Iloa, surua ja uupumusta

Kolme viikkoa on jo kulunut edellisestä kirjoituksesta... Tähän on mahtunut kaikenlaista. Olotilat on vaihdellut melko nopeasti. Oon ollut aiempaa enemmän töissä, ja se on aiheuttanut fyysistä ja psyykkistä väsymystä.

Toisaalta näihin kolmeen viikkoon on kuulunut myös paljon mukavaa ja psyykkistä jaksamista tuottavaa. Oon nähnyt useita eri kaveriporukoita ja nauttinut helteistä. Oon syönyt kaikkia ihania herkkuja; hyvää leipää, hyvää ruokaa, hyvää jätskiä ja piirakkaa. Oon puuhaillut yhtä mukavaa asiaa, ja yksi tärkeä toive on täyttynyt. Ennen kaikkea olen iloinnut useiden ihmisten kanssa vietetyistä hetkistä.

En oo nyt juurikaan tuntenut masennusta tai ahdistusta, mutta ajoittain oon kyllä ollut erittäin surullinen. Itkenyt terapiassa, itkenyt kotona, itkenyt bussissa. Terapiassa oon käsitellyt surullisia asioita, ja tuntuu olevan vähän terapiauupumustakin. (Ei kauheasti haittaisi, vaikka terapialoma jo alkaisikin. Kuukausi vielä jäljellä ennen kesätaukoa.) En tietoisesti välttele käsittelemästä vaikeita aiheita, mutta jotenkin kai sitten se vaikeiden tunteiden käsittely aiheuttaa väsymystä. Jännää, miten surun musertavuus onkin niin erilaista kuin masennuksen tai ahdistuksen tuoma paha olo. Kai se suru sitten just on tärkeä -ellei tärkein- osa sitä tervehtymistä; masennus kun on vähentynyt, ja epämääräinen ahdistus on lähes kokonaan vaihtunut syvään suruun, niin sitä surua nyt pitäisi käsitellä. Kai sitä surua pitäisi vaan jaksaa surra ja surra, että joskus vähän helpottaisi. Mutta entäs jos ei jaksa? Uuvuttaa.

Olen ollut joistakin suruistani aika ihmeissäni. On hämmentävää huomata, miten suurena on kokenut ja kokee jotkut menetykset, joiden on luullut olevan vain pieniä.

Nyt todella tunnen rämpiväni taas surun sumussa. Täytyy toivoa, että se lopulta tervehdyttää.

Erilaiset sukulaiset

Vanhempani, siskoni ja isovanhempani asuu samalla paikkakunnalla, jossa itse asuin kunnes lukion jälkeen muutin yliopiston takia kauemmas. Ekana parina vuonna kävin melko useinkin viikonloppuisin vanhempieni/siskoni tykönä, nykyisin käydään mieheni kanssa muutaman kerran vuodessa. Nuo sukulaisvierailut on yleensä psyykkisesti kovin rankkoja. Ahdistavia, jännittäviä, surullisia. Usein jo kotimatkalla bussissa olen itkenyt, ja kotona sitten heti lisää. Kotiin paluu on aina tuntunut helpottavalta ja on tullut olo, etten enää ikinä halua lähteä kotoa mihinkään.

Terapian ansiosta olen ymmärtänyt, mikä niissä vierailuissa uuvuttaa ja surettaa, ja vierailut onkin helpottunut viimeisen vuoden aikana. Olen ymmärtänyt, miksi tuntuu niin pahalta käydä entisellä kotipaikkakunnallani. Kun siellä on mun menneisyys, mulle muka ”läheiset” ihmiset, mitkä on oikeasti täysin vieraita! Mä en tunne enkä ymmärrä niitä ja ne ei tunne eikä ymmärrä mua. Ja sit muka tunnetaan toisemme ja puhutaan pinnallisesti mitä kuuluu, mimmosta säätä on ja et kiva kun nähtiin. Mitä kivaa siinä on, et näkee vieraita ihmisiä nopeasti ja puhuu jotain small talk -paskaa? Joo tiedän, tähän vois mulle esittää kysymyksen, että miksi ihmeessä sitten en itse puhu muuta kuin small talk -paskaa, mutta kun ei se ole mun tilanteessa niin helppoa. Ja kyllähän mä aina välillä uskaltaudun yrittämäänkin, mutta vaihtelevin tuloksin, usein huonoin.

