneksi sittemmin olen saanut tulla rakastetuksi. Ensin seurustelusuhteiden kautta, ja nyttemmin olen saanut kokea jopa ystävyyttä. Hassua että elin niin vanhaksi, ennen kuin sain ystäviä.

Tuohon yksinäisyyteen on liittynyt turvattomuuden tunne. Ehkäpä siksi mulle on kehittynyt kova tarve pystyä kontrolloimaan elämää, varautua tulevaisuuden "pahoihin päiviin", ahdistus siitä, kun jokin ei menekään suunnitelmien mukaan. Tarve yrittää tehdä elämästä mahdollisimman turvallinen... Kun kaikessa on ollut yksin, ei ole ollut ketään auttamassa hädässä.

Kavereihin en voinut luottaa, kun koko ajan sai pelätä, että jos tekee tai sanoo jotain noloa, sille nauretaan. En uskaltanut kiintyä kavereihin, koska sai pelätä, että ne satuttaa mua. Ja äitiin olen ehkä pelännyt kiintyä, kun olen pelännyt hylätyksitulemisen kokemusta. Isä on ollut pelottava. Pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo.

Eli ihmisiin, jotka on satuttanut mun tunteita (mm. äiti, isä, kaverit), olen menettänyt luottamuksen. Pettymisen jälkeen en ole uskaltanut kiintyä niihin ja rakastaa. Olen aistinut, ettei niitä kiinnosta mun seura, ja olen yrittänyt suojella itseäni kasvattamalla kuoren, ottamalla etäisyyttä, jäänyt sitten yksin ennemmin kuin altistanut itseäni lisää toisten hylättäväksi. Olen pelastautunut toisten torjunnalta vihaamalla.

Ihmisiin, joihin voin luottaa (mm. mies, terapeutti), uskallan kiintyä, mutta samalla kyllä jollain tasolla pelkään hylätyksitulemista tai yksin joutumista. Tunnen oloni turvalliseksi, mutta tiedostan kuinka vaarallista luottamus on.

Poikiin ja miehiin tutustuminen on tuntunut jotenkin helpolta ja mutkattomalta, kun taas tyttökavereihin tutustuminen on ollut hankalaa. Olen kai ollut niin varautunut, pelännyt niin kovin, että tykästyn ihmiseen, joka satuttaakin mua. Ja on vain jotenkin sattunut niin, ettei kohdalle ole osunut mulle sopivia ihmisiä, ennenkuin ihan viime vuosina. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että mulla on tarpeeksi paljon ja tarpeeksi hyviä ystäviä.

Niin, siitä pääsenkin siihen ihan aluksi mainittuun elämään tyytyväisyyteen. Olen tyytyväinen mieheeni, ystäviini, siihen, että olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli pari harrastusta. Olen taas paremmin tajunnut, että massiivisesta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka masentaa ja ahdistaakin.

Alkuvuoden psykoterapian tuotoksia

Joulu ja uusvuosi sitten meni. Olin sukulaisten luona kuumeessa ja flunssassa, ja jotenkin ei ollut sen takia niin ahdistunut olo. Keskittyi vaan siihen kipeenä olemiseen, niin oli psyykkisesti helpompaa. Mutta nyt jälkikäteen huomaa tajunneensa jouluvierailusta taas vaikka mitä uusia oivalluksia. Terapiassa ei oo tarvinnut miettiä, onko puhuttavaa, nyt taas ajatukset sinkoilee.

Yllättäen jouluna mua ahdisti sisko ja sen mies paljon enemmän kuin äiti ja isä. Äiti ja isä nyt on oikeesti vanhoja, mutta siskoni on aika nuori vielä iältään, mutta tuntuu kovin vanhalta, kuten miehensäkin. Tuli ulkopuolinen olo niiden vanhojen keskellä. Tuntui, että ne jollain tavalla jakoi samankaltaisen maailman, ja oma maailma onkin erilainen. Joulu tuntui lisäksi pyörivän vain siskoni lasten ympärillä, tuli olo, että ei tää oo mun joulu, tää on noiden toisten joulu, johon vaan osallistun. Ens vuonna haluan kyllä oman joulun, aion tehdä siitä mukavan kotonaololoman, ja sukulaisia näen sitten joko ennen tai jälkeen joulun.

Tuntuu surulliselta, että ollaan siskon kanssa niin kovin etäisiä ja erilaisia. Vaikka meidän välillä ei ole mitään hankalia tunteita tai ristiriitoja tai mitään, niin ei kuitenkaan jotenkin olla samalla aallonpituudella. Sisko on luonteeltaan kuin isä, mä kuin äiti. Tuntuu, että mussa ja äitissä on paljon enemmän samaa kuin mussa ja siskossa. Niin varmaan onkin. Tunnen kateutta monia kavereitani kohtaan niiden siskoista, jotka on niille hyviä ystäviä. Mäkin haluisin, et mun sisko ois tai ois ees jossain vaiheessa ollut mulle kaveri, nyt se tuntuu lähinnä olleen jonkinlainen etäinen täti.

Siskon mies uskonnollisuuksineen ahdistaa. Terapiassa olen nyt paljon puinut sitä, miksi tietynlainen uskonnollisuus ahdistaa mua. Vanhempani ei ole koskaan tuputtanut uskoaan (pitänyt henkilökohtaisen uskonsa nimenomaan henkilökohtaisena), en muista esim. lausuneeni iltarukouksia tai ruokarukouksia kuin mummuni kanssa (eikä mummuni uskovaisuudestaan huolimatta tuntunut ahdistavalta), joten vanhemmiltani uskontoahdistus ei ole peräisin. En todellakaan tiedä, milloin ja miksi mulle on kehittynyt uskovaisahdistus.

Joitakin ideoita terapiassa on tullut; aika kliseisiä, mutta ehkä silti tosia. Isäni määräily ja tähän auktoriteettiin alistumisen pakko on samankaltaista, mitä koen monien uskontojen olevan; jokin muu määrää, mitä tulisi tehdä. Isäni on vihaisesti, käskevästi määräillyt mua mm. kotitöissä, kotiintuloajoissa, komentanut sisältä pihalle, ajoissa nukkumaan jne. Uskonnot määrittää mitkä asiat on syntiä, eli tietyt uskovaiset julistaa, mitkä asiat on moraalisesti väärin. Monet uskovaiset julistaa tietävänsä totuuden ja kaikkien ihmisten tulisi vain saada Jeesus sydämeensä jne. Mun isä on määrännyt miten mun ja äidin tulee toimia sen tahdon mukaan.

