Masennus tais tullakin takaisin (toivottavasti vain lyhytaikaisesti)

Niin, otsikossa se on jo sanottu; olen nyt sitten kuitenkin masentunut. Toivottavasti notkahdus olisi vain väliaikaista ja viime vuoden hyvä fiilis tulisi takaisin viimeistään loppuvuodesta, mielellään jo kesällä. En millään just nyt jaksais tätä massiivista surua, en enää jaksais olla masentunut. Mut pakko jaksaa. 

Masennuksen palautumisen alkusysääjänä toimi tuo tärkeän ihmisen kuolema. Kuollut oli mun miehen isä, josta oli muodostunut mulle hyvinkin tärkeä isähahmo. Tähän taas syynä on se, että oma isäsuhteeni on niin ongelmallinen, ja mieheni isä kai paikkasi sitten sitä aukkoa, joka on muodostunut isän huonon isyyden vuoksi. Mieheni isän tärkeydestä huolimatta ei kuitenkaan oltu mitenkään erityisen läheisiä, ja tärkeys tuli osittain mulle itsellekin yllätyksenä. Mutta ei sitten kuitenkaan ole mikään ihme, että surettaa niin kovin tässä tilanteessa, kun mähän olen tavallaan menettänyt nyt isäni. Mieheni isän viimeisten päivien ja kuoleman jälkeisten päivien aikana kokemani fyysinen kipu, se että sattuu kamalasti sisäisesti, koska on niin paha olla, oli jotain, mitä en ollut kokenut enää vuosiin. Sellaista järkyttävän pahaa oloa oli viimeksi kai vuonna 2008. 

Kamala ikävä mieheni isää. En enää ikinä näe sitä. En voi koskaan näyttää sille, millaisia valokuvia olen ottanut. (Sekin harrasti valokuvausta). Ei voida enää koskaan lähteä (kaikki yhdessä, minä, mieheni ja mieheni vanhemmat) luonnossakävely- ja valokuvausreissuille. Tein joululahjaksi mieheni vanhemmille valokuvakirjan ottamistani kuvista, ja tuntui (ja tuntuu edelleen) mielettömän pahalta, että mieheni isä ei ehtinyt nähdä sitä. Kirjaa tehdessä syksyllä en edes tiennyt vielä, että mieheni isä ei paranekaan. Aika kului niin kamalan nopeasti. Aika ylipäätään; viimeiset päivät, viimeiset viikot, viimeiset kuukaudet, viimeiset yhteiset vuodetkin oikeastaan. 

Kuolema herätti tosiaan mut pohtimaan kaikkia vaikeita asioita, mm. ihan käytännössä ihmisten kuolemaa, ja mm. tein testamentin. (Ettei rahat mene lainmukaisessa perimysjärjestyksessä mun vanhemmilleni, vaan sinne, mihin niiden haluan menevän.) Kuoleman-, no ei nyt ihan -pelko, mut jotain sinne päin kuitenkin, on muuten oiva osoitus siitä, että nykyään todella haluan elää enkä missään nimessä halua kuolla, toisin kuin silloin joskus vuosia sitten.

Olen käynyt paljon läpi sitä aitoa surua, joka kuolemasta, tärkeän ihmisen menettämisestä, seuraa, mutta mieleen on noussut myös paljon muitakin tunteita ja ajatuksia mm. menneistä menetyksistä. Olen käynyt läpi ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa mieheni ja hänen vanhempiensa muodostamaan perheeseen (esim. mulla oli flunssa juuri niinä mieheni isän viimeisinä päivinä, joina hän oli sairaalassa/saattohoitopaikassa, enkä saanut mennä käymään siellä jättämässä jäähyväisiä, joten jäin ihan konkreettisestikin ulkopuoliseksi heidän viimeisten päivien yhteisestä elämästä), ja se on nostanut mieleen sen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen, jota olen kokenut suhteessa omiin vanhempiini (ja siskooni ja siskon perheeseen). On ollut todella yksinäinen, ulkopuolinen, hylätty olo. 

Olen ajatellut, että on väärin, että mieheni isä kuoli, olisi mieluummin mun isä kuollut. Tyhmää, että väärän ihmisen kasvain voidaan leikata ja elämä voi jatkua, ja toisen taas syöpä tappaa.
Tuo kuvastaa tietenkin sitä, miten kamalan vihainen olen edelleen isälleni, ja miten kyvytön olen vuosien terapiankaan jälkeen antamaan isälleni anteeksi sen teot. (Ja viha ja anteeksiantamattomuus taas toisaalta osoittaa siitä, että isässä on joskus ollut jotain hyvää, mihin pettyä niin raskaasti.) 
Sen lisäksi, että suren sitä, että mieheni isä kuoli, suren sitä, että menetin jotain, mitä olisi voinut olla; nyt meillä ei olekaan sitä yhteistä tulevaisuutta, jossa voisin kokea hänet jollain tavalla isäkseni. 
Lisäksi suren samalla sitä, että olen menettänyt oman isäni suhteen jotain, mitä olisi voinut olla; meillä olisi voinut olla yhteinen menneisyys, jossa olisin kokenut isän hyväksi ja itseni hyväksytyksi ja rakastetuksi sen sijaan, että oli niin kipeää kaivata isän rakkautta ja kokea, etten kelpaa isälle, että kykenin vain vihaamaan isää. Lisäksi meillä olisi voinut olla yhteinen tulevaisuus aikuisina isänä ja tyttärenä, jotka mm. uskaltaisivat katsoa toisiaan silmiin ja voisivat olla toisilleen läheisiä.

Kuoleman lisäksi siis suhdetta vanhempiini ja niitä kaikkia ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita on nyt tullut puitua terapiassa ahkerasti. Osittain tää johtuu siitä, että kuolema ja sen sureminen on tuonut menetyksen teemat esiin, mut osittain syynä on se, että terapiani lopetus häämöttää jo edessä hyvinkin pian (vain 20 kertaa enää!), ja tietenkin pohdin siis sitä, mitä kaikkea edistystä terapian aikana on tapahtunut ja miten tunteet ja suhtautuminen niihin on muuttunut. Tavallaan osittain käyn nyt läpi toista kierrosta siitä, mistä alunperin lähdettiin liikkeelle. Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään löytyy.

Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin (tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu.
Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää, mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)

(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta. Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä, vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten sitten jatkaisin sen jälkeen?)

En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5 vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana syvälle tullut.

Surtavaa ja puhuttavaa taitaa siis lopuille 20 kerrallekin riittää. En kuitenkaan kadu lopetuspäätöstäni, tuntuu edelleen ihan oikealta ratkaisulta lopettaa.

Vaikeaa

Nyt on ollut kovin vaikeaa. Uuvuttavan surun lisäksi kehiin on tullut taas pitkästä aikaa masennus ja jopa ahdistus. Ahdistus on oireillut fyysisestikin, mitä mulla ei usein tapahdu. (Yleensä psyykkiset ongelmat oirehtii selvästi vain psyykkisesti, jos väsymystä ei lasketa, ja vain fyysiset vaivat fyysisesti.) Nyt on ollut vatsakipuvaikerrusta ja oksetusoloa, päänsärkyä. En ole kuitenkaan huolestunut, koska tiedän ahdistukselle selvän syyn; olen viime aikoina käsitellyt paljon vaikeita asioita. Ajattelen, että tää on nyt luonnollinen reaktio, aikanaan ohimenevä vaihe, joka on hyödyllistä läpielää. Se ei ahdista, että ahdistaa.

Terapiassa tuli esiin pari asiaa, joiden ajankohdan halusin selvittää, ja ne selvitettyäni päätinkin aloittaa vanhan projektin uudelleen; tutkimuksen mun menneisyydestä. Kaivoin ala-asteen päiväkirjat esiin ja tutkin. Lisäksi keräsin informaatiota mm. valokuvista, kavereiden kanssa kirjoitetuista kirjevihoista, äidinkielen aineista. Projekti siis jatkuu edelleen, aion pikkuhiljaa käydä kaikki menneisyyteni dokumentit läpi ehkäpä lukioon asti. Mähän luin kaikki päiväkirjani läpi silloin joskus oiskohan ollut vuonna 2008, ennen psykoterapiaan menoa. (Sitä ennen en muistaakseni ollut juurikaan koskenut niihin.)

Nyt toisella lukukerralla huomaan lukevani eri tavalla. Tavallaan objektiivisemmin, tutkimusotteella, mutta toisaalta myös kovasti tuntien ja tulkiten lauseita uudesta näkökulmasta. Ehkä kiinnitän huomiota eri asioihin. En ole enää niin vieraantunut sen pikkutytön maailmasta, vaan eläydyn lukemaani. Ja toisaalta todella uskon ja tunnen sen lukemani, en alitajuisesti kiellä tekstiä, koska se olisi liian järkyttävää pitää sanoja totena. (<- Noin uskon jossain määrin käyneen vielä silloin 2008, jolloin olin niin hukassa itseni kanssa, vielä ihan pihalla menneisyydestäni. Terapia on auttanut mua tajuamaan paljon asioita, ja suhtautumaan asioihin eri tavalla ja havaitsemaan asioita eri tavalla. Olen oppinut tuntemaan itseni ja analysoimaan menneisyyttäni.)

Se ajankohta, mikä erityisesti aiheuttaa ahdistusta, järkytystäkin, on ala-asteen viimeinen luokka. Silloin olin yksinäinen 12-vuotias tyttö, jonka elämän olisi toivonut olevan aivan erilaista kuin mitä se oli. Viimeistään tuossa vaiheessa olen ollut masentunut. Äidin alkoholinkäyttö on ollut mulle aivan selvästi haitallista. Luokkakavereiden kiusaaminen on ollut julmaa ja haitallista. Isä on ollut aivan liian autoritäärinen. Sisko on ollut paljon poissa. Olen ollut fyysisesti melko yksin, mutta psyykkisesti lähes täysin yksin. Ongelmia on ollut aiemminkin ala-asteella ja ehkä ennenkin koulua, mutta erityisesti 12-vuotiaan ikään sijoittuu aika, jolloin olen ollut todella kovilla.

En ole kuitenkaan liian hyväuskoinen sen suhteen, että varhaisemmin lapsuudessa ei olisi sattunut vastaavaa. Kun ei muista kokonaisuutta, vain irrallisia osia, on omien epävarmojen tulkintojen varassa(, ja lopullista oikeaa totuutta ei todennäköisesti saa ikinä selville). Tuossa ala-asteen lopussa olin lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, joten kyllähän sekin vaikuttaa kirjoituksiin, etten nuorempana lapsena ole osannut juurikaan kirjoittaa tunteistani, vaan lähinnä siitä, mitä olen tehnyt milloinkin. Erinäiset pienet vihjeet osoittaa sitä, että (ehkä ihan muutamaa ensimmäistä elinvuottani lukuunottamatta, [ja tämänkin varauksen voi kyseenalaistaa]) kasvuympäristön ristiriidat on ollut samansuuntaisia sekä ennen kouluikää ja ala-asteen lopulla että ylä-asteella ja lukiossa. Ei se, ettei muista, tarkoita, ettei ole ollut.

Tän kaiken kauheuden tajuaminen ja kokeminen, menneisyyteen eläytyminen, saa mut ahdistuneeksi. Tunnen äitiä ja isää kohtaan pettymystä ja katkeruutta. Mutta suurin on silti suru. Tekisi mieli kirjoittaa, että se sama suru, jota olen tuntenut läpi lapsuuden ja joka on tarttunut mun minuuteen sitkeästi kiinni, ja joka tulee aina olemaan oleellinen osa mun persoonallisuuttani, mutta en tiedä, mitä ajattelen, ajattelenko niin.

Älä tunne

Itselleni ehkä kaikista merkittävin teema Hellstenin kirjassa oli tunteiden syväjäädytys. Koen sen tapahtuneen omalla kohdallani.