Sukulaisten luona olo on tuntunut kuin omalta maailmaltaan. Olen tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi, oudoksi. On tuntunut, kuin eläisin sukulaisteni kanssa eri todellisuuksissa. Ne on niin hemmetin vieraan oloisia. Tähän liittyy osittain sellainen ulkopuolisuuden tunne ihan koko yhteiskunnasta, kun keskiluokkainen oikeistolainen konservatiivinen uskonnollinen ilmapiiri tuntuu niin painostavalta ja vieraalta. Sukulaiseni on junttimaalaisia, rikkaita oikeistolaisia. Tai no keskituloisia, mut mun mielestä jo keskituloiset on rikkaita. Vihaan sitä homogeenistä elämää, missä normien ulkopuolinen on epäilyttävää, outoa, väheksyttävää tai paheksuttavaa. Ei niitten kanssa voi puhua oikein mistään; politiikasta ja uskonnosta ne on ihan eri mieltä, ne ei tunnu tajuavan lainkaan, et mua ei kiinnosta esim. lapset. Tuntuu jotenkin vialliselta, kun odotetaan, että mä olisin sellainen kuin muutkin. Lapsia pitäisi tehdä, töissä pitäisi jaksaa, kaikkea muutakin pitäisi jaksaa ja kaikesta pitäisi tykätä. Ihmetellään, kun en halua matkustella, odotetaan, että mua kiinnostais sisustus tai puutarhanhoito. Oletetaan, että haluaisin omakotitaloon asumaan, ihmetellään, ettei meillä mieheni kanssa ole autoa eikä aikomustakaan hankkia sellaista. Pienituloisen arkea ei ymmärretä. Ajatellaan, että työttömät on vaan laiskoja. Puhutaan, että ”täälläkin asuu nykyään neekereitä”. Siis 2010-luvulla! (tai oikeastaan toi tapahtui ”jo” vuonna 2008) Aivan eri maailmat! Välillä tulee epätodellinen olo.

On niin vaikeeta olla ympäristössä, minkä toimintatapoja pitää moraalittomina, esim. se, ettei mitään kierrätetä, käytetä uudestaan tai ylipäätään kuluteta vähemmän, vaan koko ajan vaan kaikkea heitetään roskiin ja kärrätään kaatopaikalle. Niin ja matkustellaan lentokoneella. Ajellaan huvikseen autolla.

Olen siis itse vasemmistovihreä ja ateisti ja usein sukulaisteni seurassa tulee sellainen olo, että joutuu puolustelemaan omaa maailmaansa niiden (mun mielestä väärää) ajattelutapaa kohtaan. Ja salailemaan. Mulla ei onneksi ole omakohtaisia kokemuksia uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, mutta suvussani uskonnollisuus on itsestäänselvyys. Kun kerroin äidilleni, että olen eronnut kirkosta, äitini huolena oli, ettei mummulle saa kertoa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että on parempi jos mummuni ei tiedä, koska kiihkouskovaisuudestaan huolimatta mummuni on mulle jossain määrin rakas, enkä halua, että se joutuu pelkäämään, että mä joudun helvettiin... Haluan suojella ihmistä, jonka ajatusmaailmaa en kuitenkaan hyväksy, heh. Mutta siis äidilleni olisi ollut tärkeää, että sen tytär menee naimisiin kirkossa jne. Tuntui, että äiti ei hyväksynyt mun kirkosta eroamistani. Siis mua. En eronnut kirkosta, koska en hyväksy kirkon konservatiivisuutta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että en usko Jumalaan. Tuntuisi oudolta kuulua johonkin ryhmään, jonka perusprinsiippeihin ei usko. Surullista, ettei äitini ymmärtänyt sitä, että jos menen naimisiin, se on juhla, jossa juhlitaan mun ja mieheni rakkautta ja sitä, että me halutaan elää koko loppuelämämme yhdessä, eikä siihen todellakaan sovi mitkään höpinät raamatusta ja Jumalasta ja rukoileminen, koska meistä kumpikaan ei usko minkäänlaiseen jumalaan. Tuntuisi valheelliselta lausua sen tahdon, jos se samalla olisi vastaus kysymykseen, uskotko jumalaan. (Kysymyshän menee muistaakseni jotenkin muotoa; Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä surusumu ottaa.. jne.) Ei tuntuisi kovin uskottavalta se tahtominen.