Isäni nähden ei ole voinut itkeä, isä on ärsyyntynyt siitä. Tavallaan mulla ei ole ollut isän mielestä oikeutta mun tunteisiin, en ole saanut olla oma itseni. Monet uskovaiset toteuttaa tätä samaa esim. homoseksuaaleihin; homoilla ei ole näiden uskisten mielestä oikeutta niiden tunteisiin, homot ei saa olla omia itsejänsä. Ehkä tässä on taas yksi osaselitys sille, miksi koen homojen syrjimisen niin kovin merkittävänä asiana henkilökohtaisesti. Ehkä niiden ihmisoikeuksien halveksunta muistuttaa liikaa sitä, miten olen kokenut isän halveksuvan mun oikeutta tunteisiini.

Ehkä siinäkin on osittain ongelmaa, että fiksut uskovaiset on usein sellaisia, ettei niiden edes tiedä olevan uskovaisia. Uskon, että on olemassa monia oikeasti fiksuja uskovaisia. (Sellaisia, jotka esim. ei väitä, että evoluutio ei voi olla totta, koska tietävät, että raamatussa kerrottu luomistarina on totta jne. Sellaisia, jotka käyttää omia aivojaan, pohtii asioita eikä vaan usko kaikkea kuulemaansa.) Sitten taas ahdasmieliset hurahtaneet on niitä kovaäänisiä, jotka julistaa, ja joiden uskonnollisuuden huomaa. Mulla tuntuu olevan kokemuksia lähinnä ateisteista ja hihhuleista, sellaisia avarakatseisia älykkäitä uskovaisia tiedän vain muutaman.

Noissa siskoni miehen kaltaisissa ”uudestisyntyneissä ym.” ahdistaa se oikeassa olemisen, totuuden tietämisen paasaus, mielestäni syrjivät ja muutenkin liian jyrkät moraalinäkemykset, sekä jonkinlainen yksinkertaisuus, lapsellisuus, omilla aivoilla ajattelemattomuus. Ymmärrän, että näiden yksinkertaisten uskovien vieroksunta on ihan järkevää ja ymmärrettävää, mutta se ahdistuksen suuruus, minkä uskonnolle altistumisesta saan, ei kyllä ole kovin järkevää. Voisin hyvin ajatella, että noh, antaa niiden nyt uskoa loogisiin ristiriitaisuuksiin ja hölmöihin tarinoihin, mitäs siitä, ei se haittaa. Mutta kun jostain kumman syystä siitä tuntuu olevan mulle kovastikin haittaa.

Niin jouluna äiti ja isä ei tuntunut ärsyttävän tai ahdistavan, toisin kuin sisko ja sen mies. Tunsin jopa jotain sen kaltaista, että vanhempani ehkä oikeasti välittävät musta. Erityisesti se, että koin isäni taholta jonkinlaista kiinnostusta ja lämpöä, tuntuu merkittävältä. Ja hemmetin pelottavalta. Tuntuu hämmentävältä, että toi isä, mitä nykyään näen, tuntuu ihan erilaiselta ihmiseltä, mikä se oli esim. joskus 10 vuotta sitten. Voihan olla, että isäni on oikeastikin muuttunut. Kyllähän vanhemmatkin ihmiset muuttuu, jotenkin sitä vaan kuvittelee, että keski-ikäiset, tai varsinkaan omat vanhemmat, ei muuttuisi. Tuntuu oudolta, kun ei voikaan vihata sitä nykyistä isää, olisi jotenkin paljon helpompaa ja turvallisempaa vain vihata isää. Nyt kun se rakkaus tulee pintaan, pelottaa, koska ei uskaltaisi rakastaa, koska mitäs jos isä loukkaa taas, mitäs jos joutuu taas pettymään. Hämmentävää, en tiedä, miten suhtautuisin isään.

Isästä ja äidistä

Lupasin tuossa aiemmin kirjoittaa jossain vaiheessa lisää isästäni, koska silloin käsittelin terapiassa paljon tunteitani isään. Osan terapiassa esiin nousseista ajatuksista olen jo unohtanut, ja tällä hetkellä terapiassa on kuitenkin menossa mun suhde äitiin, joten päätin tehdä tällaisen yhteispostauksen.

Aiemmin olen kirjoittanut äidistäni ja isästäni mm. otsikoilla Kirje, Isä ja Äiti.

Oikeastaan noissa kirjoituksissa 'Kirje' ja 'Isä' olen hyvin kattavasti puhunut tunteistani isääni, ne luettuani tulee olo, ettei ehkä mitään lisättävää olekaan, kaikki on jo sanottu. Jotain pientä kuitenkin tulee mieleen. Anteeksiannosta. Olen ajatellut, etten voi enkä halua antaa isälleni koskaan anteeksi niitä asioita, mitä se on tehnyt. Sitä, miten isä on loukannut ja haavoittanut mua. Mutta nyttemmin olen alkanut ajatella, että olisi mulle itselleni helpompaa, jos voisin antaa anteeksi. Mutta en tiedä pystynkö.

Isäni ei ole pyytänyt multa koskaan anteeksi, vaikka tietää kyllä loukanneensa mua tietyillä asioilla. Kaikkia loukkaavia asioita se ei todennäköisesti tajuakaan. Mutta siis ikävistä asioista on aina vaiettu. En tiedä pystynkö ottamaan asioita puheeksi isän kanssa tai pystynkö antamaan sille anteeksi (niin kun sitä anteeksipyyntöäkään ei ole kuulunut..), mutta enää en ole niin vihainen ja ehdoton kuin aiemmin, jolloin tosiaan ajattelin, etten voi antaa isälle anteeksi koskaan, varsinkaan, jos isä ei pyydä anteeksi.

Toivoisin, että isä ottaisi joskus asiat puheeksi ja pyytäisi anteeksi että on loukannut mua ja kertoisi rakastavansa mua. Pelottava ihana haave. Oikeastaan luulen, että jos isä todella katuisi ja pyytäisi multa anteeksi, olisin kyllä nyt täysin valmis siihen. Mutta en uskalla itse ottaa asioita puheeksi ja kysyä isältä rakastaako se mua jne.

Tuntuu oudolta ja pelottavaltakin tiedostaa pohjimmiltaan kaivanneensa isän rakkautta niinä lukuisina vihavuosinakin, jolloin en kyennyt tuntemaan muita tunteita isää kohtaan kuin vihaa. Siellä syvällä kätkettynä ne rakkauden ja kaipuun tunteet on kuitenkin ollut. Rakastan isääni ja tarvitsen sitä, että isä rakastaisi mua.

Koska hankala suhteeni isään on ollut niin ilmeistä, on terapiassa tullut käsiteltyä paljonkin isääni. Äitisuhde taas on jäänyt vähemmälle. Tosin tällä hetkellä tunteeni äitiin on terapian pääaiheena.

