skip to main |
skip to sidebar
Edelleen 23-vuotiaana kirjoitettua;
"En ole koskaan tuntenut itseäni ja ymmärtänyt itseäni. Tuntuu, että en pääse kunnolla käsiksi tunteisiini ja ajatuksiini. Ahdistaa kun ymmärtää sen, ettei ymmärrä edes omasta itsestään mitään. Miten mieli toimii? Miten ajatukset syntyvät? Olenko minä se aktiivinen agentti, joka tuottaa ajatuksia ja haluja? Miksi sitten en tiedä, mitä haluan? Miten jaksaa elää, jos ei tiedä, mitä haluaa? Olenko se todellakin minä, joka tuntee ja ajattelee? Ja olenko todellakin se sama ihminen, joka olin vuosi sitten? Miksen tunnista menneisyyden minääni? Ja miksi nykyinenkin minä tuntuu niin vieraalta? Miksi omat ajatukset tuntuu niin vierailta? Vai onko kaikki päänsisällöt vain jotakin ajatusten virtaa, jota minä passiivisesti havainnoin? Jos olenkin vain determinoitunut jotenkin niin, etten voi vaikuttaa ajatuksiini ja haluihini? Tai jos minuus on jotenkin monitasoinen niin että se minuus, joka kokee ja havaitsee, ei vain pääse käsiksi siihen minuuteen, joka ajattelee, tuntee, haluaa ja muistelee?
Jos en itsekään voi ymmärtää itseäni, ei muutkaan voi ymmärtää mua. Olen aika epäilevä sen suhteen, että edes terapia voisi auttaa mua pääsemään tutuksi itseni kanssa, mutta ehkä se on kuitenkin mahdollista. En ainakaan keksi parempaa tapaa. Toisaalta, miksi se on niin tärkeää tuntea itsensä? Miksi pitää kokea olevansa itse se, joka ajattelee ja tuntee? Miksi se ahdistaa, että tuntee olevansa vieraantunut maailman ja muiden ihmisten touhujen lisäksi itsestäänkin? Miksi vieraantuneisuus, depersonalisaatio ja derealisaatio ahdistaa ja pelottaa?"
"Kerroin siitä, etten tiedä, mitä haluan, tunnen ja ajattelen. [Mieheni] ei ymmärtänyt sitä, kun kerroin, että tuntuu, että mun ajatukset vaan tulee jostain, en mä niitä itse tuota. Mun mielen tuotokset tuntuu vierailta, tuntuu kuin olisi jotenkin minuuden kaksi kerrosta, joista se toinen tuottaa kaiken oudon materiaalin ja sitten se toinen havainnoi niitä ajatuksia ja tunteita, ja on ihan ihmeissään, että miks noi on tollasia, mistä ne nyt tähän tuli. [Mieheni] sanoi, että se ei ymmärrä tuollaista ajattelua, että olisi kaksi minuutta tai minuuden osaa, sillä on vain yks sama, joka tuottaa ne ajatukset ja tutkii niitä, ei kahta erillistä.
Kerroin siitä, että toisaalta noiden tunteiden ja ajatusten vieraus voi johtua siitä, että ne on ristiriitaisia. Kun toisaalta tuntuu, että ajattelen jostain jollakin tietyllä tavalla, ja toisaalta tuntuu, että ajattelen toisella tavalla. Niin ajatukset on sitten ristiriitaisia, enkä ymmärrä, miten ajattelen.
Epävarmuus kaikesta lannistaa. Tulee avuton olo, kun tajuaa, ettei tiedä mitään, eikä voi tietääkään mitään. Tuntuu avuttomalta, kun elämällä ei ole mitään merkitystä. Kaikki tuntuu järjettömältä. Tuntuu hankalalta löytää motivaatiota elää, kun elämisessä ei ole mitään mielekkyyttä. En halua kuolla, mutta en halua elää. Ei ole mitään, mikä kiinnostaisi. Tuntuu tyhjältä.
Mitä haluaisin nyt just tehdä? En mitään, olla olematta. Kun en tiedä, mitä haluan, teen vain jotain ja iltaisin alkaa ahdistamaan, kun tajuan, että taas oli tyhjä päivä, joka vaan meni ohi."
Ja hei, jos alkaa jo kovasti kyllästyttää, niin ilosanomana tiedoksi, että tää 6. oli nyt viimeinen osa, jatkossa taas jotain muuta. :)
Lisää 23-vuotiaana kirjoitettua;
"Oon tänään mietiskellyt eksistentialismia ja olemassaolon ahdistusta. Siis mm. sitä, et maailman merkityksettömyys, tarkoituksettomuus, turhuus ja tyhjyys ahdistaa. Eksistentialistit tuntuu ajattelevan, et vaikka ihmiset ei voi hirveesti vaikuttaa siihen, mitä niille tapahtuu (eli että ihmiset toimii determinoidusti, me vaan ollaan täällä maailmassa selviytymässä ja elämässä), niin silti voi vaikuttaa siihen, miten asennoituu ja suhtautuu elämäänsä. Mä en oikeen usko tohon. Tai siis tuntuu, et yhtälailla se ahdistaa, ettei voi vaikuttaa ajatuksiinsa ja tunteisiinsa kuin että ei voi vaikuttaa vaikka ihottumaan ja onnettomuksiin.
En mä osaa sanoa, uskonko vapaaseen tahtoon vai en. Toisaalta tuntuu, et ihmiset vois ajatella vapaasti ja et ois moraalista vastuullisuutta, mut toisaalta taas tuntuu, et mun ajatukset, halut, tunteet ym. vaan vie mua, enkä voi valita, mitä ajattelen jne. Ehkä kuitenkin mun tausta-ajatuksena on toi, et on vastuullinen kaikista omaan elämäänsä liittyvistä jutuista, on vastuussa tän hetken valinnoista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, ajatuksista ja ajattelemattomuudesta, ja et just toi hirvee vastuu ahdistaa! Ja ehkä ahdistaa just tää, et en tiedä miten asiat on, mut en myöskään oikeen tiedosta, et mihin mä uskon, miten kuvittelen asioiden olevan.
Ja sit mietityttää se mahdollinen terapia; voiko se auttaa, jos en usko, että voin itse vaikuttaa asennoitumiseeni. Onko siitä apua, jos en usko edes että voin vaikuttaa ajatuksiini? Toisaalta taas mul on semmonen aavistus, et se ajatusten ja tunteiden puhuminen, ongelmien kaivaminen ja analysoiminen tosiaan vois helpottaa. Voihan se olla, että sen terapian avulla ne ajatukset vaan muuttuu, ilman että mä niitä itse muutan. Kyllä mua on näitten hoitovalintojenkin pähkäily ahdistanut ihan hirveesti. Ehkä siinä on jotenkin mielessä, että mun elämä, jopa sairauden parantaminen, on mun vastuulla, joku voi vähän neuvoa, mut ei kuitenkaan kunnolla auttaa. Ahdistavaa. Kamala vastuu kaikesta, valintojen tekeminen on vaikeeta, kun siinä aina pelkää epäonnistuvansa siinä valinnassa.
Jotenkin aika lohdutonta ja toivotonta, en uskalla luottaa siihen et mä jaksan, tuntuu niin heikolta. Niin ja vittu kun tietäisi mitä haluaa ja mistä saa iloa. Mistä tulen onnelliseksi? Sen kun tietäis. Epätietoisuutta ja epävarmuutta on niin vaikeeta sietää. Tai tietäis edes miten pystyisin selvittämään, mitä haluan. Voihan olla, etten ikinä tule keksimään, mitä haluan. Voi olla, etten koskaan halua mitään. Kun ei mikään oo mitenkään merkityksellistä. Ehkä mun elämän tarkoitus on rakastaa [miestäni]. Mut se ei jotenkin riitä, tai siis se ei kerro, mitä järkee missään on. ”Elämäntarkoitus” ei kerro mitään, se on merkityksetöntä. Mitä sitten, että mun tarkoitus on rakastaa [miestäni]? Elämä on silti turhaa, merkityksetöntä, ahdistavaa. Toisaalta miksi elämällä pitäisi olla merkitystä? Miksi elämän järjettömyys ja käsittämättömyys tuottaa ahdistusta?
