Vaikein jäljelle jääneistä ongelmista

Voin melko hyvin, mutta olen kuntoutumisestani huolimatta edelleen stressiherkkä masennusaltis surumielinen neurootikko. Terapian avulla olen oppinut valtavasti itsestäni, ja muuttunutkin paljon, mutta persoonallisuuden piirteet on yhä samat, paljolti tunteet on yhä samat, ihmissuhteet on samat.

Se vaikein ja suurin asia, joka on jäänyt vaivaamaan mun elämääni terapiasta huolimatta, on mun suhde mun vanhempiini. Se ei ole muuttunut tippaakaan terapian alkamisesta. Mun ajatukseni ja tunteeni on osittain muuttunut, mutta itse meidän suhde, miten olemme yhteydessä toisiimme, miten kommunikoimme keskenämme jne. ei ole muuttunut. Muutosta ei ole tapahtunut, koska kukaan ei ole sitä muuttanut. Toki olen tätä muuttamista valtavasti miettinyt, ja esim. viime helmikuussa kirjoittanut blogiini :

"Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään löytyy.

Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin (tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu. Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää, mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)

(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta. Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä, vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten sitten jatkaisin sen jälkeen?)

En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5 vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana syvälle tullut."

Tässä vuosien aikana on ollut ison kynnyksen takana mm. se, että olen kertonut äidilleni, että sairastan masennusta, käyn psykoterapiassa ja syön masennuslääkkeitä. Myös se on jäänyt vahvasti mieleen, että sain äitienpäiväkortin yhteydessä ilmaistuksi äidilleni, että "Olet mulle tärkeä.", ja kaipaamani reaktio äidiltä jäi saamatta. Olen mielestäni kyllä yrittänyt kovasti ottaa jotakin läheistä yhteyttä, kontaktia äitiin, mutta en vaan ole kyennyt siihen suhteen muuttamiseen tarpeeksi vahvasti.

Meidän kommunikointimme on edelleen todella niukkaa, jäykän kohteliasta ja etäistä. Ihmiset keskustelee niitä näitä miten kuten. Ei olla läheisiä, ei kohdata toisiamme, ei olla aitoja. Vältän katsomasta isään päin, koska en kykene katsomaan sen silmiin.

Aiemmin, ennen terapiaa, vierailut oli mulle hirveän rankkoja. Olin etukäteen todella hermostunut, paikanpäällä ahdistunut ja jännittynyt, ja jälkikäteen masentunut ja uupunut. Usein itkin jo kotimatkalla bussissa, ja viimeistään illalla kotona. Vierailun aikana syntyneet, mutta ulos pääsemättömät, tunteet ryöpsähti kerralla ulos ja tuli kauhean surullinen, ahdistava, voimaton, toivoton olo.

Nykyään osaan jo odottaa millaista vierailut ja niiden synnyttämät tunteet on. En enää ahdistu ahdistuksestani tai koe vahvaa pettymystä ja masennusta. Uuvun edelleen, tulen surulliseksi, mutta on hallitumpi olo, ei niin arvaamattoman toivoton. Tajuan nykyään siellä vieraillessani, että "nyt mulla on päällä tää jonkinlainen tunteiden tuntemattomuusjähmeys, tää menee ohi sit kun lähetään kotimatkalle, ja palaan mun normaalielämääni, omaan maailmaani, pois täältä, missä en osaa tai halua olla". Se on todella kummallinen kokemus se tunnejähmeys, en tiedä onko se jotain dissosiaatiota vai jotain muuta vastaavaa, se on vain jokin mun sisältä kumpuava defenssi, selviytymiskeino tilanteessa jossa ei ilman sitä voisi olla. Toisaalta vihaan sitä epäaitoutta, jähmeyttä, sitä, että on jokin sisäinen pakko esittää olevansa jonkinlainen muunlainen kuin oikeasti on, mutta toisaalta olen siitä kiitollinen, se auttaa mua kestämään niitä tilanteita, joissa muuten itkisin, huutaisin, haluaisin kuolla, juoksisin pois...

Myllerrystä mielessä

Ollut nyt aika vaihtelevaa. Toisaalta suru on hetkeksi helpottanut, toisaalta on ollut ajoittain kovaakin masennusta.

Mieheni isän kuoleman sureminen on onneksi laimentunut, ei ole niin tuskaista ja kuluttavaa enää, alun pahimmasta olosta olen jo päässyt ohi.

Mulla on ollut välillä todella kivaa, mm. kahden ystävän synttärijuhlinnasta nautin kunnolla, enkä ollut ollenkaan surullinen tai masentunut.

Terapian loppuminen on kuitenkin tuonut vahvasti pintaan tunteiden ja ajatusten myllerryksen. Koska mulla ei nyt enää varsinaisesti ollut mitään uusia asioita puitavana (mieheni isän kuolema tietenkin, mutta ilman sitä ei olisi ollut mitään "uutta" pitkään aikaan), on jotenkin kovin luonnollista, että sitten alkaa pohtimaan mitä kaikkea terapiassa onkaan vuosien varrella tullut käytyä läpi, ja tavallaan osittain käytyä toista kierrosta niitä samoja asioita. Aika paljon isäsuhteesta olen viime aikoina puhunut. Keskiviikkona oli hirveä päivä; töissä aika stressaavaa, sen jälkeen terapiassa raskaita asioita, ja ilta meni itkien monta tuntia, en jaksanut tai pystynyt tekemään mitään muuta kuin vähän syömään. Sellaista tuskaa ei onneksi usein ole. Tänään taas on ollut oikein mukava päivä.