Päällimmäisenä tunteena nyt ikävä äitiä, kaipuu äitin lähelle. Tarve kokea että äiti rakastaisi mua. Suru siitä, etten saa äidiltä sitä, mitä kaipaisin; rakkautta ja välittämistä.

Tuntuu, että äiti usein sivuuttaa mun sanomiset, ja siirtyy toiseen asiaan. Ensireaktiona on ollut se, että äitiä ei kiinnosta, että äiti on välinpitämätön. Tuntuu, ettei äiti ymmärrä mua. Mutta tällä viikolla ajattelin, että mitä jos syynä onkin osaamattomuus, se, ettei äiti osaa sanoa mitään. Että kyse ei olisikaan siitä, että äiti ei välitä musta tai että se ei ymmärrä mua, vaan että se ei osaa ilmaista ajatuksiaan.

Tuosta välinpitämättömyydesta ja ymmärtämättömyydestä on tullut turvaton olo. Avuton ja hylätty olo. Pelottavaa, ettei oma äiti ymmärrä, välitä, rakasta. Mutta ehkä niin ei olekaan. Ehkä äiti ei vaan osaa ilmaista tunteitaan.

Koin ja koen sääliä äitiä kohtaan, koska isä on kohdellut sitä huonosti. Olen nyt tajunnut, että ehkä tuo sääli on estänyt mua vihaamasta äitiä? Olen kyllä ollut pettynyt äitiin, mm. siitä, että miksi äiti antoi isän kohdella itseään ja mua huonosti, miksei se puolustautunut ja puolustanut mua. Mutta ehkä suora viha ja kiukuttelu äidille on estynyt, koska isä on tavallaan tullut sotkemaan mun ja äidin välejä.

Erilaiset sukulaiset

Vanhempani, siskoni ja isovanhempani asuu samalla paikkakunnalla, jossa itse asuin kunnes lukion jälkeen muutin yliopiston takia kauemmas. Ekana parina vuonna kävin melko useinkin viikonloppuisin vanhempieni/siskoni tykönä, nykyisin käydään mieheni kanssa muutaman kerran vuodessa. Nuo sukulaisvierailut on yleensä psyykkisesti kovin rankkoja. Ahdistavia, jännittäviä, surullisia. Usein jo kotimatkalla bussissa olen itkenyt, ja kotona sitten heti lisää. Kotiin paluu on aina tuntunut helpottavalta ja on tullut olo, etten enää ikinä halua lähteä kotoa mihinkään.

Terapian ansiosta olen ymmärtänyt, mikä niissä vierailuissa uuvuttaa ja surettaa, ja vierailut onkin helpottunut viimeisen vuoden aikana. Olen ymmärtänyt, miksi tuntuu niin pahalta käydä entisellä kotipaikkakunnallani. Kun siellä on mun menneisyys, mulle muka ”läheiset” ihmiset, mitkä on oikeasti täysin vieraita! Mä en tunne enkä ymmärrä niitä ja ne ei tunne eikä ymmärrä mua. Ja sit muka tunnetaan toisemme ja puhutaan pinnallisesti mitä kuuluu, mimmosta säätä on ja et kiva kun nähtiin. Mitä kivaa siinä on, et näkee vieraita ihmisiä nopeasti ja puhuu jotain small talk -paskaa? Joo tiedän, tähän vois mulle esittää kysymyksen, että miksi ihmeessä sitten en itse puhu muuta kuin small talk -paskaa, mutta kun ei se ole mun tilanteessa niin helppoa. Ja kyllähän mä aina välillä uskaltaudun yrittämäänkin, mutta vaihtelevin tuloksin, usein huonoin.

Sukulaisten luona olo on tuntunut kuin omalta maailmaltaan. Olen tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi, oudoksi. On tuntunut, kuin eläisin sukulaisteni kanssa eri todellisuuksissa. Ne on niin hemmetin vieraan oloisia. Tähän liittyy osittain sellainen ulkopuolisuuden tunne ihan koko yhteiskunnasta, kun keskiluokkainen oikeistolainen konservatiivinen uskonnollinen ilmapiiri tuntuu niin painostavalta ja vieraalta. Sukulaiseni on junttimaalaisia, rikkaita oikeistolaisia. Tai no keskituloisia, mut mun mielestä jo keskituloiset on rikkaita. Vihaan sitä homogeenistä elämää, missä normien ulkopuolinen on epäilyttävää, outoa, väheksyttävää tai paheksuttavaa. Ei niitten kanssa voi puhua oikein mistään; politiikasta ja uskonnosta ne on ihan eri mieltä, ne ei tunnu tajuavan lainkaan, et mua ei kiinnosta esim. lapset. Tuntuu jotenkin vialliselta, kun odotetaan, että mä olisin sellainen kuin muutkin. Lapsia pitäisi tehdä, töissä pitäisi jaksaa, kaikkea muutakin pitäisi jaksaa ja kaikesta pitäisi tykätä. Ihmetellään, kun en halua matkustella, odotetaan, että mua kiinnostais sisustus tai puutarhanhoito. Oletetaan, että haluaisin omakotitaloon asumaan, ihmetellään, ettei meillä mieheni kanssa ole autoa eikä aikomustakaan hankkia sellaista. Pienituloisen arkea ei ymmärretä. Ajatellaan, että työttömät on vaan laiskoja. Puhutaan, että ”täälläkin asuu nykyään neekereitä”. Siis 2010-luvulla! (tai oikeastaan toi tapahtui ”jo” vuonna 2008) Aivan eri maailmat! Välillä tulee epätodellinen olo.

On niin vaikeeta olla ympäristössä, minkä toimintatapoja pitää moraalittomina, esim. se, ettei mitään kierrätetä, käytetä uudestaan tai ylipäätään kuluteta vähemmän, vaan koko ajan vaan kaikkea heitetään roskiin ja kärrätään kaatopaikalle. Niin ja matkustellaan lentokoneella. Ajellaan huvikseen autolla.