Ongelmaiset vanhemmat on kykenemättömiä tukemaan tarpeeksi lasta tunteiden käsittelyssä, jolloin lapsi jää tunteineen aivan yksin. Pelko, viha, suru, yksinäisyys, hylätyksituleminen, turvattomuus, häpeä jne. hämmentävät, mutta koska vanhemmat eivät kohtaa lasta tunteineen, vaan jättävät tunteet huomioimatta, kieltävät ne yms, lapsi oppii myös itse ohittamaan tunteensa. "Hän ei kykene tunnistamaan ja omistamaan omaa tunnettaan. Se jää hänelle tiedostamattomaksi. Tunne tosin ei kuole, mutta se ei saavuta lapsen tietoisuutta." Tunne "syväjäädyttyy persoonan alkumereen". (Koen paikoin Hellstenin terminologian hieman vieraana, mutta käännän sitten vain ilmaukset itselleni tutummiksi; tunteet painuvat alitajuntaan, pois tietoisuudesta. Ne 'jäätyvät' sinne odottamaan, että joskus aikuisena ne voisi 'sulaa', ja tulla tietoisuuteen vihdoin käsiteltäväksi, kun on mahdollisuus kohdata ne, toisin kuin oli silloin yksin lapsena.)

Tästä tunteiden kohtaamattomuudesta voi seurata esim. se, että lapsesta tulee kroonisen surumielinen ilman että edes itse sitä kunnolla tiedostaa. Suru jää persoonallisuuteen kiinni, koska sitä ei osaa käsitellä. Noin koen itselleni käyneen. "[K]un lapsen tunteelle ei ole vanhemmuudessa tilaa, lapsi joutuu itse kantamaan tunteensa ja ainoa tapa millä hän tähän kykenee, on tunteen syväjäädyttäminen, siirtäminen pois tietoisuudesta. Tunne jota lapsi ei ole saanut käsitellä ja läpielää jää siis psysyvästi hänen persoonallisuuteensa. Tunne poistuu organismista vain läpielämisen kautta. Läpieläminen puolestaan vaatii vanhemmuutta, sillä lapsella ei ole kykyä itse antaa itselleen lupaa omille tunteilleen vaan hän tarvitsee siihen vanhemmuuden luvan."

Itseasiassa juuri tuohon krooniseen surumielisyyteen liittyy eräs mielenkiintoinen juttu; näin joskus, en muista koska, ehkä pari vuotta sitten, televisiossa Tommy Hellstenin jossain ylen keskusteluohjelmassa (punainen lanka, inhimillinen tekijä tai jokin muu vastaava) poikansa kanssa. En seurannut keskustelua kovin tarkkaan, enkä muista, mitä kaikkea ohjelmassa käsiteltiin, ainakin tuota isä-poika -suhdetta. Se mikä itselleni jäi tuosta ohjelmasta hyvin mieleen, oli se, miten koin Tommystä huokuvan hyvin syvän surumielisyyden. Samaistuin jotenkin voimakkaasti siihen äärettömään surullisuuteen. Nyt tuon kirjan lukeneena näen tuon samaistumisen uudessa valossa, ymmärrän mistä se johtuu.

Tunteiden syväjäädyttymisen lisäksi myös monet kohtaamattomat tarpeet syväjäädyttyy. Turvallisuuden tarve, läheisyyden tarve, ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, arvostuksen tarve, huomion tarve, lohdutuksen tarve, tuen tarve. Vanhemmat ei vastaa näihin tarpeisiin, josta saattaa seurata se, että myöhemmin aikuisena janoaa koko ajan vain lisää tyydytystä näille tarpeilleen. Tämäkin valitettavasti sopii muhun. Kaipaan kovasti noiden tarpeideni tyydyttymistä. Onneksi ne välillä riittävästi tyydyttyykin.

Jokin aika sitten mulle tapahtui eräs surullinen juttu. Erikoista tässä oli se, etten aluksi jotenkin uskaltanut surra. Tuntui siltä, että pelkäsin sitä surua niin kovin, että vaistomaisesti yritin välttää sitä. Kirjoitinkin paperipäiväkirjaani, että sattuu niin paljon, etten uskalla surra. Onneksi kuitenkin terapiassa aloin käsitellä sitä suremisen pelkoa ja pääsin sitä kautta oikeasti suremaankin sen asian. Ei se ollut ollenkaan niin kivuliasta, miltä sen alussa kuvittelin olevan. Merkittävää tässä surullisessa tapahtumassa olikin juuri tuo, että tajusin, että mähän perkele yritän edelleen jotenkin syväjäädyttää niitä kipeitä tunteita! Että edelleenkin jotenkin automaattisesti koitan kieltää ja välttää ne hankalat tunteet. No hyvä, että oivalsin tuon, nyt ehkä osaan kiinnittää tähän jatkossa huomiota. Että tiedostan, että mun pitää surra surut ja vihata vihat jne. heti, eikä antaa mun pään kierosti työntää niitä tunteita alitajuntaan.

Virtahepo olohuoneessa

(Kaikki tässä ja parissa seuraavassa postauksessa olevat lainaukset on Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjasta. Olen poistanut joitakin kursivointeja.)

Luin nyt kesällä Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjan. Se olikin ollut suunnitelmissa jo pitkään, vuosia. Mielikuvani kirjasta oli, että siinä käsitellään alkoholistin lapsena elämistä. Sitähän siinä käsiteltiinkin, mutta Hellsten kirjoittaa kyllä yleisemmin läheisriippuvuudesta, jonka yksi ilmenemismuoto on tuo alkoholistin lapsena eläminen. Eräs toinen esimerkki on ahdasmielisen uskonnollisuuden piirissä eläminen. Joitain samankaltaisuuksia olen itsekin mieltänyt juuri alkoholistiperheessä ja hyvin uskonnollisessa perheessä kasvamisessa. Vanhempi kenties muuttuu aivan erilaiseksi kuin aiemmin on ollut, on omissa maailmoissaan, ei kykene olemaan lapselle oikealla tavalla läsnä ja tukena. Lapsesta saattaa tulla hyvin yksinäinen ja turvaton. Molemmissa tapauksissa vanhempi(/-mmat) on kykenemätön tarpeeksi tukemaan lasta tunteiden käsittelyssä, josta voi seurata esim. se, että lapsesta tulee kroonisen surumielinen ilman että edes itse sitä kunnolla tiedostaa. Suru jää persoonallisuuteen kiinni, koska sitä ei osaa käsitellä. Pelko ja viha samoin.