Opetetaankohan psykologeille ja psykiatreille, et joku voi kokea tämmöstä eksistentiaalista ahdistusta, maailmasta ja itsestä vieraantuneisuutta, irrallisuuden tunnetta, toivottomuutta ja tuskaisuutta, mihin ei ehkä mikään auta, koska todellisuutta ei voi muuttaa merkitykselliseksi. Voiko sitten asennoitumista merkityksettömään todellisuuteen muuttaa? Voiko suhtautua maailmaan niin, että vaikka se on merkityksetön, elämänsä voisi silti elää jotenkin ei-onnettomana ja ei-tuskaisena? Pääseekö siihen ilman että elää itsepetoksessa niin, että kuvittelee, että maailmassa ja elämässä olisi jotain järkeä? Voiko samalla elää järjettömässä todellisuudessa tiedostaen maailman irrationaalisuuden mutta kuitenkaan vaipumatta ahdistukseen ja tyhjyyden kokemukseen? Voiko tästä turhuuden kokemisesta päästä yli niin että voi suhtautua asioihin jotenkin neutraalisti, ei onnellisena, muttei onnettomana?”
23-vuotiaana kirjoitettua;
"Ekologisuusasiat rupes taas ahdistaan, mm. se, että monet ei Suomessakaan välitä yhtään luonnosta, maapallosta, ilmastonmuutoksesta, eläinten oloista jne. Ei sais välittää näin paljon, mutta kun ne asiat vaan ahdistaa mua. Ja maailman tulevaisuus tuntuu niin toivottomalta. Kaikki menee ihan päin vittua, ei vaan mun elämä, vaan myös muiden ihmisten, eläinten ja kasvien elämä. Tulevaisuus pelottaa ja ahdistaa. Se tuntuu niin musertavan surulliselta. Ja ihmisten toiminta todella itsekkäältä ja välinpitämättömältä. Ärsyttää, kun mun pitää ahdistua tämmösistä asioista, mihin en oikeastaan voi vaikuttaa. Kai se on sitä syyllisyyttä, etten aiemmin ole tehnyt ekologisia valintoja, enkä vieläkään mikään täydellinen oo. Äh, ompas elämä taas hankalaa.
Välillä tuntuu, että olen ulkopuolinen koko maailmasta. Tää tunne on (ainakin hyvin lähellä) derealisaatiota. Maailma tuntuu ihan järjettömältä. Sen säännöt on käsittämättömiä, ja tuntuu, etten sovi tähän maailmaan. Mä en usko sopeutuvani maailmaan, koen olevani niin erilainen ja ulkopuolinen.
Eli tunnen olevani vieraantunut tästä maailmasta, koen, että mun todellisuus on erilaista kuin muiden todellisuus. En kuulu tänne muiden keskelle. Tavallaan ajattelen, että ns. terveet ovat jossain haavemaailmassaan, eivätkä kohtaa oikeeta todellisuutta. Ne on jotenkin outoja ylioptimisteja. Ajattelen, että ihmiset, jotka eivät masennu, ovat jotenkin outoja. On käsittämätöntä, miten tässä järjettömässä maailmassa kukaan voi olla masentumatta. Ihmisten itsekkyys ja pahuus; toisten ihmisten, eläinten ja luonnon kidutus ja tuhoaminen jne. Kaikki on niin toivotonta, että tuntuu, että onnelliset ihmiset elävät jossain valemaailmassa tiedostamatta maailman mielettömyyttä. Tavallaan olen kiitollinen siitä, että olen tajunnut todellisuuden oikean tilan. Toisaalta taas toivon, että itsekin pääsisin tuohon itsepetokselliseen tilaan, jossa maailman merkityksettömyys ja kauheus ei häiritsisi. Olisin kuitenkin mielummin onnellinen ja tietämätön kuin onneton ja tiedostava. Mikä olisi tärkeämpää kuin onnellisuus ja tyytyväisyys? Ei se ahdistunutta ja todella onnetonta paljon lohduta, vaikka olisi älykäs ja pohdiskeleva.
Muiden "tavallinen" elämä tuntuu mulle todella vieraalta. Valmistutaan koulusta, mennään töihin, matkustellaan ulkomailla, ostetaan auto, otetaan asuntolaina pankista, ostetaan omakotitalo, mennään naimisiin, hankitaan lapsia, ostetaan kesämökki... WEIRD!!! Ihan kuin jostain toiselta planeetalta. Tuntuu, että nää "tavalliset" ihmiset olettaa, että kaikki haluaa elää samanlaista elämää. Esimerkiksi sitä ei tunnu kukaan hyväksyvän, etten mä halua koskaan lapsia. Tavallaan mäkään en kyllä hyväksy muiden elämäntapaa; sitä, että tuhotaan maapalloa kuluttamalla ja ostamalla ja heittämällä roskiin. Kun haluaisin, että muutkin kierrättäisi ja olisi säästeliäitä. Pitäisikö hyväksyä, että muutkaan ei välttämättä hyväksy mun elämäntapaa? En vain pysty hyväksymään, koska haluan, että mut hyväksytään. Enkä haluakaan hyväksyä muiden elämäntapaa, koska se kerskakulutus on mun mielestä väärin."
Tänään on ollut jotenkin erikoinen päivä, vaikka onkin aika tavallinen. On pitkästä aikaa ollut sellainen olo, että ei ole ollut mitään, yhtään mitään, velvollisuuksia. Eikä ole ollut edes kivoja asioita mielessä, mitä "pitäisi suorittaa". Ei ole ollut yhtään kiire. On ollut jopa vähän tylsää, on pitänyt miettiä, että mitäs tekisi. Ihana tylsyys!!! =o) Olen ollut päivän hyvällä mielellä. Välillä kyllä olen ollut surullinen, mutta ei ole ahdistanut tai stressannut ollenkaan. Tällaisia päiviä vaan lisää. Tasaista, harmaata, hidasta, tylsää arkea. Vain näin voin onnistua rentoutumaan ja kunnolla ajattelemaan. Olemaan kiireettömästi.
Kiire on nimittäin mulle todella sietämätöntä. Ja viime aikoina mulla on ollut melko kiireistä. Välillä on toki ollut vapaapäiviä, mutta esim. kahteen viime kuukauteen ei ole ollut ainoatakaan viikonloppua, jolloin olisin ollut vain kotona. On ollut kaikenlaista, mm. viikonlopulla työvuoroja, joulun sukulaisvierailuja, kahden työkaverin synttäribileitä, kaveriporukan tapaaminen, toisen kaveriporukan tapaaminen. Usein ennen noita juhlia olen kotona miettinyt, jaksanko lähteä. Onneksi olen jaksanut! Ihmisten kanssa oleminen on tehnyt mulle hyvää. Etukäteen on epäilyttänyt, alkaako mua väsyttää, kyllästynkö muiden seuraan, alkaako ahdistaa jne., mutta pientä tylsistymistä lukuunottamatta kaikki on mennyt ihan hyvin. Ajoittain on ollut jopa todella kivaa.
Opiskeluaikana pidin sitä kamalana, että olen hidas ja väsyn helposti. Nykyään olen jo oppinut hyväksymään itseni tältä osin. Jos en jaksa, niin en jaksa. Mun täytyy nukkua paljon, mä tarvitsen runsaasti lepoaikaa töiden, kotitöiden ja muiden ikävien asioiden välissä. Ei mun tarvi koskaan yrittää jaksaa, jos en jaksa. Mä oon tällainen kuin mä oon, tää riittää mulle. En yritä hampaat irvessä jaksaa kokoaikatöissä, vaan hyväksyn sen, että kykenen vain osa-aikatöihin. En yritä suorittaa liikaa velvollisuuksia samana päivänä, vaan ymmärrän, että ikävät asiat pitää jakaa eri päiville.