Olen edelleen sitä mieltä, että nyt on sopiva hetki lopettaa terapia. Silti se on vaikeaa, koska terapia ja terapeutti on ollut mulle ihan mielettömän tärkeitä, ja nyt sitten hetken kuluttua en enää koskaan (toivottavasti ainakaan ei tule sellaista romahdusta enää uudelleen, että tulisi tarve) voi mennä terapiaan. Vaikka tää on mun päätös, ja hyvä päätös, niin silti edessä on suuri menetys, kun terapiasuhde loppuu. Siksikin siis nää miehen isä+mun oikea isä+terapian lopetus on kietoutunut niin paljon yhteen, kun kaikissa on jonkun tärkeän menetyksen suremista.

Masennus tais tullakin takaisin (toivottavasti vain lyhytaikaisesti)

Niin, otsikossa se on jo sanottu; olen nyt sitten kuitenkin masentunut. Toivottavasti notkahdus olisi vain väliaikaista ja viime vuoden hyvä fiilis tulisi takaisin viimeistään loppuvuodesta, mielellään jo kesällä. En millään just nyt jaksais tätä massiivista surua, en enää jaksais olla masentunut. Mut pakko jaksaa. 

Masennuksen palautumisen alkusysääjänä toimi tuo tärkeän ihmisen kuolema. Kuollut oli mun miehen isä, josta oli muodostunut mulle hyvinkin tärkeä isähahmo. Tähän taas syynä on se, että oma isäsuhteeni on niin ongelmallinen, ja mieheni isä kai paikkasi sitten sitä aukkoa, joka on muodostunut isän huonon isyyden vuoksi. Mieheni isän tärkeydestä huolimatta ei kuitenkaan oltu mitenkään erityisen läheisiä, ja tärkeys tuli osittain mulle itsellekin yllätyksenä. Mutta ei sitten kuitenkaan ole mikään ihme, että surettaa niin kovin tässä tilanteessa, kun mähän olen tavallaan menettänyt nyt isäni. Mieheni isän viimeisten päivien ja kuoleman jälkeisten päivien aikana kokemani fyysinen kipu, se että sattuu kamalasti sisäisesti, koska on niin paha olla, oli jotain, mitä en ollut kokenut enää vuosiin. Sellaista järkyttävän pahaa oloa oli viimeksi kai vuonna 2008. 

Kamala ikävä mieheni isää. En enää ikinä näe sitä. En voi koskaan näyttää sille, millaisia valokuvia olen ottanut. (Sekin harrasti valokuvausta). Ei voida enää koskaan lähteä (kaikki yhdessä, minä, mieheni ja mieheni vanhemmat) luonnossakävely- ja valokuvausreissuille. Tein joululahjaksi mieheni vanhemmille valokuvakirjan ottamistani kuvista, ja tuntui (ja tuntuu edelleen) mielettömän pahalta, että mieheni isä ei ehtinyt nähdä sitä. Kirjaa tehdessä syksyllä en edes tiennyt vielä, että mieheni isä ei paranekaan. Aika kului niin kamalan nopeasti. Aika ylipäätään; viimeiset päivät, viimeiset viikot, viimeiset kuukaudet, viimeiset yhteiset vuodetkin oikeastaan. 

Kuolema herätti tosiaan mut pohtimaan kaikkia vaikeita asioita, mm. ihan käytännössä ihmisten kuolemaa, ja mm. tein testamentin. (Ettei rahat mene lainmukaisessa perimysjärjestyksessä mun vanhemmilleni, vaan sinne, mihin niiden haluan menevän.) Kuoleman-, no ei nyt ihan -pelko, mut jotain sinne päin kuitenkin, on muuten oiva osoitus siitä, että nykyään todella haluan elää enkä missään nimessä halua kuolla, toisin kuin silloin joskus vuosia sitten.

Olen käynyt paljon läpi sitä aitoa surua, joka kuolemasta, tärkeän ihmisen menettämisestä, seuraa, mutta mieleen on noussut myös paljon muitakin tunteita ja ajatuksia mm. menneistä menetyksistä. Olen käynyt läpi ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa mieheni ja hänen vanhempiensa muodostamaan perheeseen (esim. mulla oli flunssa juuri niinä mieheni isän viimeisinä päivinä, joina hän oli sairaalassa/saattohoitopaikassa, enkä saanut mennä käymään siellä jättämässä jäähyväisiä, joten jäin ihan konkreettisestikin ulkopuoliseksi heidän viimeisten päivien yhteisestä elämästä), ja se on nostanut mieleen sen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen, jota olen kokenut suhteessa omiin vanhempiini (ja siskooni ja siskon perheeseen). On ollut todella yksinäinen, ulkopuolinen, hylätty olo. 

Olen ajatellut, että on väärin, että mieheni isä kuoli, olisi mieluummin mun isä kuollut. Tyhmää, että väärän ihmisen kasvain voidaan leikata ja elämä voi jatkua, ja toisen taas syöpä tappaa.
Tuo kuvastaa tietenkin sitä, miten kamalan vihainen olen edelleen isälleni, ja miten kyvytön olen vuosien terapiankaan jälkeen antamaan isälleni anteeksi sen teot. (Ja viha ja anteeksiantamattomuus taas toisaalta osoittaa siitä, että isässä on joskus ollut jotain hyvää, mihin pettyä niin raskaasti.) 
Sen lisäksi, että suren sitä, että mieheni isä kuoli, suren sitä, että menetin jotain, mitä olisi voinut olla; nyt meillä ei olekaan sitä yhteistä tulevaisuutta, jossa voisin kokea hänet jollain tavalla isäkseni. 
Lisäksi suren samalla sitä, että olen menettänyt oman isäni suhteen jotain, mitä olisi voinut olla; meillä olisi voinut olla yhteinen menneisyys, jossa olisin kokenut isän hyväksi ja itseni hyväksytyksi ja rakastetuksi sen sijaan, että oli niin kipeää kaivata isän rakkautta ja kokea, etten kelpaa isälle, että kykenin vain vihaamaan isää. Lisäksi meillä olisi voinut olla yhteinen tulevaisuus aikuisina isänä ja tyttärenä, jotka mm. uskaltaisivat katsoa toisiaan silmiin ja voisivat olla toisilleen läheisiä.