Olen siis itse vasemmistovihreä ja ateisti ja usein sukulaisteni seurassa tulee sellainen olo, että joutuu puolustelemaan omaa maailmaansa niiden (mun mielestä väärää) ajattelutapaa kohtaan. Ja salailemaan. Mulla ei onneksi ole omakohtaisia kokemuksia uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, mutta suvussani uskonnollisuus on itsestäänselvyys. Kun kerroin äidilleni, että olen eronnut kirkosta, äitini huolena oli, ettei mummulle saa kertoa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että on parempi jos mummuni ei tiedä, koska kiihkouskovaisuudestaan huolimatta mummuni on mulle jossain määrin rakas, enkä halua, että se joutuu pelkäämään, että mä joudun helvettiin... Haluan suojella ihmistä, jonka ajatusmaailmaa en kuitenkaan hyväksy, heh. Mutta siis äidilleni olisi ollut tärkeää, että sen tytär menee naimisiin kirkossa jne. Tuntui, että äiti ei hyväksynyt mun kirkosta eroamistani. Siis mua. En eronnut kirkosta, koska en hyväksy kirkon konservatiivisuutta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että en usko Jumalaan. Tuntuisi oudolta kuulua johonkin ryhmään, jonka perusprinsiippeihin ei usko. Surullista, ettei äitini ymmärtänyt sitä, että jos menen naimisiin, se on juhla, jossa juhlitaan mun ja mieheni rakkautta ja sitä, että me halutaan elää koko loppuelämämme yhdessä, eikä siihen todellakaan sovi mitkään höpinät raamatusta ja Jumalasta ja rukoileminen, koska meistä kumpikaan ei usko minkäänlaiseen jumalaan. Tuntuisi valheelliselta lausua sen tahdon, jos se samalla olisi vastaus kysymykseen, uskotko jumalaan. (Kysymyshän menee muistaakseni jotenkin muotoa; Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä surusumu ottaa.. jne.) Ei tuntuisi kovin uskottavalta se tahtominen.

Tässä vielä tekstinpätkä, jonka olen kirjoittanut erään terapiakerran jälkeen:

"Terapiassa puhuttiin mm. siitä, kuinka tunnen että se sukulaisteni maailma on todella erilainen kuin omani. Sukulaisten (mm. isän) rasistisuus, oikeistolaisuus, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja erilaisuuden sietämättömyys raivostuttaa. Puhuttiin paljon siitä, että haluan olla suvaitsevainen, mutta en suvaitse mm. monien uskovaisten suvaitsemattomuutta. Koen, ettei suvaitsemattomuutta tulekaan suvaita, koska se ei olisi aitoa suvaitsevaisuutta, vaan suvaitsemattomuuden hyväksymistä. Uskova, joka ei hyväksy homoja, on kuin koulukiusaaja. Ei silloin koulukiusaamista kuulu katsoa sivusta ja hyväksyä syrjintää, vaan tuomita koulukiusaus ja suvaitsemattomuus. Ja kun joku sanoo, että joo, kyllä Jumala hyväksyy homot, synnit saa anteeksi, niin raivostuttaa, miten homoseksuaalisuutta pidetään edelleen jonakin vikana! Että homous on syntiä, eli moraalisesti väärin ja pahaa? Argh!

Terapiakerran teemaksi muodostuikin erilaisuus. Toisaalta koen, että tietynkaltaista erilaisuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä. Toisaalta mun pitäisi erottaa esimerkiksi uskovista ihmisistä ne inhimilliset järkevät ihmiset, joita mun kuuluisi sietää, ja ne suvaitsemattomat kirjaimellisesti raamatun tarinoihin uskovat, joita mulla on oikeus paheksua. En saisi niputtaa kaikkia uskovaisia heti tuohon huonompaan ihmisryhmään, vaan tutustua ensin ihmisen ajatuksiin, ja sitten vasta päätellä, onko se tyhmä vai ei. Niin ja toisaalta koen samaistuvani niihin erilaisiin ihmisiin, joita kaikki ei ymmärrä. Oonkin sukulaisteni edessä puolustanut sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, vaikka itse olen hetero. Tai ehkä juuri siksi olen uskaltanut, kun asia ei ole ollut liian henkilökohtainen.

Terapiassa kerroin esimerkkejä siitä, miten isäni puhui lauantaina rasistisesti ja miten sukulaiseni nauroivat homovitseille sunnuntaina. Jotenkin koin, että näiden esimerkkien takia vihani ja vieraantuneisuuteni joitakin ihmisiä kohtaan tuli osoitetuksi oikeutetuksi. Että en vain kuvittele, että tuo ympäristö on erilainen, vaan se todella on. Että terapeutti ymmärtää, että sukulaiseni ovat juntteja, en vain kuvittele."

En hyväksy tietyillä tavoilla erilaisia ihmisiä, mutta silti pelkään sitä, että ne ei hyväksy mua. En haluaisi kenenkään pitävän mua tyhmänä, haluaisin, että kaikki tykkäis musta. Vaikka kyllä ymmärrän, että kaikki ei voi musta tykätä, ja että mäkään en tykkää kaikista. Ehkä mä pelkään sitä, että väärät ihmiset vihaa mua. Että ne ihmiset, jotka olisi mulle tärkeitä, ei pidäkään musta. Äh, en tiedä. Tuntuu vaan pahalta, jos tietää, että joku ei tykkää musta. Pelottaa puhua eri tavalla ajattelevien kanssa, ehkä koska pelkään, että ne suuttuu mulle tai pitää mua tyhmänä tai jotain. Haluaisin vain välttää eritavalla ajattelevia, koska en osaa olla luontevasti niiden seurassa. Ja ongelmia syntyy sitten siitä, kun niitä ei voikaan välttää, vaan niiden seurassa olonsa kokee hermostuneeksi ja jotenkin erilaiseksi, sellaiseksi vääränlaiseksi, jolloin pitää puolustella itseään muita vastaan. Haluaisin, että mut hyväksyttäis tällaisena kuin olen.

Äiti

Mun äidillä on alkoholiongelma. Ei ehkä varsinainen alkoholisti, mutta ongelmainen kuitenkin. Niin kauan kuin muistan, äitini on ollut jonkinlainen loma- & viikonloppualkoholisti, eli työt on aina hoitanut, ei ole mennyt krapulassa töihin tai muuta, mutta viikonloppuisin ja lomilla on vedetty viinaa reippaasti. Toisaalta en kyllä muista varhaisesta lapsuudesta paljon mitään, siis ennen jotain 10. vuotta. Toisinaan mietin ihmetellen, että onko äitini tosiaan ryypännyt paljon jo silloin, kun olen ollut ihan pieni, alle kouluikäinen. Kun en muista, niin en tiedä. Kova tyhjyyden tunne johtuu luultavasti ainakin osittain siitä, että äiti on ollut usein poissaoleva. Kun olin teini-ikäinen, äiti tilitti kännissä usein murheitaan... Onneksi nykyään äiti on vain harvoin humalassa, kun nähdään.

Koen oloni epämiellyttäväksi äitini kanssa, jos se on juonut jotain tai on krapulassa. Olen oppinut tunnistamaan sen, onko se ottanut yhdenkin kaljan ja tunnistan sen äänestäkin, onko se selvinpäin. Vihaan äitiäni, kun se on kännissä. Ja toisaalta häpeän sitä, ja koen sääliä. Tavallaan ymmärrän sen, et sillä on paha olla ja se turvautuu alkoholiin. En tietenkään tiedä, mikä oli ensin, isän uskottomuus vai äidin alkoholismi. Ja toisaalta niitä kumpaakaan ennen vanhempieni välit on varmaan ollut huonot jo pidemmän aikaa. Terapiassa olen paljon puinut noita äitiini kohdistuvia ristiriitaisia tunteita; häpeää, myötähäpeää, sääliä, vihaa, pettymystä, empatiaa, välittämistä, rakkautta...