Vaikka olen ymmärtänyt, että kaipaan ja suorastaan tarvitsen elämältä kiireettömyyttä, usein se kiire silti vaivaa. Kaipaisin vielä enemmän sellaista aikalisää. Että vuodet ei menisi hujauksessa ohi. Että ehtisi tosiaan pysähtyä ja mietiskellä ja olla vaan. Ettei olisi niin kova kiire. Kiire käydä töissä, kiire tehdä kotitöitä, kiire lukea lehtiä, kiire katsoa TV:tä, kiire käydä terapiassa, kiire päästä nukkumaan, kiire herätä. Pelottaa, että mun elämä menee ohi, enkä ehdi elää.
Edelleen 22-vuotiaana kirjoitettua;
”Oon kyllä ihan vieraantunut. Ahdistaa yhteiskunnan vaatimukset, kiire, yksinäisyys, se ettei oo rahaa eikä oo aikaa tehdä ”turhia” juttuja, puuhailla. Toisaalta mä en kyllä tiedä mitä haluisin tehdä. Tai no, käsityöjutut kyllä on kivoja. Nekin vaan kyllä maksaa (esim. langat on yllättävän kalliita). Ja sit kun joku epäonnistuu niin tuntuu tosi pahalta, paskalta, turhalta ja tyhmältä. Mussa on vaan jotain vialla. Mut niin on kyllä tässä maailmassakin; ihmiset on hirveen ahneita, itsekkäitä, tyhmiä ja pahoja, käsittämättömän ajattelemattomia.”
”Olin eilenkin tosi väsynyt. Ja tänään. Ja vittuuntunut. Mua masentaa taas ja ahdistaa opiskelu. En saa mitään aikaiseksi, itkettää ja väsyttää ja vituttaa ja on paha olo. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja turhalta, maailma on ihan paska. Miten kukaan jaksaa elää ja olla onnellinen, kun kaikki on niin toivotonta ja ihmiset ihan hukassa, asiat ihan vituiks; sodat, ilmastonmuutos, tuloerot, sairaudet, ihmisoikeusloukkaukset...”
”Ahdistaa taas mm. et maailmas on niin paskaa; ihmiset sotii ja raiskaa ja kiduttaa ja varastaa ja riistää ja luonto tuhoutuu ja ihmiset ja eläimet kärsii... Kaikki vaan on niin toivotonta, en todellakaan pysty uskomaan, et tulevaisuus ois parempaa. En tiedä, mihin oikeen uskoisin.”
”Toisaalta tuntuu siltä, et mun päässä on jotain vikaa, miks mä oon masentunut. Mut toisaalta tuntuu, et häiriö on todellisuudessa. Siis että maailma on oikeesti niin paskasti, et niillä ihmisillä, jotka ei ”sairastu mielenhäiriöön”, on jotain vikaa päässä, ei meillä ”hulluilla”, jotka vaan reagoidaan hulluun maailmaan ja epäinhimillisiin käytäntöihin luonnollisella tavalla. Mut sit taas toisaalta julkisuudessa on ollut paljon masentuneita, jotka on uupunut, kun niillä on ollut tyyliin 3 lasta ja 12-tuntiset työpäivät. Jotenkin siinä valossa tuntuu, et mun masentuminen ei oo oikeutettua; tulee syyllinen olo, et eihän mun pitäis valittaa mistään vaan ”ottaa itseä niskasta kiinni”. Mut välillä tuntuu, et ihmisten valtavirta on jotenkin vieraantunut siitä, mitä on inhimillisyys ja järkevä vastuullisuus luonnosta, eläimistä ja muista ihmisistä. Vittu Katainen sano tänään eduskunnan kyselytunnilla, et yhteiskunnan sivistystason mittari on se, miten pidetään huolta heikoimmista. Jos kokoomus oikeesti ajattelis niin, niin eihän tässä ois mitään hätää; tulis perustulo, tai ainakin parannuksia tukiin, mm. korotuksia minimirahoihin ja asumislisä ympärivuotiseksi; valtiolta rahaa kunnille mm. terveydenhoitoon, vanhustenhoitoon ja opetukseen, eikä vittu mitään rikkaiden veroalennuksia ja perintöverojen poistoja. Vittu ärsyttävää! [Tuntemani henkilöt a, b, c, d ja e] tuntuu tosi rasistisilta, oikeistolaisilta, elitistisiltä, uskonnollisilta. Missä suvaitsevaisuus, tasa-arvo, köyhistä, sairaista, heikoista ja luonnosta välittäminen?”
”Ja se, että nyt Suomessa on asiat paremmin kuin koskaan missään, ei kyllä oo yhtään lohduttavaa. Jos nyt täällä on tämmöstä, niin miten ihmiset ennen ja muualla jaksaa ylipäätään elää? Miksei eutanasiaa sallita ja miksei itsemurhat oo tän yleisempiä? Miksi ihmiset on jossain kollektiivisessa itsepetoksessa eikä huomaa, et me ”sairaat hullut” ollaan niitä, joilla on realistinen todellisuudenkäsitys? Miten niin masennus on sairaus mut ylipirteys ja optimismi ei oo?? Tääl maailmas on asiat niin huonosti, et miten voidaan väittää, et ihminen, jota ahdistaa, on sairas? Eikö se ihminen oo jotenkin viallinen ja sairas, joka tästä paskasta ei ahdistu?!? En ymmärrä. ”Miten niin masennus on sairaus? Sehän on vain pessimististä realismia!””
Lisää 22-vuotiaana kirjoitettua;
”Tuntuu, et mun identiteettini on muuttunut täysin tässä muutaman vuoden sisällä, ja mä en kestä sitä. En pysty sopeutumaan. Pelkään sitä, et pitäis olla jo aikuinen. Mä tunnen oloni täysin epäkypsäksi enkä haluis ottaa vastuuta. Toi vastuu elämästä ja kaikista valinnoista ja epäonnistumisista musertaa mut. Mä en jaksa enää taistella tätä elämää. En todellakaan tunne olevani valmis/ tarpeeksi rohkea ja osaava hakemaan mitään töitä. Ärsyttävää kun ei tiedä mistään mitään. Ja kun pitäisi opiskella ja tehdä vallintoja, mut ei jaksais. Ja sit ahdistaa ja hävettää se, kun joutuu kertoo kaikille, et on niin paska, ettei pysty valmistumaan maisteriksi, vaan on pakko keskeyttää opinnot.
Mua ahdistaa oman paskan elämän lisäksi maailma yleensäkin. Ilmastonmuutos ja ihmisten välinpitämättömyys sitä kohtaan. Markkinat, raha, valta ja itsekkyys; mikään ei oo tärkeetä, ellei se oo tuottavaa ja tuloksellista ja heikoista ja köyhistä ei tarvi välittää. Ihmisen arvo määräytyy sen mukaan, kuinka arvokasta ja rahallisesti hyödyllistä työtä tekee. Luonnolla, eläimillä, afrikkalaisilla, mielisairailla, ujoilla ja epävarmoilla ei oo mitään väliä. Taloudellinen kilpailukyky ja kasvu ja ihmisen pärjääminen on tärkeintä ja kiitettävää. Kilpailu ja taistelu on toivottavaa ja aikaa ei sais jäädä muuhun kuin työhön.
Maailmantuskaa lisää tietämättömyys; mikään ei oo varmaa ja kaikki muuttuu koko ajan. Ihmisten fundamentaalisuus, konservatiivisuus, uskonnollisuus ym. suvaitsemattomuus ahdistaa. Ei hyväksytä aborttia, eutanasiaa, ateismia, homoutta ym. tasa-arvoisuutta. Halutaan syrjäyttää osa ihmisistä ja syyllistää niitä, jotka ei tuota valtiolle tarpeeksi rahoja. Kaikkien pitäis pärjätä omillaan ja opiskelijoiden pitäis vittu ottaa lainaa, et vois syödä! Maailmassa on ihan hirveesti kaikkia vääryyksiä ja Suomessa on siinä suhteessa aika hyvin, mut täälläkin on epäoikeudenmukaisuutta tosi paljon. Rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy. Ja varallisuusvero poistettiin, perintöveroa ollaan poistamassa... Maailma on tosi epäoikeudenmukainen eikä sitä pystytä muuttamaan paremmaksi, kun rikkaat on koko ajan vallassa.