Äidilläni oli ja on siis alkoholiongelma. Vaikka isäni ei ollut alkoholiongelmainen tai kiihkouskovainen tai työnarkomaani tai muuta vastaavaa selkeästi haittaavaa, koen ettei isäni ollut mulle ollenkaan hyvä vanhempi. Monet alkoholistiin liitetyt vanhemmuuden puutteet sopii myös isääni.

Kirjan lukeminen oli mulle kyllä vaikuttavaa. Löysin itseni monesta kohtaa, ja oivalsin tiettyjä asioita, joita terapiassa tuli käsiteltyä ihan uudesta näkökulmasta. Toki kirjassa oli myös paljon sellaista, mitä en kokenut omakseni. Mulla ei ole läheskään kaikkia läheisriippuvuuden tuntomerkkejä. Hengellisyydestä lässytyksen yritin skipata ärsyyntymättä. Hellstenhän on koulutukseltaan teologi, ja kirjoittaa melko suorasukaisesti siitä, että mielestään ilman tervettä hengellisyyttä ihminen ei voi olla mitenkään eheä.

Kirjan nimi tulee siitä, että "[o]n sanottu, että alkoholismia sairastava perhe elää talossa, jonka olohuoneessa on virtahepo, jonka olemassaolo on kiellettävä. Kukaan ei voi välttyä virtahevon huomaamiselta, sillä se todella täyttää olohuoneen sekä fyysisen kokonsa, että pelottavuutensa puolesta. Se on massiivisesti läsnä ja sitoo suuren osan perheen jäsenten voimavaroista. Virtahevon olemassaolon kieltäminen tekee tehtävän vielä paljon vaativammaksi. Perheen onnistuu kuitenkin sopeutua tilanteeseen, mutta ei ilman suuria uudelleenjärjestelyjä jokaisen persoonassa ja keskinäisessä kanssakäymisessä."

"Perhe kehittää kolme sääntöä, joista kiinnipitämisestä muodostuu sille elinehto: älä puhu, älä tunne, älä luota."

Omassa perheessäni äidin alkoholiongelmista ei puhuttu, pulloja salailtiin äidin äidiltä jne. Tuntuu, että myöskään monista muista tärkeistä asioista ei puhuttu.

Älä tunne- säännöstä kirjoitan vielä ihan omassa postauksessaan lisää.

Luottamus vanhempiin kolahti jo kovin varhain aika alas, pettymykset ja loukatuksi tulemisen kokemukset oli niin vaikuttavia. Tilalle tuli yksinäisyys. "Alkoholistiperheen lapset ovatkin maailman yksinäisimpiä olentoja." Koska muihin ei voi luottaa, kaikki on itsestä kiinni. Seuraa yksinäinen ja avuton olo. Tulee tarve kontrolloida kaikkea, koska maailma on kaoottinen, arvaamaton paikka, ja vain itseensä voi luottaa. "Kukaan ei tule antamaan hänelle turvaa. Niinpä hän hankkii itse itselleen turvan hallitsemalla kaikkea mikä hänen ympärillään on. Kaikki sellainen jota hän ei hallitse herättää hänessä kauhua."

Sekalaista sepustusta

Olen viime aikoina ollut ristiriitaisesti sekä tyytyväisempi elämääni kuin aikoihin että paljon surullisempi kuin aikoihin. Olen ihan oikeasti sankassa surun sumussa. Itken ja kärsin. Mutta en koe olevani varsinaisesti stressaantunut tai ahdistunut, en oikeastaan edes masentunut. Olen vain pohjattoman surullinen koko ajan. Lamaantunut.

Terapiassa olen saanut pikkuisia oivalluksia joka kerta nyt tammikuussa. Töissä olen ollut laiskahko ja jaksamaton, eilistä tehokkuuspäivää lukuunottamatta. Kotona olen ollut väsynyt ja kokenut jaksamattomuuden jotenkin rasittavana, haluaisin pystyä enempään.

Mutta kai se nyt on ihan ymmärrettävää, että jos päässä ajatukset myllertää, ei ulkoiseen elämään riitä energiaa.

En tällä hetkellä vihaa isääni kovinkaan paljon. Rakastan paljon. Suren valtavasti. Harmittaa, että me oltais voitu olla läheisiä.

Murrosikäisenä olin yksinäinen. Siitähän olen monta kertaa jo kirjoittanutkin. Kaverit kiusasi, isä komensi, äiti joi. Ei ollut ketään. Ainoa läheinen olento oli lemmikkieläin. Se yksinäisyys on ehkä rikkonut mussa jotain merkittävää. Olo, ettei kukaan ole kiinnostunut musta, ettei kukaan välitä, ettei kukaan rakasta. Että olen arvoton. Onneksi sittemmin olen saanut tulla rakastetuksi. Ensin seurustelusuhteiden kautta, ja nyttemmin olen saanut kokea jopa ystävyyttä. Hassua että elin niin vanhaksi, ennen kuin sain ystäviä.

Tuohon yksinäisyyteen on liittynyt turvattomuuden tunne. Ehkäpä siksi mulle on kehittynyt kova tarve pystyä kontrolloimaan elämää, varautua tulevaisuuden "pahoihin päiviin", ahdistus siitä, kun jokin ei menekään suunnitelmien mukaan. Tarve yrittää tehdä elämästä mahdollisimman turvallinen... Kun kaikessa on ollut yksin, ei ole ollut ketään auttamassa hädässä.

Kavereihin en voinut luottaa, kun koko ajan sai pelätä, että jos tekee tai sanoo jotain noloa, sille nauretaan. En uskaltanut kiintyä kavereihin, koska sai pelätä, että ne satuttaa mua. Ja äitiin olen ehkä pelännyt kiintyä, kun olen pelännyt hylätyksitulemisen kokemusta. Isä on ollut pelottava. Pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo.