Tässä vielä tekstinpätkä, jonka olen kirjoittanut erään terapiakerran jälkeen:

"Terapiassa puhuttiin mm. siitä, kuinka tunnen että se sukulaisteni maailma on todella erilainen kuin omani. Sukulaisten (mm. isän) rasistisuus, oikeistolaisuus, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja erilaisuuden sietämättömyys raivostuttaa. Puhuttiin paljon siitä, että haluan olla suvaitsevainen, mutta en suvaitse mm. monien uskovaisten suvaitsemattomuutta. Koen, ettei suvaitsemattomuutta tulekaan suvaita, koska se ei olisi aitoa suvaitsevaisuutta, vaan suvaitsemattomuuden hyväksymistä. Uskova, joka ei hyväksy homoja, on kuin koulukiusaaja. Ei silloin koulukiusaamista kuulu katsoa sivusta ja hyväksyä syrjintää, vaan tuomita koulukiusaus ja suvaitsemattomuus. Ja kun joku sanoo, että joo, kyllä Jumala hyväksyy homot, synnit saa anteeksi, niin raivostuttaa, miten homoseksuaalisuutta pidetään edelleen jonakin vikana! Että homous on syntiä, eli moraalisesti väärin ja pahaa? Argh!

Terapiakerran teemaksi muodostuikin erilaisuus. Toisaalta koen, että tietynkaltaista erilaisuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä. Toisaalta mun pitäisi erottaa esimerkiksi uskovista ihmisistä ne inhimilliset järkevät ihmiset, joita mun kuuluisi sietää, ja ne suvaitsemattomat kirjaimellisesti raamatun tarinoihin uskovat, joita mulla on oikeus paheksua. En saisi niputtaa kaikkia uskovaisia heti tuohon huonompaan ihmisryhmään, vaan tutustua ensin ihmisen ajatuksiin, ja sitten vasta päätellä, onko se tyhmä vai ei. Niin ja toisaalta koen samaistuvani niihin erilaisiin ihmisiin, joita kaikki ei ymmärrä. Oonkin sukulaisteni edessä puolustanut sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, vaikka itse olen hetero. Tai ehkä juuri siksi olen uskaltanut, kun asia ei ole ollut liian henkilökohtainen.

Terapiassa kerroin esimerkkejä siitä, miten isäni puhui lauantaina rasistisesti ja miten sukulaiseni nauroivat homovitseille sunnuntaina. Jotenkin koin, että näiden esimerkkien takia vihani ja vieraantuneisuuteni joitakin ihmisiä kohtaan tuli osoitetuksi oikeutetuksi. Että en vain kuvittele, että tuo ympäristö on erilainen, vaan se todella on. Että terapeutti ymmärtää, että sukulaiseni ovat juntteja, en vain kuvittele."

En hyväksy tietyillä tavoilla erilaisia ihmisiä, mutta silti pelkään sitä, että ne ei hyväksy mua. En haluaisi kenenkään pitävän mua tyhmänä, haluaisin, että kaikki tykkäis musta. Vaikka kyllä ymmärrän, että kaikki ei voi musta tykätä, ja että mäkään en tykkää kaikista. Ehkä mä pelkään sitä, että väärät ihmiset vihaa mua. Että ne ihmiset, jotka olisi mulle tärkeitä, ei pidäkään musta. Äh, en tiedä. Tuntuu vaan pahalta, jos tietää, että joku ei tykkää musta. Pelottaa puhua eri tavalla ajattelevien kanssa, ehkä koska pelkään, että ne suuttuu mulle tai pitää mua tyhmänä tai jotain. Haluaisin vain välttää eritavalla ajattelevia, koska en osaa olla luontevasti niiden seurassa. Ja ongelmia syntyy sitten siitä, kun niitä ei voikaan välttää, vaan niiden seurassa olonsa kokee hermostuneeksi ja jotenkin erilaiseksi, sellaiseksi vääränlaiseksi, jolloin pitää puolustella itseään muita vastaan. Haluaisin, että mut hyväksyttäis tällaisena kuin olen.

Suku on pahin?

Vanhemmistani olen jo useasti puhunutkin. Nyt lisää mun suhteista muihin sukulaisiini.