Tuntuu, et kaikki vaatii multa koko ajan kauheesti kaikkea, eikä kukaan kysy, et jaksanko mä vai oonko mä niin kulunut loppuun, et mä haluisin tappaa itteni pois näistä ahdistavista vaatimuksista. Hävettää olla näin paska ihminen. Ehkä ois parempi jos mua ei ois. Paitsi et [mieheni] varmaan masentuis kans, jos mä kuolisin. Toisaalta voi olla, et mä pilaan sen elämän muutenkin. Toisaalta tavallaan toivon, et se jättäis mut, niin sit se vois elää parempaa elämää, kunhan se ei syyllistäis itseään mun itsemurhasta. Toisaalta haluisin elää hyvän elämän, eikä se ois mahdollista ilman [miestäni]. Mut tuntuu, et ei se oo mahdollista mitenkään. Mä häpeän itteäni enkä jaksais yhtään mitään syyllistämisiä. Tuntuu niin paskalta, kun suunnitelmat menee ihan vituiksi eikä tiedä mitä haluaa. Mun elämässä tärkeetä on [mieheni], lukeminen, lämpö, TV, ruoka. Muusta en osaa sanoo, mistä tykkään ja mitä haluan. En osaa keksiä mitään mistä tulis mielihyvää. En tiedä mitä haluan. En halua tehdä mitään töitä. En jaksa. Mä en jaksa ottaa selvää kaikista asioista. Ois paras, jos kuolisin jossain onnettomuudessa, niin sit [miehelläni] ois ehkä helpompaa.
Ärsyttää kun elämällä ei ole mitään tarkoitusta ja millään ei oo mitään merkitystä. Mä pelkään tulevaisuutta tosi paljon, vaiks välillä tuntuu, et ei tää voi enää tästä huonommaks mennä. En nyt tiedä mitä tehdä, valita. Mitä pitäs tehdä YTHS:n suhteen? Pitäiskö oikeesti hakea apua? Mitä muita töitä voisin saada kuin kaupan kassaksi? Miten töitä haetaan? Miten työttömyyskorvausta haetaan? Mitä kaikkia paskaduuneja joudun tekeen, kun ei oo kunnon koulutusta mihinkään? Pitäiskö tappaa ittes? Pitäskö mennä ensin naimisiin, et [mieheni] sais mun rahat? Miten vois tappaa ittes? Tuntuu niin yksinäiseltä! Mä en jaksa.”
Seuraavat pätkät kirjoitin 22-vuotiaana;
”Oon nyt lähiaikoina aatellut paljon identiteettiäni ja persoonallisuuttani ja muutenkin elämääni. Oon tavallaan ehkä oivaltanut jotain uutta itsestäni, mut toisaalta vahvistuva deterministinen ajattelu on luonut toivottomuutta ja ahdistusta ja hallitsemattomuuden tunteita. Eikä mun ongelmat mihinkään oo kadonnut; en tiedä mitä haluan vaikeimpana ja kiire ja vaatimuksiin vastaamiseen kykenemättömyys. Oon vaan saanut uusia näkökulmia ongelmien tarkasteluun. Mikään ei oo ratkennut mihinkään. Kysymysten määrä vaan lisääntyy ja vastauksia ei joko oo tai sit niittenkin määrä lisääntyy; kaikki on liian monimutkaista. En pysty hallitsemaan lisääntyvää kaaosta. Oon vähän hukassa, mut en tiedä mitä pitäs etsiä, minne mennä.”
”Tossa pari päivää sitten juteltiin [mieheni] kanssa determinismistä ja mun masennuksesta. Jos rupee miettimään elämän tarkoitusta, kaiken merkitystä ja omaa olemassaoloaan, niin ahdistuu kun ei löydä vastauksia, on vain kysymyksiä. Jos vähänkään ajattelee, et determinismi ois totta, niin kaikelta toiminnalta menee heti motiivi; missään teoissa ei ole mitään mieltä, kaikki on yhdentekevää. No okei, en mä nyt ihan jyrkkään determinismiin usko, koska uskon kyllä tietyllä tasolla vapaaseen tahtoon ja jonkinmoiseen sieluun, mut silti ongelmallista on se, missä määrin geenit ja kokemukset määrittää ja ohjaa elämää. Mitä mä voin itsessäni kontrolloida ja mikä on sellaista, mikä vaan tapahtuu mulle, vaikkakin mun kautta? Tuntuu välillä et en pysty kontrolloimaan ja ohjaamaan ja käskemään itseäni, vaan että jokin muu ohjaa tai että vaan ohjaudun jotenkin. Tuntuu, etten pysty keskustelemaan itseni kanssa, esim. en havaitse, mitä oikein haluaisin. Kun kaikki perustavat kysymykset ja ongelmat on niin haasteellisia, et ymmärtää, et ehkä kukaan ei koskaan tuu tietämään niihin vastausta, niin se ahdistaa. Kaikki tuntuu tosiaan merkityksettömältä.
Jotenkin lukiossa kun opiskeli determinismistä ja vapaasta tahdosta, niin ne asiat vaan ajatteli teorioina, semmosina abstrakteina rakennelmina, millä ei ole hirveesti tekemistä oikeen elämän kannalta. Mistään ei voi tietää mitään -ajattelu tuntu vaan filosofiselta paskanjauhannalta, mut nyt kun on miettinyt noita asioita ihan tosissaan syvällisesti, niin tajuaa, et nehän on ne ”tärkeimmät kysymykset ikinä”. Tuntuu siltä, et se on haitallista miettiä asioita liian tosissaan ja syvällisesti, koska sit ne ongelmat häiritsee koko ajan päässä, vähintään jotenkin ahdistaa alitajunnassa. Niistä ei oikeen pääse eroon, en osaa unohtaa noita kysymyksiä.
Ennen oon ajatellut, et onnellisuus ja viisaus on molemmat semmosia päämääriä, mitkä on kaikista tärkeimpiä. Mut nyt on ruvennut tuntuu siltä, et se viisaus on ristiriidassa onnellisuuden kanssa; molempia ei voi saada, on valittava. Toisaalta kun nyt kirjottelen tätä, niin tuntuu siltä, että oonpas mä fiksu, nyt mä oon selkeesti oivaltanut jotain olennaista. Toisaalta sit taas tuntuu, et tää on sitä samaa eksistentiaalista ahdistusta ja huonoa itsearvostusta, oonpahan vaan saanut ilmaistua sen vähän eri tavalla, näennäisesti fiksummasti. (Saatanan ahdistunut, helvetin masentunut -> determinismin ja vapaan tahdon yhteensovittamisen mahdottomuuden aiheuttama eksistentiaalinen ahdistus).
Joopa joo, mua vaivaa kyllä päämäärättömyyden ja huonon itsearvostuksen lisäksi kiire ja epäonnistumisen ja jaksamattomuuden pelko. Suurin ongelma on kyl toi et en tiedä mitä haluan. Se on vaikea motivoida itseään, kun ei ole sisäistä aitoa motivaatiota. Ja sitä ei oo niin kauan kun en tiedä, mitä haluan. Enkä tiedä, voinko ylipäätään tehdä mitään selvittääkseni, mitä oikeen haluan, vai onko vaan pakko keksiä jotain väliaikaista ja odottaa avuttomana, et mulle selviää, mitä mä haluan. Ja se on aidosti ärsyttävää, kun ei tiedä mitään sielusta. Mikä se on? Oonko mä se sielu vai onko se se, mikä tuntuu mussa oudolta ja ulkopuoliselta? Ja jos sielu en oo mä, niin mikä mää sit oon? Jos oon sielu, niin mikä se ulkopuolinen sit on, onko se aivot? Vai onko sielu aivot? Ahdistaa kun ei tiedä.”