Eli ihmisiin, jotka on satuttanut mun tunteita (mm. äiti, isä, kaverit), olen menettänyt luottamuksen. Pettymisen jälkeen en ole uskaltanut kiintyä niihin ja rakastaa. Olen aistinut, ettei niitä kiinnosta mun seura, ja olen yrittänyt suojella itseäni kasvattamalla kuoren, ottamalla etäisyyttä, jäänyt sitten yksin ennemmin kuin altistanut itseäni lisää toisten hylättäväksi. Olen pelastautunut toisten torjunnalta vihaamalla.

Ihmisiin, joihin voin luottaa (mm. mies, terapeutti), uskallan kiintyä, mutta samalla kyllä jollain tasolla pelkään hylätyksitulemista tai yksin joutumista. Tunnen oloni turvalliseksi, mutta tiedostan kuinka vaarallista luottamus on.

Poikiin ja miehiin tutustuminen on tuntunut jotenkin helpolta ja mutkattomalta, kun taas tyttökavereihin tutustuminen on ollut hankalaa. Olen kai ollut niin varautunut, pelännyt niin kovin, että tykästyn ihmiseen, joka satuttaakin mua. Ja on vain jotenkin sattunut niin, ettei kohdalle ole osunut mulle sopivia ihmisiä, ennenkuin ihan viime vuosina. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että mulla on tarpeeksi paljon ja tarpeeksi hyviä ystäviä.

Niin, siitä pääsenkin siihen ihan aluksi mainittuun elämään tyytyväisyyteen. Olen tyytyväinen mieheeni, ystäviini, siihen, että olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli pari harrastusta. Olen taas paremmin tajunnut, että massiivisesta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka masentaa ja ahdistaakin.

Isänpäivä ja joulu ja muuta paskaa

Tänäkään isänpäivänä mun isäni ei tule saamaan multa onnitteluja. Olen jo aiemmin kertonut joitain ajatuksiani isänpäivistä:

"Isänpäivät on aika rasittavia päiviä, kun oma isä ei ole sellainen, että sitä tekisi mitenkään mieli juhlia ja onnitella. En halua juhlia isäni isyyttä, koska se on paska isä. Mun pitäis onnitella (kiittää??) isää siitä, että se on (ollut?) (hyvä?) isä. Ei innosta onnitella/kiittää isää siitä, mistä ei oo kiitettävää. Ei isä oo hyvä isä. En mä halua valehdella. Jotenkin tuntuis se onnittelu tekopirteältä paskalta.

Olen surullinen siitä, että mun isästä ja meen suhteesta ois voinut tulla jotain ihan muuta, paljon parempaa. Olen surullinen, että isäni on paska ääliö ja mä pelkään sen kohtaamista. Olen surullinen, koska mielikuva hyvästä isästä ja hyvästä suhteesta on niin kaukana todellisuudesta. Terapeutti kysyi joskus, millainen haluaisin, että isäni olisi (ollut). Ainakin olisin halunnut, että isä olisi ollut rauhallisempi, kiireettömämpi, ei vihainen, ei huutava, neuvotteleva eikä määräävä. Jotenkin sellainen, jolle olisi voinut näyttää tunteensa pelkäämättä sen reaktiota niihin tunteisiin. Jotenkin läheisempi. Äitiä rakastava eikä pettävä. Sellainen, joka yrittäisi ymmärtää muita ihmisiä, eikä vain lytätä muiden haluja tai tunteita tai ajatuksia vääriksi tai huonoiksi.

Mulla on vuoden 2005 isänpäivästä huono muisto, kun mulle tuli pientä kinaa lähinnä äitini ja siskoni kanssa ja aloin itkeä ja sitten isä suuttui ja turhautui mun itkemiselle. Noin on ollut aina ennenkin, että isän nähden ei ole saanut itkeä, vaan sitä itkuaan on pitänyt hävetä ja piilotella. Isä ei jälleen kerran ymmärtänyt, miksi itkin ”turhaan”, miksi en vain lopettanut itkemistäni, miksi en voinut ajaa autoa, kun itkin jne..

Isän nähden ei ole voinut itkeä, koska pelkäs, että se suuttuu. Opin pelkäämään omia tunnereaktioitani isän läsnäollessa. Opin välttämään kohtaamista isän kanssa sekä ihan fyysisesti, että tunnetasolla. En uskalla kohdata avoimesti isääni, koska pelkään tunteitani ja niiden näyttämistä: vihaa, inhoa, pettymystä, pelkoa, raivoa, surua, kaipausta, rakkautta. Pelkään itkemistä ja sitä, että isä ärsyyntyy itkemisestä. Pelkään tuota itkemiseni häpeämistä, koska kokisin itseni jotenkin hyljeksityksi, kelpaamattomaksi, ei-hyväksytyksi.

Pienenä siis kun itkin jostain pettymyksestä, harmituksesta, säikähdyksestä tai jostain, isäni tuli aina vihaiseksi, miksi itken. Sen mielestä en ois saanut itkeä minkään "mitättömän" asian takia, tai ainakin itku olisi pitänyt lopettaa nopeasti, eikä jatkaa kauan. Opin häpeämään itkemistä isän nähden, ja itkinkin paljon salaa. Jälkeenpäin ajatellen käsittämätöntä, miksei isäni ole tajunnut lohduttaa mua vaan on syyllistänyt itkemisestä. Iän käytös mua kohtaan ei ollut mun vika, mussa ei ollut lapsena mitään vikaa. Mä vaan olin surullinen ja tarvitsin lohdutusta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ihmeellistä sen sijaan oli se, ettei isäni sietänyt mun tarvitsevuutta."


Isänpäivästä kun nyt juhlimatta selviää, niin tuleekin jo pian joulu. Vierailu taas pitkästä aikaa vanhempieni luona, joka tietenkin pikkasen jännittää ja mietityttää.