Kuoleman lisäksi siis suhdetta vanhempiini ja niitä kaikkia ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita on nyt tullut puitua terapiassa ahkerasti. Osittain tää johtuu siitä, että kuolema ja sen sureminen on tuonut menetyksen teemat esiin, mut osittain syynä on se, että terapiani lopetus häämöttää jo edessä hyvinkin pian (vain 20 kertaa enää!), ja tietenkin pohdin siis sitä, mitä kaikkea edistystä terapian aikana on tapahtunut ja miten tunteet ja suhtautuminen niihin on muuttunut. Tavallaan osittain käyn nyt läpi toista kierrosta siitä, mistä alunperin lähdettiin liikkeelle. Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään löytyy.

Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin (tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu.
Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää, mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)

(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta. Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä, vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten sitten jatkaisin sen jälkeen?)

En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5 vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana syvälle tullut.

Surtavaa ja puhuttavaa taitaa siis lopuille 20 kerrallekin riittää. En kuitenkaan kadu lopetuspäätöstäni, tuntuu edelleen ihan oikealta ratkaisulta lopettaa.

Raskaat salaisuudet

Törmäsin viime viikolla tähän mielenkiintoiseen Jani Kaaron artikkeliin, jossa kerrotaan tutkimuksesta, jossa on todettu, että salaisuuden kantaminen on todella fyysisestikin raskasta.

"Tutkimusta johtaneen professori Michael Slepianin mukaan salaisuus tuntuu fyysisenä painona koko kehossa ja varoittaa sen terveysvaikutuksista. Mitä suurempi salaisuus, sitä enemmän se painaa, ja sitä nopeammin ihminen voi uupua stressin alle."

Tekstin lukeminen johti pohdiskeluun siitä, miten raskaita salaisuuksia mä olen joutunut kantamaan, (ja paljolti kannan edelleen). Ajankohtaisena on taas vierailu sukulaisten tykönä, ja yksi asia, joka niistä vierailuista aina tekee raskaita, on se, että jollain tavalla koen esittäväni jotain muuta kuin mitä aidosti olen. Taakkana on vanhat salaisuudet, mm. siitä, että tiesin/tiedän, että isä petti äitiä, ja lisäksi uudet "salaisuudet" siitä, miten ristiriitaisia ja hankalia tunteita mulla on vanhempiini. Jotenkin tuolla vieraillessa mulla on sellainen sisäinen pakko vain olla olematta oma itseni, jokin suojelumekanismi mussa kytkeytyy päälle, niin että estän itseäni tuntemasta ja näyttämästä tunteitani. Muutun sellaiseksi jähmeäksi. Ettei oikein edes ajatus kulje. Pohjimmiltaan mulla on sellainen haave, että selvittämättömät salaisuudet voisi selvittää, että asioista voisi puhua, mutta se on sellainen toive, jonka toteuttamiseen en koe kykeneväni. En uskalla enkä pysty olemaan se, joka ottaa asiat puheeksi.

Vaikeaa

Nyt on ollut kovin vaikeaa. Uuvuttavan surun lisäksi kehiin on tullut taas pitkästä aikaa masennus ja jopa ahdistus. Ahdistus on oireillut fyysisestikin, mitä mulla ei usein tapahdu. (Yleensä psyykkiset ongelmat oirehtii selvästi vain psyykkisesti, jos väsymystä ei lasketa, ja vain fyysiset vaivat fyysisesti.) Nyt on ollut vatsakipuvaikerrusta ja oksetusoloa, päänsärkyä. En ole kuitenkaan huolestunut, koska tiedän ahdistukselle selvän syyn; olen viime aikoina käsitellyt paljon vaikeita asioita. Ajattelen, että tää on nyt luonnollinen reaktio, aikanaan ohimenevä vaihe, joka on hyödyllistä läpielää. Se ei ahdista, että ahdistaa.

Terapiassa tuli esiin pari asiaa, joiden ajankohdan halusin selvittää, ja ne selvitettyäni päätinkin aloittaa vanhan projektin uudelleen; tutkimuksen mun menneisyydestä. Kaivoin ala-asteen päiväkirjat esiin ja tutkin. Lisäksi keräsin informaatiota mm. valokuvista, kavereiden kanssa kirjoitetuista kirjevihoista, äidinkielen aineista. Projekti siis jatkuu edelleen, aion pikkuhiljaa käydä kaikki menneisyyteni dokumentit läpi ehkäpä lukioon asti. Mähän luin kaikki päiväkirjani läpi silloin joskus oiskohan ollut vuonna 2008, ennen psykoterapiaan menoa. (Sitä ennen en muistaakseni ollut juurikaan koskenut niihin.)

Nyt toisella lukukerralla huomaan lukevani eri tavalla. Tavallaan objektiivisemmin, tutkimusotteella, mutta toisaalta myös kovasti tuntien ja tulkiten lauseita uudesta näkökulmasta. Ehkä kiinnitän huomiota eri asioihin. En ole enää niin vieraantunut sen pikkutytön maailmasta, vaan eläydyn lukemaani. Ja toisaalta todella uskon ja tunnen sen lukemani, en alitajuisesti kiellä tekstiä, koska se olisi liian järkyttävää pitää sanoja totena. (<- Noin uskon jossain määrin käyneen vielä silloin 2008, jolloin olin niin hukassa itseni kanssa, vielä ihan pihalla menneisyydestäni. Terapia on auttanut mua tajuamaan paljon asioita, ja suhtautumaan asioihin eri tavalla ja havaitsemaan asioita eri tavalla. Olen oppinut tuntemaan itseni ja analysoimaan menneisyyttäni.)