Seuraavat pätkät kirjoitin 21-vuotiaana päiväkirjaani:
”Tää maailma ei tunnu sopivan mulle. Tai siis mä en kuulu tähän maailmaan. Tuntuu siltä, et mitään ratkaisuja mun ongelmiin ei ole eikä tule. Tuntuu tosi ristiriitaiselta, koska toisaalta haluaisin elää onnellisesti, mutta toisaalta koska se tuntuu mahdottomalta, haluaisin kuolla. Nukkuessa ja TV:tä katsoessa tai tietokoneella on ainoot hetket kun voin olla rauhassa kaikesta paskasta, voi unohtaa oman elämän ja paeta todellisuudesta. Todellisuus on niin ahdistavaa ja täynnä ongelmia, surua, stressiä ja epätoivoa. En näe missään mitään ratkaisuja, iloa, rentoutumista ja onnellisuutta. Oon niin väsynyt, en jaksa taistella. Kunpa kaikki ois vaan ohi, joko onnellinen elämä tai mitään sanomaton tyhjyys ja olemattaolo tilalla. Musta tuntuu, et [miehenikään] ei enää kestä mua. Enkä mä syytä sitä mistään, se on maailman ihanin ihminen, mut en jaksais kyllä itsekään jos oisin se. Mä vien varmaan senkin elämästä kaiken ilon ja onnellisuuden.”
”Tuntuu olo niin köyhältä. Ja paskalta. Todella riittämättömältä. Itkeskelin taas keskiviikkona monta tuntia, eilen pari tuntia. En nyt osaa yhtään suunnitella opiskelua. Tai kyllä mä osaisin suunnitella, mut kun sit en pystykään oleen niin tehokas ja ahdistaa, kun on suorituspaineita. Miksen mä voi olla onnellinen?
Ärsyttävää, tuntuu et kukaan ei ymmärrä mua. [Miehenikin] sanoo, et en saisi olla niin pessimistinen. Mut mitä sitä tunteilleen voi? Ja [mieheni] sano, et mä ehkä rationalisoin kaikkea liikaa. Mut mähän nimenomaan en pysty ajattelemaan järkevästi, vaan mut vaan valtaa ahdistus, suru ym. masentavat tunteet. Se ois itsepetosta ajatella, et nytpä oon iloinen ja kaikki on hyvin ja tulevaisuutta ei tarvi pelätä. Mut kun se pelottaa! Pystyiskin tommoseen itsensä ohjailuun, mut kun tuntuu siltä, et ajatukset ja tuntemukset vaan tulee, en voi niille mitään, en pysty vastustamaan niitä. Pitäis sit vissiin kyetä elämään niitten kanssa, mut kun toi ahdistus on niin halvaannuttava, ei jaksa tehdä mitään, itkee vaan ja vihaa kaikkee.
[Mieheni] sanoi, et mä mietin liikaa sitä, miten tulen onnelliseksi, pitäis vaan tehdä jotain, mikä ois kivaa. Mut kun mikään ei oo kivaa. Siinä se ongelma onkin. On vaan kaikkee paskaa opiskeluu, suihkussa käyntiä, kaupassa käyntiä, ruoan tekoa, pyykkien pesua ja silitystä, tiskausta, hampaiden pesua, eri paikoissa käymistä ym. ahdistavia velvotteita.
Tuntuu myös, et on niin yksin maailmassa, [mieheni] on ainoa, joka välittää musta, mut ei sekään tajua, kuinka pahalta musta tuntuu ja kuinka usein semmonen ahdistuskohtaus oikeesti tulee, miten paljon mä itken täällä kotona yksin, kun se on koulussa. Tuntuu vaan, et kaikessa on niin kova kiire ja pitäisi olla hirveen tehokas ja ahkera ja jaksavainen, ja sit kun ei pärjää siinä, niin sit on laiska ja tyhmä ja saamaton ja paha ja kiittämätön ja epäkunnioittava ja välinpitämätön ja ylivarovainen. Ja kaikkien pitäis olla tyytyväisiä ja onnellisia siitä, mitä saa, ongelma on itsessä, jos on onneton eikä millään tunnu olevan mitään merkitystä. Ei ainakaan mitään positiivista. Vastoinkäymisten pitäis vahvistaa, mut tuntuu siltä, että ne välttämättä lannistaa, en voi mitään sille, et kaikki paskat jutut tuntuu niin pahoilta ja ylitsepääsemättömiltä ongelmilta. Pelottaa ja ahdistaa, on tosi avuton ja umpikujassa oleva olo.”
”Mieliala on ihan paska, oon vaan aina väsynyt ja onneton, en osaa enää olla onnellinen. Oon vihainen ja ärtynyt, mua sattuu niin monella eri tavalla. Tunnen oloni todella avuttomaksi ja turhaksi, merkityksettömäksi. Muut vaikuttaa niin onnellisilta ja tasapainoisilta, terveiltä. Vittu mä oon ihan rikki... Kamalaa kun en enää tiedä mitä haluan tai siis mikään ei tunnu enää kivalta. Paskaa on niin paljon, mä hukun siihen koko ajan vaan syvemmin. Saatana tätä elämää. Vittu kun on niin paskaa. Tuntuu et muut vaan syyllistää mua, et pitäis ”ottaa itseä niskasta kiinni” ja hymyillä ja jaksaa ja lopettaa laiskottelu. Tuntuu et elän ihan omassa todellisuudessani, mitä ei voi muille selittää. Mä oikeesti hajoon kaikkiin odotuksiin ja vaatimuksiin ja velvollisuuksiin.
En osaa tehdä valintoja enkä uskalla elää, osittain en jaksa koska kaikki menee vituiks kuitenkin. Sillon kun tulee tosi paska olo, ei löydä lohtua yhtään mistään, koska kaikki tuntuu kaatuvan päälle, eikä meinaa löytää mitään syytä elää eikä löydä mistään energiaa edes kuivata kyyneleitä tai käydä kusella, mistään piristymisestä puhumattakaan. Ei vaan vittu jaksa. Ei oo mitään motivaatiota tehdä yhtään mitään, ei edes mikään elämänvietti oo kovin vahvoilla, kun olo tuntuu niin tyhjältä ja paskalta ja rumalta. Eikä se oo vaan sitä, että tuntee itsensä hyödyttömäksi, vaan tunnen oloni haitalliseksi, musta on vaan haittaa muille. Tuntuu olo niin yksinäiseltä. [Mieheni] on jonkinlainen silta mun ja ulkomaailman välillä, mut jotenkaan sekään ei auta. [Miehenikään] ei tajuu mua, eikä mikään ihme kun en tajuu itsekään. Olo on niin ulkopuolinen. Ja surullinen ja ahdistunut. Paska!”
”On tässä taas vähän ahdistanut tää kaikki kiire ja ulkopuolisuuden, erilaisuuden tunne. Tuntuu et vaaditaan ihan liikoja. Maailman meno tuntuu niin toivottomalta. Mihinkään ei voi luottaa, on turvaton olo. Tuntuu et on ihan paska. Ja tuntuu ettei mikään auta. Häpeän itseäni ja pelkään epäonnistumista tosi paljon. Ja kun epäonnistuu, ei olekaan vaihtoehtoista suunnitelmaa. Tuntuu et oon ihan kusessa ja et ei oo enää mitään korjausmahdollisuuksia. Paskat tätä elämää.
En kyllä toivois tämmöstä olotilaa edes niille ihmisille, joita vihaan, ja jotka ansaitsis mun mielestä koviakin rangaistuksia. Tää tuntuu niin saatanan pahalta. Kai tästä huonommaltakin vois tuntua, mut semmosta en kyl pysty kuvittelemaankaan. Tuntuu niin helvetin järkyttävältä. Ei enää edes tiedä, mistä aloittais. Mistä johtuu, mikä auttais. Ei tämmöstä kyl toivois kenellekään. Jotenkin sitä vaan uskoo, et joskus tää loppuu tai edes helpottaa. Ei tätä paskaa muuten jaksaiskaan. Kai sitä sit kuitenkin on joku elämänvietti, mikä estää itsemurhan. Ei paljon muu selitä, miten on mahdollista, et ahdistuksen jälkeen taas jaksaa toimia jotenkin, tai et ylipäätään saa ahdistuksen katkeemaan et voi nukahtaa. Päässä on niin vitusti kysymyksiä eikä yhtään vastauksia. Ei tajuu enää mistään mitään. En tiä mitä haluan. Mua pelottaa kuka ja mikä ja millainen mä oon. Ahdistaa mitä muut musta ajattelee. Ahdistaa kun ajatukset ja uskomukset vaihtuu. Tuntuu et koko persoonallisuus on vaihtunut niin paljon, ettei enää tunnista itseään. On vieras olo.”