Mä jotenkin tykkään hirveesti joulukoristeista ja jollain tavalla joulun tunnelmasta, kanelin hajusta, suklaakonvehdeista jne., mutta sitten kuitenkin aina jouluna petyn siihen, ettei mulla olekaan hyvä ja lämmin olla. Lapsuuden jouluista ei ole jäänyt mitään varsinaisia traumoja, mutta yksinäisyys ja surullisuus kuului mun jouluihin. Nuorena olin usein jouluaattoiltana yksin hereillä, kun vanhemmat oli mennyt aikaisin nukkumaan jo ja olin hirveän surullinen ja itkin parinakin jouluyönä. Vaikkei mulla ole mitään kauhumuistoja siitä, että äiti olisi ollut jouluaattona kännissä, niin joululomat on pitkiä ja kyllä niihin aina äidin humala useanakin päivänä kuului.

Paras joulu, mikä mulla on ollut, oli sellainen, että miehen kanssa oltiin koko päivä kahdestaan kotona, syötiin pakastepitsaa ja kaikkia makeita herkkuja, tehtiin palapeliä, avattiin lahjat, juteltiin.

En vielä ole päättänyt, miten tänä vuonna tehdään, mennäänkö ihan jouluksi sukulaisten luo vai ennen tai jälkeen joulun. Joululahjoja on kiva saada, mutta niitä on vaikea keksiä muille. Oonkin kyllä karsinut joululahjojen antamiset minimiin, enkä joulukorttejakaan lähetä kuin muutaman.

Ps. Olen edelleen stressaantunut työmäärän aiheuttamasta vapaa-ajan riittämättömyydestä, mutta olen entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä se nyt pian helpottaa, otin nimittäin pikkasen omakustanteista stressilomaa, jotta ei olis pelkkää toivoa siitä, että pian helpottaa, vaan että oikeasti tuntuisi hyvältä.

21-vuotiaan lamaavaa masennusta ja ahdistusta

Seuraavat pätkät kirjoitin 21-vuotiaana päiväkirjaani:

”Tää maailma ei tunnu sopivan mulle. Tai siis mä en kuulu tähän maailmaan. Tuntuu siltä, et mitään ratkaisuja mun ongelmiin ei ole eikä tule. Tuntuu tosi ristiriitaiselta, koska toisaalta haluaisin elää onnellisesti, mutta toisaalta koska se tuntuu mahdottomalta, haluaisin kuolla. Nukkuessa ja TV:tä katsoessa tai tietokoneella on ainoot hetket kun voin olla rauhassa kaikesta paskasta, voi unohtaa oman elämän ja paeta todellisuudesta. Todellisuus on niin ahdistavaa ja täynnä ongelmia, surua, stressiä ja epätoivoa. En näe missään mitään ratkaisuja, iloa, rentoutumista ja onnellisuutta. Oon niin väsynyt, en jaksa taistella. Kunpa kaikki ois vaan ohi, joko onnellinen elämä tai mitään sanomaton tyhjyys ja olemattaolo tilalla. Musta tuntuu, et [miehenikään] ei enää kestä mua. Enkä mä syytä sitä mistään, se on maailman ihanin ihminen, mut en jaksais kyllä itsekään jos oisin se. Mä vien varmaan senkin elämästä kaiken ilon ja onnellisuuden.”


”Tuntuu olo niin köyhältä. Ja paskalta. Todella riittämättömältä. Itkeskelin taas keskiviikkona monta tuntia, eilen pari tuntia. En nyt osaa yhtään suunnitella opiskelua. Tai kyllä mä osaisin suunnitella, mut kun sit en pystykään oleen niin tehokas ja ahdistaa, kun on suorituspaineita. Miksen mä voi olla onnellinen?

Ärsyttävää, tuntuu et kukaan ei ymmärrä mua. [Miehenikin] sanoo, et en saisi olla niin pessimistinen. Mut mitä sitä tunteilleen voi? Ja [mieheni] sano, et mä ehkä rationalisoin kaikkea liikaa. Mut mähän nimenomaan en pysty ajattelemaan järkevästi, vaan mut vaan valtaa ahdistus, suru ym. masentavat tunteet. Se ois itsepetosta ajatella, et nytpä oon iloinen ja kaikki on hyvin ja tulevaisuutta ei tarvi pelätä. Mut kun se pelottaa! Pystyiskin tommoseen itsensä ohjailuun, mut kun tuntuu siltä, et ajatukset ja tuntemukset vaan tulee, en voi niille mitään, en pysty vastustamaan niitä. Pitäis sit vissiin kyetä elämään niitten kanssa, mut kun toi ahdistus on niin halvaannuttava, ei jaksa tehdä mitään, itkee vaan ja vihaa kaikkee.

[Mieheni] sanoi, et mä mietin liikaa sitä, miten tulen onnelliseksi, pitäis vaan tehdä jotain, mikä ois kivaa. Mut kun mikään ei oo kivaa. Siinä se ongelma onkin. On vaan kaikkee paskaa opiskeluu, suihkussa käyntiä, kaupassa käyntiä, ruoan tekoa, pyykkien pesua ja silitystä, tiskausta, hampaiden pesua, eri paikoissa käymistä ym. ahdistavia velvotteita.

Tuntuu myös, et on niin yksin maailmassa, [mieheni] on ainoa, joka välittää musta, mut ei sekään tajua, kuinka pahalta musta tuntuu ja kuinka usein semmonen ahdistuskohtaus oikeesti tulee, miten paljon mä itken täällä kotona yksin, kun se on koulussa. Tuntuu vaan, et kaikessa on niin kova kiire ja pitäisi olla hirveen tehokas ja ahkera ja jaksavainen, ja sit kun ei pärjää siinä, niin sit on laiska ja tyhmä ja saamaton ja paha ja kiittämätön ja epäkunnioittava ja välinpitämätön ja ylivarovainen. Ja kaikkien pitäis olla tyytyväisiä ja onnellisia siitä, mitä saa, ongelma on itsessä, jos on onneton eikä millään tunnu olevan mitään merkitystä. Ei ainakaan mitään positiivista. Vastoinkäymisten pitäis vahvistaa, mut tuntuu siltä, että ne välttämättä lannistaa, en voi mitään sille, et kaikki paskat jutut tuntuu niin pahoilta ja ylitsepääsemättömiltä ongelmilta. Pelottaa ja ahdistaa, on tosi avuton ja umpikujassa oleva olo.”