Mä oon tuntenut aina oloni hiukan vieraaksi alkoholistin lapsi- jutuissa, koska usein puhutaan siitä, miten isä on ollut alkoholisti ja aggressiivinen, kun itsellä on siis äiti ollut alkoholiongelmainen ja pikemminkin vetäytyvä ja masentunut, kuin aggressiivinen tai varsinkaan väkivaltainen. Tulee sellainen ulkopuolinen olo, että ei mulla ole ollut tollasta, että olisi ollut väkivaltaa tai väkivallan uhkaa, tai että ois itse pitänyt huolehtia ruuistaan tai muuta. Jotenkin sellainen väliinputoaja-olo; en sovi edes alkoholistin lapsen kategoriaan. Onko mulla oikeus valittaa alkoholiongelmaisesta äidistäni, kun aina alkoholisteista puhuttaessa viitataan ihmisiin, jollainen mun äiti ei ole koskaan ollut? Toisaalta tajuan, että ei niin pidä ajatella, ettei saisi muka valittaa, kun muilla on vielä huonommin. Mutta toisaalta sen huomaaminen, että muut alkoholistien lapset puhuu mulle ihan oudoista asioista, johtaa kyseenalaistamaan sen, että olenko mä nyt oikeessa porukassa. Toisaalta ei se lapsuus ja vanhempi-lapsi-suhteet normaaleja, terveitäkään ollut... Mutta samoja fiiliksiä on silti tietty paljon. Turvattomuuden tunne jne. Kyllä se humalaisen poissaolevuus vaikuttaa, vaikkei varsinaisesti tarvitsisi pelätä. Tuntee ehkä ettei itsestä välitetä, ettei vanhempaa kiinnosta lapsen asiat...

Ajattelin jo, että ehkä ei kannata hakea sitä vertaistukea niinkään alkoholistien lapsista, vaan ajatella vaan laajemmin; hakea sitä vertaistukea masentuneista, joiden suhteissa vanhempiinsa on ongelmia. Mutta sitten jutellessani erään kaverini kanssa selvisi, että hänen äidillään on samantyyppistä ongelmaa alkoholin kanssa. Tän tyypin äiti oli ensimmäinen alkoholiongelmainen, joka ei ole stereotyyppinen alkoholisti, josta kuulen. Äitini jälkeen siis. Miksi mediassa aina puhutaan vain niistä pahimmista alkoholisteista? Jotka on väkivaltaisia ja jättää lapset huolehtimaan itse ruuistaan ja vaatteistaan jne. Mulle merkitsi valtavasti, kun tajusin, etten ole tässäkään asiassa ainoa. Vaikka en niin ollut toki kuvitellutkaan, mutta jotenkin tunnetasolla kai koin olevani tänkin asian kanssa sellainen yksinäinen väliinputoaja. Puhuin terapiassakin tästä toisesta alkoholiongelmaisesta äidistä, ja kerroin, että vaikka olen tottakai kovin surullinen, että hänellä on alkoholiongelma, samalla olen myös jotenkin kovin helpottunut siitä, että mulla on tässä asiassa jonkinlainen kohtalontoveri, jonka kanssa voi jakaa kokemuksiaan.

Tuntuu mielettömän pahalta, että mun vanhemmat on mulle niin vieraita. Vanhemmat tuntuu etäisiltä, eikä ne oo koskaan (paitsi ehkä varhaislapsuutta lukuunottamatta, kun sitä en muista) ollut mulle läheisiä. En tunne niitä, ja ne ei tunne mua. En tiedä ollenkaan, mitä ne musta ajattelee. Mitä ne tuntee mua kohtaan. Tyhmää, kun "läheiset" ei oo läheisiä. Tuntuu surulliselta ja pahalta, että meidän perhe on muka tavallinen, mutta todellisuudessa todella rikkinäinen. Toisilleen vieraita ihmisiä löyhästi yhdessä.

Välillä haaveilen siitä, että mä ja äiti voitais vielä ihan oikeasti tutustua toisiimme ja olla läheisiä. Että voisi vain puhua rehelisesti ja avoimesti kaikesta, mikä mieltä painaa. Mutta useimmiten ajattelen, että se on mahdotonta, ja suren vaan sitä, että olisin halunnut meille erilaisen suhteen. Suren sitä menetystä, olen menettänyt hyvän äitisuhteen.

Kaipaan sitä, että tuntisin, että äiti välittäisi ja rakastaisi. Ikävä äitiä. Haluisin olla läheinen sen kanssa. Järjellä tiedän, että se välittää musta, mutta välillä en ole varma, tunnenko sitä välittämistä. Jotenkin intuitio sanoo, että kyllä se mua rakasti ja rakastaa. Mutta ehkä sillä oli niin paljon omia ongelmia (huonot välit isän kanssa, työstressiä?, masennusta?, alkoholiongelma), ettei se jaksanut osoittaa sitä rakkauttaan mulle tarpeeksi.

Joskus ajattelen, että jos isä olisi kuollut tai vanhemmat ois eronnut, voisin olla äitin kanssa läheisempi. Nyt kun se on isän kanssa, en uskalla enkä halua lähestyä sitä. Yksi asia, mikä äidissä mua harmittaa, on se, että se vain alistui isän valtaan, ei puolustanut itseään ja mua. Antoi isän määräillä mua eikä auttanut mua isää vastaan.

Olen miettinyt, että olenko kokenut, että vanhemmat olisi hylännyt mut? Kyllä varmaan jollain tasolla. Ainakin isään olen pettynyt, että se ei antanut mulle sitä rakkautta, mitä olisin kaivannut. Ja äitiin olen pettynyt, kun se ei tuonut mulle turvaa isää vastaan. Luultavasti kun oli niin turvaton ja rakkaudeton olo, niin tuntui niin pahalta, että se oli pakko kieltää, yritti vain olla riippumaton toisten rakkaudesta ja peittää se kaipuu vihaan. Olen varmaan pelännyt sitä, että äiti loukkaa juomisellaan mun tunteita, enkä ole uskaltanut kaivata siltä rakkautta. Sama ehkä siis kuin isäänikin; Pelkään haluta rakkautta, pelkään olla tarvitseva, kun pelkään, että vanhemmat vaan loukkaa mun tunteita eikä tyydytäkään mun tarpeita kokea olevansa rakastettu.