Se ajankohta, mikä erityisesti aiheuttaa ahdistusta, järkytystäkin, on ala-asteen viimeinen luokka. Silloin olin yksinäinen 12-vuotias tyttö, jonka elämän olisi toivonut olevan aivan erilaista kuin mitä se oli. Viimeistään tuossa vaiheessa olen ollut masentunut. Äidin alkoholinkäyttö on ollut mulle aivan selvästi haitallista. Luokkakavereiden kiusaaminen on ollut julmaa ja haitallista. Isä on ollut aivan liian autoritäärinen. Sisko on ollut paljon poissa. Olen ollut fyysisesti melko yksin, mutta psyykkisesti lähes täysin yksin. Ongelmia on ollut aiemminkin ala-asteella ja ehkä ennenkin koulua, mutta erityisesti 12-vuotiaan ikään sijoittuu aika, jolloin olen ollut todella kovilla.

En ole kuitenkaan liian hyväuskoinen sen suhteen, että varhaisemmin lapsuudessa ei olisi sattunut vastaavaa. Kun ei muista kokonaisuutta, vain irrallisia osia, on omien epävarmojen tulkintojen varassa(, ja lopullista oikeaa totuutta ei todennäköisesti saa ikinä selville). Tuossa ala-asteen lopussa olin lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, joten kyllähän sekin vaikuttaa kirjoituksiin, etten nuorempana lapsena ole osannut juurikaan kirjoittaa tunteistani, vaan lähinnä siitä, mitä olen tehnyt milloinkin. Erinäiset pienet vihjeet osoittaa sitä, että (ehkä ihan muutamaa ensimmäistä elinvuottani lukuunottamatta, [ja tämänkin varauksen voi kyseenalaistaa]) kasvuympäristön ristiriidat on ollut samansuuntaisia sekä ennen kouluikää ja ala-asteen lopulla että ylä-asteella ja lukiossa. Ei se, ettei muista, tarkoita, ettei ole ollut.

Tän kaiken kauheuden tajuaminen ja kokeminen, menneisyyteen eläytyminen, saa mut ahdistuneeksi. Tunnen äitiä ja isää kohtaan pettymystä ja katkeruutta. Mutta suurin on silti suru. Tekisi mieli kirjoittaa, että se sama suru, jota olen tuntenut läpi lapsuuden ja joka on tarttunut mun minuuteen sitkeästi kiinni, ja joka tulee aina olemaan oleellinen osa mun persoonallisuuttani, mutta en tiedä, mitä ajattelen, ajattelenko niin.

Tarve

(Ensin kuulumiset; Joulu meni ok, oli hyvä, ettei tullut vietettyä sitä vanhempieni ja siskoni perheen kanssa. Terapiassa oli vain kahden viikon tauko, melkein kuin ei taukoa olisi ollutkaan, varsinkaan kun ei tullut tarvetta päästä puhumaan jouluahdistuksista, kun ei tullut jouluahdistusta. Sukulaisahdistus tuli puitua jo ennen joulua. Arki humpsahtelee nopeasti eteenpäin, terapiassa tulee pikkuoivalluksia vähän väliä. Toistaiseksi jatkan ainakin vuoden 2012 loppuun, toistaiseksi ainakin kesään asti 2 kertaa viikossa. Luulen kuitenkin, että terapiani loppuu vasta 2013 loppupuolella. Kyllä siitä vielä niin paljon tuntuu hyötyä irtoavan.)

Sitten mielensisältöihin. Olen havahtunut viime aikoina todella tajuamaan, miten yleistä se on, että olen avuton kun muut on avuttomia. Jos siis esimerkiksi mieheni on kipeä, mulla on erittäin surkea olo. Tietenkin siinä on mukana ihan normaalia tervettä empatiaa, mutta kyse on muustakin. Neuvoton ja ahdistunut ja turvaton olo saattaa mennä liiallisuuksiin. Pohdin asiaa itseasiassa jo viime huhtikuussa, mutta nyt viime aikoina se on tullut uudelleen mieleen. Aiemmin kirjoitin (kuulumisia ja avuttomuutta, tekstin lopussa):

"Kun olen tilanteessa, jossa mun pitää auttaa jotain ihmistä, kun joku toinen ihminen on jollain tavalla heikompi kuin mä, tarvii mun apua, ahdistun. Tulee jonkinlainen pakokauhu, että haluan pois tilanteesta. Haluan sulkea silmät, olla näkemättä, olla olematta auttaja. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten haluaisi auttaa. Auttaminen pelottaa. Tulee riittämättömyyden tunne, mä en osaa auttaa, vaikka mun pitäis.

Noh, mistäs tää sit juontuu? Äiti-suhteesta. Usein alkoholistin lapsista sanotaan, että koska ne on lapsena joutunut huolehtimaan vanhemmastaan ja murehtimaan alkoholisti-vanhempansa puolesta, niistä tulee aikuisina auttavaisia ja toisista huolehtivia ihmisiä. Mulle on käynyt aivan toisin. Koska mua on äidin humalatila ja avuttomuus ahdistanut, olen jollain tavalla yrittänyt kieltäytyä näkemästä sitä. Koska olen ehkä ollut huolissani äidistä, mutta en ole osannut auttaa, (tai ehkä olen jollain tavalla tajunut, etten voi auttaa,) en ole ehkä uskaltanut edes yrittää auttaa, vaan olen kieltänyt kaikki huolestumistunteeni ja rajannut auttamisvaihtoehdon pois tietoisuudesta. Olen pakottanut itseni tunteettomaksi. Ehkä oma avuttomuus on tuntunut niin turvattomalta ja kauhealta, että olen vain halunnut kaikella tapaa pois auttajan roolista, kaikista auttamistilanteista."