”Mieliala on ihan paska, oon vaan aina väsynyt ja onneton, en osaa enää olla onnellinen. Oon vihainen ja ärtynyt, mua sattuu niin monella eri tavalla. Tunnen oloni todella avuttomaksi ja turhaksi, merkityksettömäksi. Muut vaikuttaa niin onnellisilta ja tasapainoisilta, terveiltä. Vittu mä oon ihan rikki... Kamalaa kun en enää tiedä mitä haluan tai siis mikään ei tunnu enää kivalta. Paskaa on niin paljon, mä hukun siihen koko ajan vaan syvemmin. Saatana tätä elämää. Vittu kun on niin paskaa. Tuntuu et muut vaan syyllistää mua, et pitäis ”ottaa itseä niskasta kiinni” ja hymyillä ja jaksaa ja lopettaa laiskottelu. Tuntuu et elän ihan omassa todellisuudessani, mitä ei voi muille selittää. Mä oikeesti hajoon kaikkiin odotuksiin ja vaatimuksiin ja velvollisuuksiin.

En osaa tehdä valintoja enkä uskalla elää, osittain en jaksa koska kaikki menee vituiks kuitenkin. Sillon kun tulee tosi paska olo, ei löydä lohtua yhtään mistään, koska kaikki tuntuu kaatuvan päälle, eikä meinaa löytää mitään syytä elää eikä löydä mistään energiaa edes kuivata kyyneleitä tai käydä kusella, mistään piristymisestä puhumattakaan. Ei vaan vittu jaksa. Ei oo mitään motivaatiota tehdä yhtään mitään, ei edes mikään elämänvietti oo kovin vahvoilla, kun olo tuntuu niin tyhjältä ja paskalta ja rumalta. Eikä se oo vaan sitä, että tuntee itsensä hyödyttömäksi, vaan tunnen oloni haitalliseksi, musta on vaan haittaa muille. Tuntuu olo niin yksinäiseltä. [Mieheni] on jonkinlainen silta mun ja ulkomaailman välillä, mut jotenkaan sekään ei auta. [Miehenikään] ei tajuu mua, eikä mikään ihme kun en tajuu itsekään. Olo on niin ulkopuolinen. Ja surullinen ja ahdistunut. Paska!”


”On tässä taas vähän ahdistanut tää kaikki kiire ja ulkopuolisuuden, erilaisuuden tunne. Tuntuu et vaaditaan ihan liikoja. Maailman meno tuntuu niin toivottomalta. Mihinkään ei voi luottaa, on turvaton olo. Tuntuu et on ihan paska. Ja tuntuu ettei mikään auta. Häpeän itseäni ja pelkään epäonnistumista tosi paljon. Ja kun epäonnistuu, ei olekaan vaihtoehtoista suunnitelmaa. Tuntuu et oon ihan kusessa ja et ei oo enää mitään korjausmahdollisuuksia. Paskat tätä elämää.

En kyllä toivois tämmöstä olotilaa edes niille ihmisille, joita vihaan, ja jotka ansaitsis mun mielestä koviakin rangaistuksia. Tää tuntuu niin saatanan pahalta. Kai tästä huonommaltakin vois tuntua, mut semmosta en kyl pysty kuvittelemaankaan. Tuntuu niin helvetin järkyttävältä. Ei enää edes tiedä, mistä aloittais. Mistä johtuu, mikä auttais. Ei tämmöstä kyl toivois kenellekään. Jotenkin sitä vaan uskoo, et joskus tää loppuu tai edes helpottaa. Ei tätä paskaa muuten jaksaiskaan. Kai sitä sit kuitenkin on joku elämänvietti, mikä estää itsemurhan. Ei paljon muu selitä, miten on mahdollista, et ahdistuksen jälkeen taas jaksaa toimia jotenkin, tai et ylipäätään saa ahdistuksen katkeemaan et voi nukahtaa. Päässä on niin vitusti kysymyksiä eikä yhtään vastauksia. Ei tajuu enää mistään mitään. En tiä mitä haluan. Mua pelottaa kuka ja mikä ja millainen mä oon. Ahdistaa mitä muut musta ajattelee. Ahdistaa kun ajatukset ja uskomukset vaihtuu. Tuntuu et koko persoonallisuus on vaihtunut niin paljon, ettei enää tunnista itseään. On vieras olo.”

Varhaisteini-ikä

Peruskoulussa mulla ei koskaan ollut sitä bestistä, parasta kaveria, joka muilla tytöillä tuntui olevan. Mulla oli kyllä tuttuja ja kavereita, mutta olin enimmäkseen porukassa, joka koostui bestispareista ja musta. Tunsin oloni usein ulkopuoliseksi, vaikka mulla kavereita olikin. Tuntui todella pahalta, kun omat kaverit kiusasi. Siis ihmiset, joita pidin ystävinäni, alkoi kiusata mua. Vihasin kavereitani todella paljon. Se oli todella tuskaista vihaa, muistan kuinka kirjoittelin mustalla tussilla nenäliinaan "I hate Kaisa"-tekstejä ja suttasin kavereitteni nimiä. Samalla itkin. Koin olevani todella yksin. 12-vuotiaana 6. luokalla kirjoitin päiväkirjaani ensimmäiset ''I HATE LIFE''-kirjoitukset. Kiusaamista kesti jotain 3-4 vuotta. Välillä olin kiusaajieni kaveri taas ja kiusaaminen oli sellaista nolaamista, naureskelua, häpäisemistä jne.

Häpeä onkin mulle aika vaikea tunne. Itsensä häpeäminen voi olla todella sietämätöntä. Edelleen aina välillä pelkään tekeväni jotain noloa, sanovani jotain noloa, jolle muut sitten nauraisi. Tuntui aika pahalta lukea niitä tekstejä, missä kerroin, miten kaverini on mua kohdellut, mitä ne on mulle sanonut, miten ne on nauranut mulle, miten ne on nolannut mua, miten olen hävennyt itseäni, miten olen vihannut kavereitani, miten olen ollut kateellinen/mustasukkainen jostain kaveristani jollekin toiselle kaverilleni jne.