Tajusin joku kerta terapiassa, että mun äitikin olisi kyllä voinut tehdä jotain meen suhteen lähentämiseksi. Ehkä olen aiemmin ajatellut, että olisi jollain tavalla mun velvollisuus ehdottaa äitille jotain yhteistä tekemistä, ottaa asioita puheeksi tai muuta. Mutta yhtä lailla se voisi ehdottaa mulle tapaamista tai alkaa keskustelemaan! Todella kovasti toivoisin sitä. Että äitiä kiinnostais tutustua muhun.

Nykyään olen aina tosi hermostunut kun näen vanhempani, ja tapaamisten jälkeen olen aika uupunut ja itkuinen. Jouluakin odotin ihan toiveikkaana, hyvillä mielin, jännittyneenä toki, mutta tapaamisen jälkeen tuli taas paha olo. Nyt olen tavallista masentuneempi, jotenkin lamaantunut olo. On niin suuria suruja, etten jaksaisi surra niitä.

Aiemmin ennen terapiaan menoa ajattelin vain, että olin masentunut ja ahdistunut, koska opiskelu stressasi, työnhaku stressasi, elämä ahdisti, kiire ahdisti, maailma ahdisti, koin oloni yksinäiseksi jne. Mutta terapian kuluessa olen pikkuhiljaa tajunnut, että mun suhde vanhempiini on aika oleellinen asia tässä huonossa olossa. Mulla on paskat vanhemmat, ja syytän niitä osittain mun masennuksestani.

Kun aloitin terapian, ja puhuttiin terapian tavoitteista, totesin tavoitteena olevan mm. sen, että pystyn elämään ahdistukseni kanssa, jos ahdistus ei häviä. Ahdistus on aika hyvin hävinnyt, mutta tilalle on tullut suuri suru. Niin kai jotkut sanookin, että masennus syntyy siitä, kun ei pysty suremaan surujaan. Tavoitteeksi on siis ehkä vaihtunut pystyä elämään surullisten tunteidensa kanssa, jos suru ei häviä.

Isä

Murrosikäisenä vihasin vanhempiani. Samalla pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo. Ristiriitaisesti samalla rakastan ja vihaan isääni. En ole ikinä vihannut ketään muuta niin paljon kuin isääni.

Isänpäivät on aika rasittavia päiviä, kun oma isä ei ole sellainen, että sitä tekisi mitenkään mieli juhlia ja onnitella. En halua juhlia isäni isyyttä, koska se on paska isä. Mun pitäis onnitella (kiittää??) isää siitä, että se on (ollut?) (hyvä?) isä. Ei innosta onnitella/kiittää isää siitä, mistä ei oo kiitettävää. Ei isä oo hyvä isä. En mä halua valehdella. Jotenkin tuntuis se onnittelu tekopirteältä paskalta. Useina vuosina olenkin ollut onnittelematta. Mietiskelin viime isänpäivänäkin kyllä isää moneen kertaan päivän aikana. Itkin sitä, ettei mulla oo (ainakaan 10 vuoteen, luultavasti 15 vuoteen, ollut) kunnon isää. Surullista, helvetin surullista. Kovasti olen kateellinen kavereilleni ja serkuilleni, joilla on läheiset suhteet isiinsä. Kaipaisin hyvää isää.

Olen surullinen siitä, että mun isästä ja meen suhteesta ois voinut tulla jotain ihan muuta, paljon parempaa. Olen surullinen, että isäni on paska ääliö ja mä pelkään sen kohtaamista. Olen surullinen, koska mielikuva hyvästä isästä ja hyvästä suhteesta on niin kaukana todellisuudesta. Terapeutti kysyi joskus, millainen haluaisin, että isäni olisi (ollut). Ainakin olisin halunnut, että isä olisi ollut rauhallisempi, kiireettömämpi, ei vihainen, ei huutava, neuvotteleva eikä määräävä. Jotenkin sellainen, jolle olisi voinut näyttää tunteensa pelkäämättä sen reaktiota niihin tunteisiin. Jotenkin läheisempi. Äitiä rakastava eikä pettävä. Sellainen, joka yrittäisi ymmärtää muita ihmisiä, eikä vain lytätä muiden haluja tai tunteita tai ajatuksia vääriksi tai huonoiksi.

Mulla on vuoden 2005 isänpäivästä huono muisto, kun mulle tuli pientä kinaa lähinnä äitini ja siskoni kanssa ja aloin itkeä ja sitten isä suuttui ja turhautui mun itkemiselle. Noin on ollut aina ennenkin, että isän nähden ei ole saanut itkeä, vaan sitä itkuaan on pitänyt hävetä ja piilotella. Isä ei jälleen kerran ymmärtänyt, miksi itkin ”turhaan”, miksi en vain lopettanut itkemistäni, miksi en voinut ajaa autoa, kun itkin jne...

Isän nähden ei ole voinut itkeä, koska pelkäs, että se suuttuu. Opin pelkäämään omia tunnereaktioitani isän läsnäollessa. Opin välttämään kohtaamista isän kanssa sekä ihan fyysisesti, että tunnetasolla. En uskalla kohdata avoimesti isääni, koska pelkään tunteitani ja niiden näyttämistä: vihaa, inhoa, pettymystä, pelkoa, raivoa, surua, kaipausta, rakkautta. Pelkään itkemistä ja sitä, että isä ärsyyntyy itkemisestä. Pelkään tuota itkemiseni häpeämistä, koska kokisin itseni jotenkin hyljeksityksi, kelpaamattomaksi, ei-hyväksytyksi. Kun kotona asuessani tein vahingossa jotain väärin, esim. ajoin ojaan, mietin ensimmäiseksi, että voi ei, kuinkahan pahasti isä suuttuu mulle ja huutaa.

Nykyään, kun en juurikaan kommunikoi isän kanssa, huomaan tarkkailevani sosiaalisissa tilanteissa isän käytöstä muita kohtaan (äitiä, siskon lasta...) ja poimivani merkkejä siitä, mikä sen käytöksessä mua kohtaan on lapsena ja nuorena ärsyttänyt, surettanut ja pelottanut. Eräs tapaus jokin aika sitten sai mut oivaltamaan paljon tunteistani.