Turvattomuutta, avuttomuuden kauheutta torjumaan olen yrittänyt olla jotenkin riippumaton. En kestä sitä, että mua tarvitaan. Koen, etten kykene siihen.

Toisaalta taas toisen ihmisen avuttomuus saattaa ahdistaa senkin takia, että se saa mut tuntemaan, miten itse tarvitsen apua. Miten itse en ole riippumaton, vaikka niin saattaisi olla helpompaa, vaan mulla on mielettömän kova tarve itsellä saada ihmisiltä turvaa, apua.

Koska en ole aikoinaan saanut tarpeitani tyydytetyksi, ne tarpeet mussa pelottaa mua. Koska ne sattuu. Tarve tulla autetuksi, tarve olla tärkeä, tarve olla rakastettu.

Aivan kuten mieleni kasvatti vihamuurin isää kohtaan, jotta kipeät pettymykset ei sattuisi, on mieleni nyt rakentanut jonkinlaisen ahdistuspaniikki-nappulan mm. auttamistilanteisiin, jotta en tuntisi kipeiden tarpeideni särkyä. Tarpeista kirjoitin kesällä luettuani Virtahepo olohuoneessa-kirjan (Älä tunne):

"Tunteiden syväjäädyttymisen lisäksi myös monet kohtaamattomat tarpeet syväjäädyttyy. Turvallisuuden tarve, läheisyyden tarve, ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, arvostuksen tarve, huomion tarve, lohdutuksen tarve, tuen tarve. Vanhemmat ei vastaa näihin tarpeisiin, josta saattaa seurata se, että myöhemmin aikuisena janoaa koko ajan vain lisää tyydytystä näille tarpeilleen."

Tuolloin kesällä tunnistin sen, että kaipaan tarpeiden tyydytystä, mutta nyt tunnistan sen, miten tuo kaipaus pelottaa. Ei pelkästään auttamisen yhteydessä tule halua päästä pois tilanteesta, vaan ihan vaan muutenkin, on pelottavaa huomata että tarvitsee jotain niin paljon, että melkein hylkää tarpeensa ja hakeutuu tilanteista pois, jotta ei ikinä joutuisi pettymään. Tulee käsittämättömiä reaktioita, kun tuntee, että jokin tärkeä tarve on tyydyttymässä.

(On vaikea kirjoittaa rehellisesti tuntemuksistaan, kun samalla haluaa kuitenkin olla kertomatta aivan kaikkea. Sitten lukee oman tekstinsä uudelleen, ja tajuaa, että sen voi ymmärtää aivan väärin, vain koska ei ole halunnut suoraan kertoa jotain. Lukemalla voisi vaikka saada sen käsityksen, että kaikki mun ihmissuhteet on ihan vääristyneitä ja että pidän kaikkia ihmisiä kaukana itsestäni, en päästä ketään lähelle. Todellisuus ei onneksi ole ihan sellainen. Suhteeni mieheeni on mielestäni erittäin hyvä ja erittäin läheinen. Uskallan olla tarvitseva. Monella tavalla suhteeni ystäviini on myös hyviä, avoimia, läheisiä. Mutta huomaan naissuhteideni olevan ongelmallisempia kuin miessuhteiden. Menneisyyden haamut kai tässäkin kummittelee. Kun ystävä muuttuu tärkeäksi, pelottaa että onko se liian tärkeä. Järkeni kyllä toimii, tajuan, että kaikki on loistavasti, mutta tuntemukset siitä, että pelottava läheisyyden menettäminen, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet, huonommuuden tunne jne. on mahdollisia, ei häviä, vaikka kuinka järki sanoo toisin. Sentään ymmärrän, miten menneisyyden ongelmat yrittävät sabotoida nykyisyyttä, niin osaan toimia sisimpäni mukaan, en ahdistuspaniikki-nappuloiden.)

Toipuminen (tunnistaminen, läpieläminen, ymmärtäminen)

Jotta voi toipua ongelmistaan, (Hellstenin tekstissä läheisriippuvuudesta tai omalla kohdallani ennemminkin tuosta tunteiden syväjäädyttymisestä ja masennuksesta,) tulee ensin tunnistaa ja tiedostaa, että mitäs itselle oikein onkaan lapsuudessa tapahtunut. Tämä toipumisen eka vaihe käynnistyi kun hain apua ahdistukseeni ja masennukseeni ja oikeastaan kunnolla vasta kun pääsin aloittamaan psykoterapian.

Kun ensin tajuaa, miten vuosikausien aikana hankalat tunteet on jäänyt käsittelemättä, tulee mahdolliseksi käsitellä ja elää läpi lapsuus uudelleen. Tässä olen nyt. Kohtaan suruni, vihani, pelkoni, avuttomuuteni, rakastetuksi tulemisen tarpeeni. Oleellista tähän pääsyssä on se, että olen kohdannut ihmisiä, (mieheni, terapeuttini ja ystäväni,) joiden seurassa tulen ymmärretyksi, tulen nähdyksi juuri sellaisena kuin olen. Ihmisiä, jotka kestävät sen, että olen surullinen. Ihmisiä, jotka ei tule vihaiseksi, kun itken. Koin lohduttavana Hellstenin seuraavan tekstin: "Suru on parantava ja hoitava tunne. Siksi tuntuu todella ihmeelliseltä, kun lapselle sanotaan: älä itke, ei saa itkeä. [–-] Tuntuu siltä, että kellään ei ole lupa surra. Miksi ei tehtäisi saman tien sankariteoksi sitä, että lopettaa vessassa käymisen!"

"Tunnistamisen ja läpielämisen kautta syntyy uusi ymmärrys itsestä ja omasta elämästä. Monasti tähän uuteen ymmärtämiseen pyritään suoraan ensimmäisen vaiheen jälkeen jättämällä väliin tunteiden läpieläminen ja ilmaiseminen. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tunteet eivät lakkaa olemasta vaikka niitä ymmärtäisikin."