Lukion jälkeen muutin pois vanhempieni tyköä, koska aloitin opiskelun yliopistossa toisella paikkakunnalla. En oikeastaan tuntenut ketään uudelta paikkakunnalta, vanhat kaverit jäi vanhalle paikkakunnalle tai muutti muualle. Asuin aluksi yksin, myöhemmin muutin mieheni kanssa yhteen. Nyt jälkikäteen ajateltuna olen ollut aika rohkea, uskalsin ihan yksin muuttaa kauas kotoa. Oli helpotus päästä pois vanhempieni tyköä, mutta samalla pelottavaa olla vastuussa kaikesta yksin. Kyllä mulla oli ihan alusta lähtien 19-vuotiaana opiskelustressiä ja ylipäätään elämään opettelun stressiä. (Miten käytetään pesukonetta, miten silitetään pyykkejä, miten vaihdetaan rengas autoon, miten tehdään ruokaa, miten opiskellaan yliopistossa ja eri aineissa, miten eletään uudessa kaupungissa; mistä mitäkin löytyy, miten bussit ja pyörätiet ja autotiet kulkee, miten asioidaan virastoissa jne.) Elämä oli kiireistä ja tuntui kovin vaivalloiselta.
20-vuotiaana sitten tuli kunnon masennus. Näin jälkikäteen analysoituna huomaan siihen kaksi mahdollista selitystä; (1) Toisaalta elämä hieman tasaantui ja rauhottui, koska muutettiin mieheni kanssa yhteen asumaan ja koti alkoi tuntumaan oikealta kodilta. Mun asiat oli sen verran hyvin, kun miehestä oli turvaa, että silloin vihdoin kaikki ahdistus purkaantui ja romahdin. En olisi ehkä kestänyt masennusta aiemmin ilman mieheni tukea. (2) Toisaalta taas mulla oli pidemmän aikaa ollut stressiä, myös muutosta ja muista aikataulujutuista ja pari epäonnistumista opiskelujutuissa ja pieniä muita ongelmia. Niiden kasaantuminen saattoi olla semmonen laukaisija, että ei vain voinut jaksaa enää.
Mutta mä yritin kovasti vieläkin sinnitellä. Toivoin, että masennus vain häviäisi, katoaisi pikkuhiljaa, niin kuin se oli tullutkin pikkuhiljaa. En osannut toivoa, että ammattiavusta olisi ollut apua, sehän oli tarkoitettu oikeasti hulluille, eikä sellaisille itkuisille pessimisteille kuin minä. En ymmärtänyt, miksi olin masentunut, mullahan piti olla kaikki hyvin; ihana rakastava mies ja yhteinen koti. Ihmettelin, mikä mua vaivasi, pelkäsin sekoavani. Masennus syveni siinä 2-3 vuoden aikana ennen kuin vihdoin hain apua.
20-vuotiaana ”romahduksen” jälkeen aloin vertaamaan itseäni muihin, ”normaaleihin” ja ”terveisiin”. Itkeskelin mm. sitä, että kaikki muut oli niin energisiä ja toimeliaita. Iloisia ja onnellisia. Eteni opinnoissa nopeasti, kävi töissä, harrasti. Itse en meinannut jaksaa mitään. Olin paljon hitaampi kuin muut. Olin liian vaativa opiskeluissa menestymisen suhteen, mulle ei riittänyt se, että pääsin tenteistä läpi, halusin myös ymmärtää ja oppia asiat kunnolla. Samalla aloin pohtimaan, että mitä haluaisin tehdä työkseni, ja kun tajusin, etten valmistu mihinkään ammattiin, eikä mua kiinnosta mikään työ, meni opiskelulta osittain motiivi. Osittain ajattelin, että opiskelen, koska opiskelemani asiat kiinnostaa, osittain ajattelin, että opiskelu on turhaa, jos siitä ei ole tulevaisuuden työelämän kannalta mitään hyötyä.
Osittain mun paha olo ilmeni katkeruutena ja vihana muita ihmisiä, yhteiskuntaa, maailmaa kohtaan. Halveksin mm. kelaa (tai siis eduskunnan säätämiä lakeja kelan etuuksista), oikeistolaisuutta, uskonnollisuutta ja keskiluokkaisuutta, missä on työ, kiire, 2 lasta, auto, velat omakotitalosta, ulkomaanmatkoja ym. ympäristöntuhoamista, egoistisuutta jne. Mua ahdisti valtavasti ihmisten, eläinten ja luonnon raiskaaminen, tappaminen, kiduttaminen, hävittäminen. Ärsytti oma köyhyys, tuntui pahalta kehitysmaiden köyhien köyhyys. Koin elämän epäoikeudenmukaisuuden musertavana.
Maailman masentavuuden ohella koin eksistentiaalista ahdistusta. Koin depersonalisaatiota ja derealisaatiota. Jälkikäteen tekstejäni lukiessa tulee joskus mieleen, että mahtoikohan psykoosin puhkeaminen olla kovinkaan kaukana. Niin mieletöntä ahdistus ja sekopäisyys oli.
Seuraavissa postauksissa aion kirjoittaa vanhoja ajatuksiani. Ajalta, jolloin olin pahimmassa kunnossa. Joukossa on paljon pohdintaa minuudesta, identiteetti oli kovasti hakusessa. Onneksi voin jo lukea niitä niin, että tuntuu, että se on menneisyyttä, ei nykyisyyttä. Mieletön sekavuus on ohi. Olen päässyt sieltä kuilun pohjalta jo seiniin kiipeämään valoa kohti, ja voin katsella alas pimeyteen ja olla tyytyväinen, etten ole siellä enää.
Mun äidillä on alkoholiongelma. Ei ehkä varsinainen alkoholisti, mutta ongelmainen kuitenkin. Niin kauan kuin muistan, äitini on ollut jonkinlainen loma- & viikonloppualkoholisti, eli työt on aina hoitanut, ei ole mennyt krapulassa töihin tai muuta, mutta viikonloppuisin ja lomilla on vedetty viinaa reippaasti. Toisaalta en kyllä muista varhaisesta lapsuudesta paljon mitään, siis ennen jotain 10. vuotta. Toisinaan mietin ihmetellen, että onko äitini tosiaan ryypännyt paljon jo silloin, kun olen ollut ihan pieni, alle kouluikäinen. Kun en muista, niin en tiedä. Kova tyhjyyden tunne johtuu luultavasti ainakin osittain siitä, että äiti on ollut usein poissaoleva. Kun olin teini-ikäinen, äiti tilitti kännissä usein murheitaan... Onneksi nykyään äiti on vain harvoin humalassa, kun nähdään.
Koen oloni epämiellyttäväksi äitini kanssa, jos se on juonut jotain tai on krapulassa. Olen oppinut tunnistamaan sen, onko se ottanut yhdenkin kaljan ja tunnistan sen äänestäkin, onko se selvinpäin. Vihaan äitiäni, kun se on kännissä. Ja toisaalta häpeän sitä, ja koen sääliä. Tavallaan ymmärrän sen, et sillä on paha olla ja se turvautuu alkoholiin. En tietenkään tiedä, mikä oli ensin, isän uskottomuus vai äidin alkoholismi. Ja toisaalta niitä kumpaakaan ennen vanhempieni välit on varmaan ollut huonot jo pidemmän aikaa. Terapiassa olen paljon puinut noita äitiini kohdistuvia ristiriitaisia tunteita; häpeää, myötähäpeää, sääliä, vihaa, pettymystä, empatiaa, välittämistä, rakkautta...