Siskoni lapsi itki, ja isäni reagoi siihen puhumalla, että "no mikä nyt" ihmetellen, tavallaan vähätellen, ei siis kuitenkaan vihaisesti tai suuttuen, mutta kuitenkin jotenkin tuli sellainen olo, että isäni painosti pientä lasta lopettamaan itkun. Mielestäni lapsi olisi kaivannut lohdutukseksi sitä, että olisi otettu syliin, olisi annettu itkeä rauhassa. Koin isäni käytöksen tunteiden vähättelynä: kyllähän nyt voi tuntua pahalta ja itkettää, vaikkei "kunnollista" syytä olisikaan. Jotenkin siinä kun seurasin tuota tilannetta (lapsen vanhemmat oli siis eri huoneessa, lapsi leikki isoisänsä kanssa), tuli olo, että olisin kaivannut lapsena sitä, että mun tunteissa olisi myötäeletty. Siis että olisi parempi surra mukana, lohduttaa sillä tavalla, eikä painostaa itkemisen lopettamiseen ja ihmetellä, miksi tuntee niin kuin tuntee.. Tuntui, että isä ei ottanut lapsen tunteita (siis nyt ajattelen taas sekä mua, että siskoni lasta) todesta, ei suhtautunut niihin vakavasti, vaan jotenkin naureskeli sille, että lapsi reagoi johonkin olemattomaan itkemällä. Ja että isäni on jotenkin kykenemätön tajuamaan, ettei herkkä ihminen lopeta itkemistä painostamalla. Kunnes sitten oppii, että ton ihmisen edessä ei saa näyttää pahaa oloaan, vaan on pakko piilottaa tunteensa.. Oppii jäädyttämään tunteensa ja esittämään "normaalia"...

Pienenä siis kun itkin jostain pettymyksestä, harmituksesta, säikähdyksestä tai jostain, isäni tuli aina vihaiseksi, miksi itken. Sen mielestä en ois saanut itkeä minkään "mitättömän" asian takia, tai ainakin itku olisi pitänyt lopettaa nopeasti, eikä jatkaa kauan. Opin häpeämään itkemistä isän nähden, ja itkinkin paljon salaa. Jälkeenpäin ajatellen käsittämätöntä, miksei isäni ole tajunnut lohduttaa mua vaan on syyllistänyt itkemisestä. Isän käytös mua kohtaan ei ollut mun vika, mussa ei ollut lapsena mitään vikaa. Mä vaan olin surullinen ja tarvitsin lohdutusta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ihmeellistä sen sijaan oli se, ettei isäni sietänyt mun tarvitsevuutta.

Terapiassa olen syvimmät ja lohduttomimmat itkuni itkenyt juuri silloin, kun olen puhunut tunteistani isääni kohtaan. On niin paljon salattuja tunteita. Niin paljon kipeitä kysymyksiä. Rakastaako isä mua? Onko isä joskus rakastanut mua? Onkohan isä ollut mulle samanlainen tunteita huomioimaton ilkimys silloinkin, kun olen ollut ihan pieni? Onkohan se silloinkin ärsyyntynyt itkemisestäni? Tuntuu surulliselta, kun ajattelee, että isä ois ollut niin kyvytön lohduttamaan. Ollut tosi avuton olo, kun on huomannut, että isä ei ymmärrä mun tunteita ja siis mua ollenkaan, vaan osoittaa, että mun käytöksessä on jotain väärää, mussa on jotain vikaa.

Olen kuitenkin onneksi aika hyvin päässyt itkemisen häpeämisestä. Alusta asti olen voinut itkeä mieheni ja terapeuttini nähden. Enkä kovasti häpeä, jos itken toisten nähden. Tosin isäni nähden en edelleenkään voisi uskaltaa itkeä.

Kirje

16-vuotiaana sain selville, et mun isä pettää mun äitiä. Olin jo ennenkin vihannut isääni, mut toi tieto pettämisestä sai kyllä vihan kasvamaan, ja oon siitä lähtien inhonnut isääni tosi paljon ja pitänyt sitä tosi vastenmielisenä ihmisenä. Sain myöhemmin tietää, et mun äiti sai myöhemmin selville ton toisen suhteen. En ymmärrä, miten äitini voi jatkaa isäni kanssa. Mun sisko ei tietääkseni tiedä tosta mitään, joten joskus kun se suhtautuu isään niin myönteisesti ja on äitiä vastaan, se ärsyttää mua. Haluaisin puolustaa äitiäni kusipäistä isääni vastaan. Mun äiti ei tiedä siitä, et mä tiedän. Mun isä tietää, et mä tiedän, mut siitä ei olla koskaan puhuttu.

Olin nimittäin tiennyt tuosta pettämisestä pari kuukautta, kun annoin isälleni seuraavan kirjeen;

"Moi Isä!

Ajattelin kirjottaa sulle kirjeen, koska tän mun asiani esittäminen käy näin helpoiten. Mä nimittäin tiedän että sulla on [missä] toinen nainen. Mä en oo kertonut tästä kenellekään, en äitille enkä edes [siskolleni]. Enkä tule kertomaankaan, mikäli sä rupeat suhtautumaan suvaitsevaisemmin muhun ja annat mun mennä ja kulkea vapaammin. En mä rupea sua rahalla kiristämään, mutta toivoisin että sitä ei tarvitsis kauheesti anella, että sä kyllä annat sitten rahaa kun mä pyydän. Enkä mä pyydä sua lopettamaan suhdettas siihen muijaan, mulle on ihan sama vaikka sä jatkaisitkin sen tapailua. Sä oot mulle ihan "samantekevä ihminen" - tai itseasiassa mä vihaan sua ihan saatanasti, mä en oo koskaan inhonnut ketään niin paljon kuin mä sua inhoon! Enkä mä äitistäkään niin kauheasti välitä, että ajattelisin tätä sen kannalta, mutta eiköhän sekin jo selvinnyt näistä mun aika itsekkäistä pyynnöistä. Monet ihmiset ajattelevat usein vain omaa etuaan, ja tän ominaisuuden mä kyllä oon sulta perinyt. eli mua sun ei tarvi pelätä, voit luottaa siihen etten mä kerro kenellekään mitään, kunhan vain muistat ajatella musta ja kohdella mua positiivisesti!

Terveisin Surusumu

P.S. Älä jaksa valittaa joka käänteessä niistä lumihommista. Teen ne kyllä joka päivä, omalla tavallani."

Tuosta kirjeestä tai asiasta en siis koskaan isän kanssa oo jutellut. Aluksi välttelin katsekontaktia (ja niin teen nykyäänkin) isäni kanssa. En muista, miten sitten asia eteni; huusiko isä mulle vähemmän, pyysinkö siltä rahaa enemmän jne. Sillä hetkellä oli helpotus, ettei isä ottanut asiaa puheeksi. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna suututtaa, että isä on jättänyt mut ihan yksin käsittelemään asiaa. 16-vuotiaan lapsensa! Uskomatonta!