Jo aiemmin kerroin, että siskoni tuntuu vähän kuin tädiltä. Meillä on jonkinverran ikäeroa, eikä olla koskaan oltu mitenkään samalla tasolla. Kun olin pikkulapsi, sisko oli koululainen, kun olin koululainen, sisko oli teini ja aikuistumassa, kun olin teini, sisko muutti omilleen asumaan, oli jo psyykkisesti aikuinen. Kun itse tulin täysikäiseksi, sisko oli taas psyykkisesti paljon vanhempi, tuntui tätimäiseltä. Nykyään mulla on joitakin tuttuja, jotka on siskoni ikäisiä tai vanhempiakin, mutta ”samalla tasolla” kuin mä, kun taas siskoni tuntuu jo keski-ikäiseltä.

En oikein tiedä, mitä tunnen siskoani kohtaan. Kai mä siitä välitän. Mutta se on mulle vieras, en tunne sitä. Meidän suhteen läheisyyden puute johtuu siitä, ettei tunneta toisiamme. En tiedä, mitä sisko ajattelee mistäkin. Tuntuu kuitenkin, että olen siskolle tärkeä. Olen sille varmaan tärkeämpi kuin se on mulle. Toi tuntuu toisaalta kiusalliselta. Tuntuu surulliselta, että siskot on toisilleen vieraita. Toisaalta haluaisin tutustua siskooni, toisaalta ehkä pelkään, että jos tutustun siihen paremmin, en tykkääkään siitä, eikä me voidakaan olla ystäviä. Ehkä pelottaa tutustua senkin takia, että siskossani on joitakin piirteitä, jotka ärsyttää isässä. Mieluummin ehkä pysyy etäällä.

En siis rakasta siskoani, mutta en myöskään ole mitenkään sisarkateellinen. Sillä on kai hyvät välit vanhempiin, mutta jotenkin ajattelen, että ne on valheelliset (kun sisko ei tietääkseni tiedä, että isä petti äitiä). Enkä tiedä, onko ne kuitenkaan niin kovin hyvät välit, vai vaan sellaiset kohteliaan pinnalliset.

Siskoni lasta kohtaan mulla on lämpimiä tunteita. Se tuntuu mulle tärkeältä. Tulee tunne siitä, että haluan suojella siskoni lasta, haluan että siitä tulee onnellinen. Tuntuu hassulta, mutta siitä tulee oikeastaan mieleen mä pienenä. Eli samalla kun haluan siskoni lapselle kaikkea hyvää, haluan myös suojella omaa itseäni menneisyydessä. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itkua ei saa mitätöidä sillä, että kiinnittää huomion johonkin kivaan ja yrittää piristää, ajattelen kai samalla sitä, että kun mä pienenä itkin, oisin kaivannut sitä, että olisin saanut itkeä suruni pois eikä mun itkemistä ois kielletty yrittämällä lopettaa se mahdollisimman pian. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itku yritetään kieltää, samalla ajattelen, että mua ei osattu lohduttaa pienenä ja mun ei annettu rauhassa itkeä, vaan painostettiin lopettamaan itku ja olemaan väkisin iloinen. Kun haluaisin halata itkevää siskoni lasta, ajattelen samalla sitä, että muhun sattui aivan hirveästi se, kun isä oli mulle vihainen siitä, kun itkin.

Välit isovanhempiini on aika etäiset. Mun nyt jo kuollutta pappaa mä rakastin, sitä toista vielä elävää en rakasta. Miten tuntematonta ihmistä edes voisi rakastaa? Tuon pappani kanssa elämäni aikana vaihtamani lauseet jää alle sataan. Etäisempää ja tunnekylmempää sukulaista mulla ei varmaan ookaan. Toista mummiani kai rakastan, toista en. Noi joita en tunne ja joita en rakasta, on muuten mun isän vanhemmat. Onkohan ne sitten jotenkin niin tunnekylmiä ja puhumattomia, että isä ei ole saanut niiltä tarpeeksi rakkautta ja siitä on kasvanut sellainen kusipää? Ainakaan sotatraumoja pappallani ei ole, mutta ehkä aikakautensa tuotteena se tunteettomuus ja puhumattomuus ei pappallani mikään ihme kuitenkaan ole. Tuo ikä ja aika, jolloin on elänyt, ei tietenkään kaikkea selitä, toinen rakas pappani jopa oli sodassa ja silti oli ihanan empaattinen ja mukava.

Tästä tulisi ihan mielettömän pitkä postaus, ellen pätkisi tätä. Joten tässä oli johdanto aiheeseen ja seuraavassa jatkoa.