"Ehkä keskeisimpiä uudenlaisen ymmärtämisen ilmentymiä on se, että omille vanhemmilleen kykenee antamaan anteeksi. Kun on päässyt vapaaksi itsessä olevasta vihasta ja katkeruudesta ja on läpielänyt vanhan surun, joka aiheutui lapsuuden ja nuoruuden menetyksistä, syntyy tilaa omassa persoonassa. Syntyy myös oivallus, että omat vanhemmat olivat itse sidottuja omaan lapsuuteensa ja että heidän kokemansa vanhemmuus saattoi olla omaamme vielä hatarampi."

Tässä vaiheessa en todellakaan ole vielä. Vihaan edelleen ja olen katkera, vaikka kyllä tiedostankin, että vanhempieni oma lapsuus saattoi myös olla vaikea.

"[I]hmisen kyky ottaa itse vastuu omasta elämästään lisääntyy. Tämä merkitsee uhrin elämäntavasta luopumista. Uhri on elämänsä viaton sivustakatsoja, joka panee merkille miten muut aiheuttavat hänelle pahaa. Uhri myös odottaa, että muiden vastuulla on järjestää hänen elämäänsä hyvää. Jos näin ei tapahdu, hän on katkera ja syyttää muita."

Tämä pätee vielä jossain määrin muhun. Siis se, että koen, että onnettoman oloni syy on vanhempieni käytös. Olen katkera siitä, että vanhempani hankkivat mut maailmaan, mutta eivät huolehtineet musta kunnolla, vaan aiheuttivat mulle mielenterveysongelmia.

Toipuminen on siis mulla vielä edessä, mutta olenpahan ainakin aloittanut sen jo.

Virtahepo olohuoneessa

(Kaikki tässä ja parissa seuraavassa postauksessa olevat lainaukset on Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjasta. Olen poistanut joitakin kursivointeja.)

Luin nyt kesällä Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjan. Se olikin ollut suunnitelmissa jo pitkään, vuosia. Mielikuvani kirjasta oli, että siinä käsitellään alkoholistin lapsena elämistä. Sitähän siinä käsiteltiinkin, mutta Hellsten kirjoittaa kyllä yleisemmin läheisriippuvuudesta, jonka yksi ilmenemismuoto on tuo alkoholistin lapsena eläminen. Eräs toinen esimerkki on ahdasmielisen uskonnollisuuden piirissä eläminen. Joitain samankaltaisuuksia olen itsekin mieltänyt juuri alkoholistiperheessä ja hyvin uskonnollisessa perheessä kasvamisessa. Vanhempi kenties muuttuu aivan erilaiseksi kuin aiemmin on ollut, on omissa maailmoissaan, ei kykene olemaan lapselle oikealla tavalla läsnä ja tukena. Lapsesta saattaa tulla hyvin yksinäinen ja turvaton. Molemmissa tapauksissa vanhempi(/-mmat) on kykenemätön tarpeeksi tukemaan lasta tunteiden käsittelyssä, josta voi seurata esim. se, että lapsesta tulee kroonisen surumielinen ilman että edes itse sitä kunnolla tiedostaa. Suru jää persoonallisuuteen kiinni, koska sitä ei osaa käsitellä. Pelko ja viha samoin.

Äidilläni oli ja on siis alkoholiongelma. Vaikka isäni ei ollut alkoholiongelmainen tai kiihkouskovainen tai työnarkomaani tai muuta vastaavaa selkeästi haittaavaa, koen ettei isäni ollut mulle ollenkaan hyvä vanhempi. Monet alkoholistiin liitetyt vanhemmuuden puutteet sopii myös isääni.

Kirjan lukeminen oli mulle kyllä vaikuttavaa. Löysin itseni monesta kohtaa, ja oivalsin tiettyjä asioita, joita terapiassa tuli käsiteltyä ihan uudesta näkökulmasta. Toki kirjassa oli myös paljon sellaista, mitä en kokenut omakseni. Mulla ei ole läheskään kaikkia läheisriippuvuuden tuntomerkkejä. Hengellisyydestä lässytyksen yritin skipata ärsyyntymättä. Hellstenhän on koulutukseltaan teologi, ja kirjoittaa melko suorasukaisesti siitä, että mielestään ilman tervettä hengellisyyttä ihminen ei voi olla mitenkään eheä.

Kirjan nimi tulee siitä, että "[o]n sanottu, että alkoholismia sairastava perhe elää talossa, jonka olohuoneessa on virtahepo, jonka olemassaolo on kiellettävä. Kukaan ei voi välttyä virtahevon huomaamiselta, sillä se todella täyttää olohuoneen sekä fyysisen kokonsa, että pelottavuutensa puolesta. Se on massiivisesti läsnä ja sitoo suuren osan perheen jäsenten voimavaroista. Virtahevon olemassaolon kieltäminen tekee tehtävän vielä paljon vaativammaksi. Perheen onnistuu kuitenkin sopeutua tilanteeseen, mutta ei ilman suuria uudelleenjärjestelyjä jokaisen persoonassa ja keskinäisessä kanssakäymisessä."

"Perhe kehittää kolme sääntöä, joista kiinnipitämisestä muodostuu sille elinehto: älä puhu, älä tunne, älä luota."

Omassa perheessäni äidin alkoholiongelmista ei puhuttu, pulloja salailtiin äidin äidiltä jne. Tuntuu, että myöskään monista muista tärkeistä asioista ei puhuttu.

Älä tunne- säännöstä kirjoitan vielä ihan omassa postauksessaan lisää.