Mä oon tuntenut aina oloni hiukan vieraaksi alkoholistin lapsi- jutuissa, koska usein puhutaan siitä, miten isä on ollut alkoholisti ja aggressiivinen, kun itsellä on siis äiti ollut alkoholiongelmainen ja pikemminkin vetäytyvä ja masentunut, kuin aggressiivinen tai varsinkaan väkivaltainen. Tulee sellainen ulkopuolinen olo, että ei mulla ole ollut tollasta, että olisi ollut väkivaltaa tai väkivallan uhkaa, tai että ois itse pitänyt huolehtia ruuistaan tai muuta. Jotenkin sellainen väliinputoaja-olo; en sovi edes alkoholistin lapsen kategoriaan. Onko mulla oikeus valittaa alkoholiongelmaisesta äidistäni, kun aina alkoholisteista puhuttaessa viitataan ihmisiin, jollainen mun äiti ei ole koskaan ollut? Toisaalta tajuan, että ei niin pidä ajatella, ettei saisi muka valittaa, kun muilla on vielä huonommin. Mutta toisaalta sen huomaaminen, että muut alkoholistien lapset puhuu mulle ihan oudoista asioista, johtaa kyseenalaistamaan sen, että olenko mä nyt oikeessa porukassa. Toisaalta ei se lapsuus ja vanhempi-lapsi-suhteet normaaleja, terveitäkään ollut... Mutta samoja fiiliksiä on silti tietty paljon. Turvattomuuden tunne jne. Kyllä se humalaisen poissaolevuus vaikuttaa, vaikkei varsinaisesti tarvitsisi pelätä. Tuntee ehkä ettei itsestä välitetä, ettei vanhempaa kiinnosta lapsen asiat...
Ajattelin jo, että ehkä ei kannata hakea sitä vertaistukea niinkään alkoholistien lapsista, vaan ajatella vaan laajemmin; hakea sitä vertaistukea masentuneista, joiden suhteissa vanhempiinsa on ongelmia. Mutta sitten jutellessani erään kaverini kanssa selvisi, että hänen äidillään on samantyyppistä ongelmaa alkoholin kanssa. Tän tyypin äiti oli ensimmäinen alkoholiongelmainen, joka ei ole stereotyyppinen alkoholisti, josta kuulen. Äitini jälkeen siis. Miksi mediassa aina puhutaan vain niistä pahimmista alkoholisteista? Jotka on väkivaltaisia ja jättää lapset huolehtimaan itse ruuistaan ja vaatteistaan jne. Mulle merkitsi valtavasti, kun tajusin, etten ole tässäkään asiassa ainoa. Vaikka en niin ollut toki kuvitellutkaan, mutta jotenkin tunnetasolla kai koin olevani tänkin asian kanssa sellainen yksinäinen väliinputoaja. Puhuin terapiassakin tästä toisesta alkoholiongelmaisesta äidistä, ja kerroin, että vaikka olen tottakai kovin surullinen, että hänellä on alkoholiongelma, samalla olen myös jotenkin kovin helpottunut siitä, että mulla on tässä asiassa jonkinlainen kohtalontoveri, jonka kanssa voi jakaa kokemuksiaan.
Tuntuu mielettömän pahalta, että mun vanhemmat on mulle niin vieraita. Vanhemmat tuntuu etäisiltä, eikä ne oo koskaan (paitsi ehkä varhaislapsuutta lukuunottamatta, kun sitä en muista) ollut mulle läheisiä. En tunne niitä, ja ne ei tunne mua. En tiedä ollenkaan, mitä ne musta ajattelee. Mitä ne tuntee mua kohtaan. Tyhmää, kun "läheiset" ei oo läheisiä. Tuntuu surulliselta ja pahalta, että meidän perhe on muka tavallinen, mutta todellisuudessa todella rikkinäinen. Toisilleen vieraita ihmisiä löyhästi yhdessä.
Välillä haaveilen siitä, että mä ja äiti voitais vielä ihan oikeasti tutustua toisiimme ja olla läheisiä. Että voisi vain puhua rehelisesti ja avoimesti kaikesta, mikä mieltä painaa. Mutta useimmiten ajattelen, että se on mahdotonta, ja suren vaan sitä, että olisin halunnut meille erilaisen suhteen. Suren sitä menetystä, olen menettänyt hyvän äitisuhteen.
Kaipaan sitä, että tuntisin, että äiti välittäisi ja rakastaisi. Ikävä äitiä. Haluisin olla läheinen sen kanssa. Järjellä tiedän, että se välittää musta, mutta välillä en ole varma, tunnenko sitä välittämistä. Jotenkin intuitio sanoo, että kyllä se mua rakasti ja rakastaa. Mutta ehkä sillä oli niin paljon omia ongelmia (huonot välit isän kanssa, työstressiä?, masennusta?, alkoholiongelma), ettei se jaksanut osoittaa sitä rakkauttaan mulle tarpeeksi.
Joskus ajattelen, että jos isä olisi kuollut tai vanhemmat ois eronnut, voisin olla äitin kanssa läheisempi. Nyt kun se on isän kanssa, en uskalla enkä halua lähestyä sitä. Yksi asia, mikä äidissä mua harmittaa, on se, että se vain alistui isän valtaan, ei puolustanut itseään ja mua. Antoi isän määräillä mua eikä auttanut mua isää vastaan.
Olen miettinyt, että olenko kokenut, että vanhemmat olisi hylännyt mut? Kyllä varmaan jollain tasolla. Ainakin isään olen pettynyt, että se ei antanut mulle sitä rakkautta, mitä olisin kaivannut. Ja äitiin olen pettynyt, kun se ei tuonut mulle turvaa isää vastaan. Luultavasti kun oli niin turvaton ja rakkaudeton olo, niin tuntui niin pahalta, että se oli pakko kieltää, yritti vain olla riippumaton toisten rakkaudesta ja peittää se kaipuu vihaan. Olen varmaan pelännyt sitä, että äiti loukkaa juomisellaan mun tunteita, enkä ole uskaltanut kaivata siltä rakkautta. Sama ehkä siis kuin isäänikin; Pelkään haluta rakkautta, pelkään olla tarvitseva, kun pelkään, että vanhemmat vaan loukkaa mun tunteita eikä tyydytäkään mun tarpeita kokea olevansa rakastettu.
Tajusin joku kerta terapiassa, että mun äitikin olisi kyllä voinut tehdä jotain meen suhteen lähentämiseksi. Ehkä olen aiemmin ajatellut, että olisi jollain tavalla mun velvollisuus ehdottaa äitille jotain yhteistä tekemistä, ottaa asioita puheeksi tai muuta. Mutta yhtä lailla se voisi ehdottaa mulle tapaamista tai alkaa keskustelemaan! Todella kovasti toivoisin sitä. Että äitiä kiinnostais tutustua muhun.
Nykyään olen aina tosi hermostunut kun näen vanhempani, ja tapaamisten jälkeen olen aika uupunut ja itkuinen. Jouluakin odotin ihan toiveikkaana, hyvillä mielin, jännittyneenä toki, mutta tapaamisen jälkeen tuli taas paha olo. Nyt olen tavallista masentuneempi, jotenkin lamaantunut olo. On niin suuria suruja, etten jaksaisi surra niitä.
Aiemmin ennen terapiaan menoa ajattelin vain, että olin masentunut ja ahdistunut, koska opiskelu stressasi, työnhaku stressasi, elämä ahdisti, kiire ahdisti, maailma ahdisti, koin oloni yksinäiseksi jne. Mutta terapian kuluessa olen pikkuhiljaa tajunnut, että mun suhde vanhempiini on aika oleellinen asia tässä huonossa olossa. Mulla on paskat vanhemmat, ja syytän niitä osittain mun masennuksestani.
Kun aloitin terapian, ja puhuttiin terapian tavoitteista, totesin tavoitteena olevan mm. sen, että pystyn elämään ahdistukseni kanssa, jos ahdistus ei häviä. Ahdistus on aika hyvin hävinnyt, mutta tilalle on tullut suuri suru. Niin kai jotkut sanookin, että masennus syntyy siitä, kun ei pysty suremaan surujaan. Tavoitteeksi on siis ehkä vaihtunut pystyä elämään surullisten tunteidensa kanssa, jos suru ei häviä.