Olin siis jo aiemmin vihannut isääni, tuo oli vain viiminen pisara. En osaa sanoa, miksi tuon kirjeen edes isälleni annoin. Yhtenä syynä oli varmaan toi, etten sietänyt sitä, että isä määräili mun tekemisiä, varsinkin kun mulla ei ollut sitä kohtaan mitään arvostusta. Eli halusin käydä kauppaa siitä, että mä en paljasta sua, jos sä annat mulle enemmän vapautta. Sitten halusin varmaan vain purkaa ajatuksiani. Näin jälkeen päin ajateltuna en mä tuolloin mitenkään itsekäs ollut, mä olin vaan ihan hukassa ja vihainen ja pettynyt, enkä tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Ja kyllä mua sattu äitinkin puolelta, en vain uskaltanut kertoa sille, vaikka ajattelinkin, että sen ois pitänyt saada tietää. Tavallaan halusin antaa vastuun äidille kertomisesta pois itseltäni ilmoittamalla isälle, että tiedän. En halunnut itse olla se, joka kertoo. Ehkä mä ajattelin, että isän ois pitänyt kertoa itse äitille. Miksiköhän en sitten vaatinut sitä? Ehkä mä ajattelin, ettei mulla ja isällä ollut enää mitään valtaa toisiimme, kumpikaan ei saanut vaatia toiselta mitään. En tiedä. Aika vähän sitä loppujen lopuks muistaa noista vanhoista ajatuksista. Oon jotenkin varmaan tukahduttanut noi tunteeni, koska eihän sitä nyt koko ajan kotonaan voinut inhota ja vihata ja ajatella tota pettämistä. Olen unohtanut, miten tuon kirjeen jälkeen asiat muuttu, vai muuttuko ne.

Kasvatin kuitenkin jonkinlaisen vihamuurin mun ja isän ympärille. Mulle kävi niin, että kun oli niin turvaton ja rakkaudeton olo, niin se tuntui niin pahalta, että se oli pakko kieltää, yritti vain olla riippumaton toisten rakkaudesta ja peittää se kaipuu vihaan. Pelkäsin haluta rakkautta, pelkäsin olla tarvitseva, kun pelkäsin, että isä vaan loukkaa mun tunteita eikä tyydytäkään mun tarpeita kokea olevansa rakastettu. Olin psyykkisesti niin rikki, että pysyin kasassa vain sen vihan avulla. Viha peitti alleen kaikki muut tunteet isääni kohtaan. Vasta nyt psykoterapiassa olen havahtunut siihen, että rakastan isääni ja kaipasin ja kaipaan edelleen kovasti sen rakkautta.

Yhä enemmän alkaa tuntua siltä, että kaikki kliseet psykoanalyysistä tapahtuu pikku hiljaa munkin terapiassani. Mm. että yhtäkkiä sitä sitten tajuaa, että on kokenut jäävänsä vaille vanhempien rakkautta ja tuntenut olonsa turvattomaksi ja kasvattanut itsellensä sellaisen vihamuurin suojaamaan loukatuksi tulemiselta. Ja terapiassa siten sitä muuria rikotaan ja tunnustellaan niitä muita ikäviä tunteita, mitä ei oo aikanaan kestänyt kokea. Oon aika hukassa tunteideni kanssa, ja terapiassa yritän opetella, mitä tunteita olen millonkin tuntenut ja mitä tunteita nyt koen.

Vuosien ajan en siis tuntenut isää kohtaan muuta kuin vihaa, inhoa, pettymystä, raivoa, pelkoa. Ajattelin, että se on vain epäluotettava paska, jota ei voi kuin vihata ja inhota. Tunteeton idiootti. Paskamainen valehtelija, joka ei ansaitsisi mitään hyvää kohtelua keneltäkään. Jossain vaiheessa koin syyllisyyttäkin siitä, että vihaan isää. Onneksi psykoterapiassa olen oppinut, että tunteet ei ole vääriä. Viha on oikeutettua. Varmaan osaltaan se, että vapauduin vihaamaan kunnolla isääni, mahdollisti sen, että tuli tilaa niille muillekin tunteille. Vihan käsittely aiheutti sen, ettei se enää tukahduttanut muita tunteita alleen. Ensin tajusin, että koska oon valtavan pettynyt isään, on täytynyt alussa olla jotain, johon pettyä. Myöhemmin tuli sitten pintaan rakkaudentunne ja rakkaudenkaipuu.

Yhtäkkiä eräänä kertana terapiassa tajusin, että mä haluaisin, että mun isä rakastaisi mua. Että se välittäisi musta ja arvostaisi mua. En tiedä, mitä isä musta ajattelee tai mitä se mua kohtaan tuntee. Osittain se ongelma on siinä, ettei tiedä. En haluaisi kaivata isäni rakkautta, mutta kuitenkin kaipaan. Toisaalta halveksun sitä ja vihaan sitä, ja haluaisin olla välittämättä siitä ja sen tunteista, mutta toisaalta kaipaan sen välittämistä. Oli aika vaikeaa myöntää itselle, että kaipaan isän rakkautta. Viha isää kohtaan on ollut niin kova defenssi; suoja sille, ettei isä loukkaisi mun tunteitani.

Olen nyt tajunnut, että olen jäänyt paitsi sellaista suhdetta, jossa tietäisin, että isäni rakastaa mua ja välittää musta. En voi sanoa, etteikö se olisi rakastanut mua, mistäs mä sen tiedän, vaikka ois rakastanutkin. Ja vaikka rakastais vieläkin. Mutta sitä tuntemusta mulla ei tosiaan oo ollut. Enkä ole osannut surra sitä, olen vain vihannut. Nyt vasta olen alkanut surra tuota... Kun olen vasta nyt tajunnut, mitä olen menettänyt. Vasta nyt pystyn hyväksymään, että on tervettä ja luonnollista, että kaipaa vanhempiensa rakkautta ja arvostusta. Vasta nyt huomaan, että kaipaan hirveästi turvallisuuden tunnetta ja huomiota. Että on muutakin kuin vihaa, joka aiemmin peitti kaikki muut tunteet alleen.

Kerroin miehellenikin siitä, että terapiassa tajusin, että kaipaan isäni rakkautta, että haluaisin, että isäni välittäisi musta ja arvostaisi mua. Oli tosi vaikea kertoa, jotenkin nolotti. Mutta olen tyytyväinen, että kerroin. Tietääpähän vähän mitä kaikkea siellä terapiassa tulee puhuttua ja millaisessa tunteiden myräkässä oikein elän. Oli lohduttavaa itkeä mieheni kainalossa ja kiittää, että se ainakin rakastaa ja arvostaa mua, ja sen rakkaus onkin kaikista tärkeintä. Mies sanoi, ettei ole koskaan itse joutunut miettimään mitään tollaisia juttuja (siis tunteitaan vanhempiaan kohtaan tai niiden tunteita), oli hiljaa, silitti selkää ja hiuksia ja pussasi ja sanoi, että rakastaa mua.