Luottamus vanhempiin kolahti jo kovin varhain aika alas, pettymykset ja loukatuksi tulemisen kokemukset oli niin vaikuttavia. Tilalle tuli yksinäisyys. "Alkoholistiperheen lapset ovatkin maailman yksinäisimpiä olentoja." Koska muihin ei voi luottaa, kaikki on itsestä kiinni. Seuraa yksinäinen ja avuton olo. Tulee tarve kontrolloida kaikkea, koska maailma on kaoottinen, arvaamaton paikka, ja vain itseensä voi luottaa. "Kukaan ei tule antamaan hänelle turvaa. Niinpä hän hankkii itse itselleen turvan hallitsemalla kaikkea mikä hänen ympärillään on. Kaikki sellainen jota hän ei hallitse herättää hänessä kauhua."

Täällä ollaan - kuulumisia ja avuttomuutta

En ole nyt pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään. En kuitenkaan ole lopettanut tai lopettamassa kirjoittamista. On vaan sattunut tulemaan pitkä tauko. En oikein tiedä, miksi en ole kirjoittanut, jotenkin ei vaan ole ollut sopivaa aikaa, halua tai tarvetta siihen.

Tuossa lopputalvesta sain jonkinlaisen tarmonpuuskan, ja jaksoin olla paljon töissä. Syynä varmaankin joulun uuvuttavista jälkitunnelmista ylipääseminen ja myös ihan valoisuuden lisääntyminen syksyn ja talven pimeyden jälkeen. Olin suht. energinen, jonka takia taas toisaalta olin kiireinen, kun työ vei niin paljon aikaa, eikä tänne blogikirjoitteluun ollut sopivaa saumaa. Olen kyllä lukenut ahkerasti muiden blogeja, oma vaan on jäänyt hunningolle.

Nyt keväällä on taas ollut aika lamaantunut olo. Väsynyt, aikaansaamaton, surullinen olo. Muttei sentään ahdistunut, ei siis ihan paska, vaan vain semi-surkea. Sellainen tasaisen ikävä olo, mikä nyt on pahan masennuksen ja hetkittäisten hyvien jaksojen lomassa se mun perusolo ollut jo pidempään.

Terapiassa on sujunut hurjan hyvin. On tuntunut siltä, että lähes joka kerta on tullut uusia oivalluksia, pieniä ja isoja. Ja saa todella tullakin, kun nyt alkaa mennä yli 400€/kk terapiaan... Kelan tuki siis loppui, kaikki (80+80+40=)200 x 52,14€ = 10 428€ kuntoutuspsykoterapiarahat on käytetty. Nyt olen omillani. Saan osa-aikatyöstäni palkkaa kuitenkin ihan ok, ja juuri tuli 2 vuotta täyteen ja tuntipalkka nousi muutamakymmenen senttiä... ;)

Terapiassa olen käsitellyt vanhoja asioita hieman uusista näkökulmista ja ihan uusiakin asioita. Mm. avun pyytäminen ja antaminen, siis niiden molempien vaikeus, on ollut ihan viime aikoina aiheena. Jännä miten sitä oivaltaa itsestään kaikkea tosi yllättävääkin! Kipeitä tunteita on tullut puitua, mm.turvattomuuden tunteita, avuttomuutta, riittämättömyyttä, syyllisyyttä.

Olen tuntenut viime aikoina muutenkin voimakkaasti. Eräs keskustelu sai mut aikamoisen raivon valtaan. Tunsin puhdasta vihaa. Petyin siihen, että eräs ihminen häpeilemättä myönsi, kuinka hänen mielipiteensä on paljon tärkeämpiä kuin muiden, kuinka hän määrää kaikesta, kuinka hän on itsekkäästi päättänyt, että nyt tehdään näin ja muut joutuu olemaan hiljaa. Olin aika hämmentynyt ja tyrmistynyt. Ei tuollaisen ihmisen kanssa halua olla tekemisissä yhtään sen enempää kuin mitä on pakko.

Viime aikoina olen myös usein havahtunut tajuamaan, kuinka ihana kultakimpale mun puoliso on. Mm. työkavereiden karut kokemukset auttaa tajuamaan, että maailma on täynnä todella paskoja miehiä ja todella huonoja parisuhteita. Onneksi osaan olla kiitollinen siitä, että mun mies ei petä, ei jätä, ei ryyppää, ei vittuile mulle, kohtelee mua arvostavasti ja kunnioittavasti, on kiltti ja kaikinpuolin ihana. Vaikka onhan siinäkin tietty vikoja, mutta ne on hyvin pieniä. Ihanaa, että jokin osa elämästä sujuu lähes täydellisesti!

Viime aikoina on tullut huomattua, että monet tän hetken rektioni tapahtumiin tuntuu hyvin paljon samankaltaisilta kuin tunteeni menneisyydestä. Siis se klisee siitä lapsuuden äiti-suhteen ja isä-suhteen näkymisestä nykyisyydessä on kovin usein totta. Ja kummasti monet unet viime aikoina on ilmentänyt tuota yhtenevyyttä nykyajassa ja lapsuudessa.

Tuosta avun antamisesta voisin vielä kirjoittaa... Mulle tuli vastaan tilanne, jossa yksi mun ystävä pyysi mun apua. Halusin tottakai auttaa, ja tuli hyvä mieli, kun voin olla avuksi jollekin. Mutta oli se silti ihan uskomattoman vaikeaa! Puin asiaa terapiassa monta kertaa, ja havahduin tajuamaan tärkeitä asioita. Kun olen tilanteessa, jossa mun pitää auttaa jotain ihmistä, kun joku toinen ihminen on jollain tavalla heikompi kuin mä, tarvii mun apua, ahdistun. Tulee jonkinlainen pakokauhu, että haluan pois tilanteesta. Haluan sulkea silmät, olla näkemättä, olla olematta auttaja. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten haluaisi auttaa. Auttaminen pelottaa. Tulee riittämättömyyden tunne, mä en osaa auttaa, vaikka mun pitäis.