Murrosikäisenä vihasin vanhempiani. Samalla pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo. Ristiriitaisesti samalla rakastan ja vihaan isääni. En ole ikinä vihannut ketään muuta niin paljon kuin isääni.
Isänpäivät on aika rasittavia päiviä, kun oma isä ei ole sellainen, että sitä tekisi mitenkään mieli juhlia ja onnitella. En halua juhlia isäni isyyttä, koska se on paska isä. Mun pitäis onnitella (kiittää??) isää siitä, että se on (ollut?) (hyvä?) isä. Ei innosta onnitella/kiittää isää siitä, mistä ei oo kiitettävää. Ei isä oo hyvä isä. En mä halua valehdella. Jotenkin tuntuis se onnittelu tekopirteältä paskalta. Useina vuosina olenkin ollut onnittelematta. Mietiskelin viime isänpäivänäkin kyllä isää moneen kertaan päivän aikana. Itkin sitä, ettei mulla oo (ainakaan 10 vuoteen, luultavasti 15 vuoteen, ollut) kunnon isää. Surullista, helvetin surullista. Kovasti olen kateellinen kavereilleni ja serkuilleni, joilla on läheiset suhteet isiinsä. Kaipaisin hyvää isää.
Olen surullinen siitä, että mun isästä ja meen suhteesta ois voinut tulla jotain ihan muuta, paljon parempaa. Olen surullinen, että isäni on paska ääliö ja mä pelkään sen kohtaamista. Olen surullinen, koska mielikuva hyvästä isästä ja hyvästä suhteesta on niin kaukana todellisuudesta. Terapeutti kysyi joskus, millainen haluaisin, että isäni olisi (ollut). Ainakin olisin halunnut, että isä olisi ollut rauhallisempi, kiireettömämpi, ei vihainen, ei huutava, neuvotteleva eikä määräävä. Jotenkin sellainen, jolle olisi voinut näyttää tunteensa pelkäämättä sen reaktiota niihin tunteisiin. Jotenkin läheisempi. Äitiä rakastava eikä pettävä. Sellainen, joka yrittäisi ymmärtää muita ihmisiä, eikä vain lytätä muiden haluja tai tunteita tai ajatuksia vääriksi tai huonoiksi.
Mulla on vuoden 2005 isänpäivästä huono muisto, kun mulle tuli pientä kinaa lähinnä äitini ja siskoni kanssa ja aloin itkeä ja sitten isä suuttui ja turhautui mun itkemiselle. Noin on ollut aina ennenkin, että isän nähden ei ole saanut itkeä, vaan sitä itkuaan on pitänyt hävetä ja piilotella. Isä ei jälleen kerran ymmärtänyt, miksi itkin ”turhaan”, miksi en vain lopettanut itkemistäni, miksi en voinut ajaa autoa, kun itkin jne...
Isän nähden ei ole voinut itkeä, koska pelkäs, että se suuttuu. Opin pelkäämään omia tunnereaktioitani isän läsnäollessa. Opin välttämään kohtaamista isän kanssa sekä ihan fyysisesti, että tunnetasolla. En uskalla kohdata avoimesti isääni, koska pelkään tunteitani ja niiden näyttämistä: vihaa, inhoa, pettymystä, pelkoa, raivoa, surua, kaipausta, rakkautta. Pelkään itkemistä ja sitä, että isä ärsyyntyy itkemisestä. Pelkään tuota itkemiseni häpeämistä, koska kokisin itseni jotenkin hyljeksityksi, kelpaamattomaksi, ei-hyväksytyksi. Kun kotona asuessani tein vahingossa jotain väärin, esim. ajoin ojaan, mietin ensimmäiseksi, että voi ei, kuinkahan pahasti isä suuttuu mulle ja huutaa.
Nykyään, kun en juurikaan kommunikoi isän kanssa, huomaan tarkkailevani sosiaalisissa tilanteissa isän käytöstä muita kohtaan (äitiä, siskon lasta...) ja poimivani merkkejä siitä, mikä sen käytöksessä mua kohtaan on lapsena ja nuorena ärsyttänyt, surettanut ja pelottanut. Eräs tapaus jokin aika sitten sai mut oivaltamaan paljon tunteistani.
Siskoni lapsi itki, ja isäni reagoi siihen puhumalla, että "no mikä nyt" ihmetellen, tavallaan vähätellen, ei siis kuitenkaan vihaisesti tai suuttuen, mutta kuitenkin jotenkin tuli sellainen olo, että isäni painosti pientä lasta lopettamaan itkun. Mielestäni lapsi olisi kaivannut lohdutukseksi sitä, että olisi otettu syliin, olisi annettu itkeä rauhassa. Koin isäni käytöksen tunteiden vähättelynä: kyllähän nyt voi tuntua pahalta ja itkettää, vaikkei "kunnollista" syytä olisikaan. Jotenkin siinä kun seurasin tuota tilannetta (lapsen vanhemmat oli siis eri huoneessa, lapsi leikki isoisänsä kanssa), tuli olo, että olisin kaivannut lapsena sitä, että mun tunteissa olisi myötäeletty. Siis että olisi parempi surra mukana, lohduttaa sillä tavalla, eikä painostaa itkemisen lopettamiseen ja ihmetellä, miksi tuntee niin kuin tuntee.. Tuntui, että isä ei ottanut lapsen tunteita (siis nyt ajattelen taas sekä mua, että siskoni lasta) todesta, ei suhtautunut niihin vakavasti, vaan jotenkin naureskeli sille, että lapsi reagoi johonkin olemattomaan itkemällä. Ja että isäni on jotenkin kykenemätön tajuamaan, ettei herkkä ihminen lopeta itkemistä painostamalla. Kunnes sitten oppii, että ton ihmisen edessä ei saa näyttää pahaa oloaan, vaan on pakko piilottaa tunteensa.. Oppii jäädyttämään tunteensa ja esittämään "normaalia"...
Pienenä siis kun itkin jostain pettymyksestä, harmituksesta, säikähdyksestä tai jostain, isäni tuli aina vihaiseksi, miksi itken. Sen mielestä en ois saanut itkeä minkään "mitättömän" asian takia, tai ainakin itku olisi pitänyt lopettaa nopeasti, eikä jatkaa kauan. Opin häpeämään itkemistä isän nähden, ja itkinkin paljon salaa. Jälkeenpäin ajatellen käsittämätöntä, miksei isäni ole tajunnut lohduttaa mua vaan on syyllistänyt itkemisestä. Isän käytös mua kohtaan ei ollut mun vika, mussa ei ollut lapsena mitään vikaa. Mä vaan olin surullinen ja tarvitsin lohdutusta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ihmeellistä sen sijaan oli se, ettei isäni sietänyt mun tarvitsevuutta.
Terapiassa olen syvimmät ja lohduttomimmat itkuni itkenyt juuri silloin, kun olen puhunut tunteistani isääni kohtaan. On niin paljon salattuja tunteita. Niin paljon kipeitä kysymyksiä. Rakastaako isä mua? Onko isä joskus rakastanut mua? Onkohan isä ollut mulle samanlainen tunteita huomioimaton ilkimys silloinkin, kun olen ollut ihan pieni? Onkohan se silloinkin ärsyyntynyt itkemisestäni? Tuntuu surulliselta, kun ajattelee, että isä ois ollut niin kyvytön lohduttamaan. Ollut tosi avuton olo, kun on huomannut, että isä ei ymmärrä mun tunteita ja siis mua ollenkaan, vaan osoittaa, että mun käytöksessä on jotain väärää, mussa on jotain vikaa.
Olen kuitenkin onneksi aika hyvin päässyt itkemisen häpeämisestä. Alusta asti olen voinut itkeä mieheni ja terapeuttini nähden. Enkä kovasti häpeä, jos itken toisten nähden. Tosin isäni nähden en edelleenkään voisi uskaltaa itkeä.