Vaikuttaa hirveen raa'alta taistelulta hyväksynnästä; mitä kaikkea paskaa oonkaan kestänyt, kun se on tullut ystäviltäni, joiden olen halunnut pitävän minusta. Oon sillon kovasti kaivannut hyväksyntää muilta. Koulumenestys on ollut mulle tärkeetä; jokin, jossa olen ollut hyvä. Jokin, jossa mua on arvostettu ja jossa olen ollut parempi kuin monet muut. Jokin, jossa ei oo tarvinnut pelätä hylätyksi tulemista ja epäonnistumista. Ehkä tuo koulumenestys on ollut mulle liikaakin semmonen mun arvon osoitus. Kun ei oo tullut arvostusta kavereilta, se on tullut opettajilta. Ja myöhemmin, kun opiskelut yliopistossa lähes pysähtyi, ja kun tavallaan epäonnistuin opiskeluissa, koin epäonnistuneeni myös muuten; mä koin epäonnistuneeni ihmisenä kokonaan. Tietenkin järjellä tiesin, et näin ei oo, mutta jotenkin tunteet sano, et se viiminenkin ylpeyden aihe ja positiivisen arvostuksen lähde oli mennyt. Pikkuhiljaa onneksi opin pois siitä, että koulu- ja työelämässä menestyminen olisi jotenkin tärkeetä. Arvostan muita asioita niin paljon, et töissä pärjääminen ei oo mikään välttämättömyys, voisin hyvinkin olla työtön, eikä se tekis mun ihmisarvoa yhtään huonommaksi.

Vaikka ei toisten mielipiteillä saisi olla mitään merkitystä, niin kuitenkin olen edelleen hyvin herkkä sen suhteen, mitä muut musta ajattelee. Pelkään sitä, että muut ei pidä musta. Pelkään riitoja, pelkään pahoittaa toisten mieliä, kai koska pelkään sitä, että musta ei sitten pidettäisi. Pelkään esimerkiksi sitä, että mieheni olisi vihainen mulle, vaikka ymmärränkin, että se rakastaa mua siitä huolimatta, että joskus kokee mut ärsyttävänä tai suuttuu mulle jostain asiasta. Se olisi vain niin pelottavaa. Kaipaan välittämistä ja hyväksyntää.

Välillä terapiassa on ollut todella rankkaa, kun olen muistellut murrosikääni. Tullut sellaista lohdutonta avutonta itkua, että kukaan ei välitä musta. Sillon joskus 12-14-vuotiaana todella tuntui siltä, ettei kukaan välitä. En tiedä välittikö. Isää ei varmaan kiinnostanut, kavereita ei kiinnostanut, mutta äidistä en tiedä. Ehkä sitä kiinnosti, ehkä se jopa osoitti kiinnostustaan, mutta mä en vaan muista sitä. Olen ollut hyvin yksinäinen joskus 13-vuotiaana. Olen silloin tuntenut olevani arvokas vain koska olen menestynyt koulussa. Kun kaverit on kiusannut, vanhemmat on ollut etäisiä, sisko ollut etäinen. Vain eläinystävä tuntunut läheiseltä, muuten olen ollut niin yksin. Äidin alkoholismi on ärsyttänyt, ahdistanut ja vituttanut, isän määräily on vituttanut ja itkettänyt, kavereiden kiusaaminen, vittuilu ja ulossulkeminen on masentanut ja itkettänyt ja ärsyttänyt ja hävettänyt.

12-vuotiaana kirjoitetuista päiväkirjoista näkyi, että äidin juominen oli noloa ja ahdistavaa. Häpesin äitiä ja olin turhautunut, kun jouduin puhumaan äidille, kun ''se oli ihan tööt''. Eli esim. ei siis muistanut mitä oltiin just puhuttu, vaan kysyi vähän ajan päästä samaa asiaa uudelleen ja uudelleen. 12-vuotiaana myös ''isä on paska''-kirjoitukset alkoi. Se esim. usein pakotti mut tekemään ärsyttäviä hommia. Semmosia, mitkä 12-vuotiaasta on tuntunut fyysisesti rankoilta ja inhottavilta ja tylsiltä. Vieläkin vituttais, jos joutuis semmosta tekemään! Ja tietty se on ärsyttänyt, että mun on pitänyt aina esim. leikata nurmikko, vaikka ne hikisen lapsen/nuoren ympärillä pyörivät ja kutittavat kärpäset on vituttanut. Ja sitten se, että määrätyt kotityöt on pitänyt tehdä heti, nyt, kun käsketään, eikä esim. tunnin päästä tai huomenna. Vieläkin ärsyttäis, jos ei vois jotakin kotitöitä lykätä eteenpäin, onneks aikuinen voi, kun ei kukaan määräile. ;o)

Eräs kaverini asui äitinsä kanssa kahdestaan, koska sen vanhemmat oli eronnut. Mun kaverin ja sen äidin välit oli tosi hyvät ja läheiset ja rehelliset. Ajattelin, että kaverini äiti on tosi kiva. Muistan, että joskus 13- tai 14-vuotiaana sanoin kaverilleni, kun oltiin sen tykönä, että tunnen oloni täällä paljon kotoisammaksi kuin kotonani. Ajattelin, että tältä kuuluisi kotona tuntua. Kai siellä oli jotenkin vapautuneempaa ja rauhallisempaa. Turvallisempaa ja miellyttävämpää. Kotona taas ahdisti (ja kai joutui pelkäämään kotitöitä). Nyt miehen kanssa yhteisessä vuokrakodissani koen olevani ensimmäistä kertaa kotona. Tää on meidän KOTI, vaikkakaan ei omisteta tätä, ja muutetaan varmaan joskus 3 vuoden päästä pois. Mutta täällä mä viihdyn, täällä on mukava olla. Tällaista kodin tuntua olin kai siellä kaverin tykönä tuntenut, kun olin viihtynyt paremmin kuin vanhempieni kotona. On mukavaa olla vihdoin kotona.