Noh, mistäs tää sit juontuu? Äiti-suhteesta. Usein alkoholistin lapsista sanotaan, että koska ne on lapsena joutunut huolehtimaan vanhemmastaan ja murehtimaan alkoholisti-vanhempansa puolesta, niistä tulee aikuisina auttavaisia ja toisista huolehtivia ihmisiä. Mulle on käynyt aivan toisin. Koska mua on äidin humalatila ja avuttomuus ahdistanut, olen jollain tavalla yrittänyt kieltäytyä näkemästä sitä. Koska olen ehkä ollut huolissani äidistä, mutta en ole osannut auttaa, (tai ehkä olen jollain tavalla tajunut, etten voi auttaa,) en ole ehkä uskaltanut edes yrittää auttaa, vaan olen kieltänyt kaikki huolestumistunteeni ja rajannut auttamisvaihtoehdon pois tietoisuudesta. Olen pakottanut itseni tunteettomaksi. Ehkä oma avuttomuus on tuntunut niin turvattomalta ja kauhealta, että olen vain halunnut kaikella tapaa pois auttajan roolista, kaikista auttamistilanteista.

Sitten nykyään, kun vaikka kuvittelen, että mun pitäisi tukea mun miestäni ja olla vahva, kun se on heikko, tuntuu tuo todella vastenmieliseltä. Sellaiselta, että haluaa siitä tilanteesta pois. Ettei yksinkertaisesti kestä sitä, että joku kaipaa mun apua. Se avun "vaatiminen" multa tuntuu sietämättömältä. En mä halua enkä kykene auttamaan! Ja toisaalta taas haluaisin mielettömästi pystyä auttamaan ihmisiä! Siitä taas tulee riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet, etten pystyisi auttamaan apua tarvitsevaa, vaan mun pitäis muka aina olla se heikompi osapuoli, joka voi tukeutua muihin, tai ainakin tasaveroinen, niin ettei mun vastuulla olisi muiden auttaminen. Tulee syyllisyyttä siitä, että olenko mä tosiaan niin itsekäs ihminen, että kaipaan muilta apua, mutten voi itse auttaa.

Sekalaista sepustusta

Olen viime aikoina ollut ristiriitaisesti sekä tyytyväisempi elämääni kuin aikoihin että paljon surullisempi kuin aikoihin. Olen ihan oikeasti sankassa surun sumussa. Itken ja kärsin. Mutta en koe olevani varsinaisesti stressaantunut tai ahdistunut, en oikeastaan edes masentunut. Olen vain pohjattoman surullinen koko ajan. Lamaantunut.

Terapiassa olen saanut pikkuisia oivalluksia joka kerta nyt tammikuussa. Töissä olen ollut laiskahko ja jaksamaton, eilistä tehokkuuspäivää lukuunottamatta. Kotona olen ollut väsynyt ja kokenut jaksamattomuuden jotenkin rasittavana, haluaisin pystyä enempään.

Mutta kai se nyt on ihan ymmärrettävää, että jos päässä ajatukset myllertää, ei ulkoiseen elämään riitä energiaa.

En tällä hetkellä vihaa isääni kovinkaan paljon. Rakastan paljon. Suren valtavasti. Harmittaa, että me oltais voitu olla läheisiä.

Murrosikäisenä olin yksinäinen. Siitähän olen monta kertaa jo kirjoittanutkin. Kaverit kiusasi, isä komensi, äiti joi. Ei ollut ketään. Ainoa läheinen olento oli lemmikkieläin. Se yksinäisyys on ehkä rikkonut mussa jotain merkittävää. Olo, ettei kukaan ole kiinnostunut musta, ettei kukaan välitä, ettei kukaan rakasta. Että olen arvoton. Onneksi sittemmin olen saanut tulla rakastetuksi. Ensin seurustelusuhteiden kautta, ja nyttemmin olen saanut kokea jopa ystävyyttä. Hassua että elin niin vanhaksi, ennen kuin sain ystäviä.

Tuohon yksinäisyyteen on liittynyt turvattomuuden tunne. Ehkäpä siksi mulle on kehittynyt kova tarve pystyä kontrolloimaan elämää, varautua tulevaisuuden "pahoihin päiviin", ahdistus siitä, kun jokin ei menekään suunnitelmien mukaan. Tarve yrittää tehdä elämästä mahdollisimman turvallinen... Kun kaikessa on ollut yksin, ei ole ollut ketään auttamassa hädässä.

Kavereihin en voinut luottaa, kun koko ajan sai pelätä, että jos tekee tai sanoo jotain noloa, sille nauretaan. En uskaltanut kiintyä kavereihin, koska sai pelätä, että ne satuttaa mua. Ja äitiin olen ehkä pelännyt kiintyä, kun olen pelännyt hylätyksitulemisen kokemusta. Isä on ollut pelottava. Pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo.

Eli ihmisiin, jotka on satuttanut mun tunteita (mm. äiti, isä, kaverit), olen menettänyt luottamuksen. Pettymisen jälkeen en ole uskaltanut kiintyä niihin ja rakastaa. Olen aistinut, ettei niitä kiinnosta mun seura, ja olen yrittänyt suojella itseäni kasvattamalla kuoren, ottamalla etäisyyttä, jäänyt sitten yksin ennemmin kuin altistanut itseäni lisää toisten hylättäväksi. Olen pelastautunut toisten torjunnalta vihaamalla.

Ihmisiin, joihin voin luottaa (mm. mies, terapeutti), uskallan kiintyä, mutta samalla kyllä jollain tasolla pelkään hylätyksitulemista tai yksin joutumista. Tunnen oloni turvalliseksi, mutta tiedostan kuinka vaarallista luottamus on.

Poikiin ja miehiin tutustuminen on tuntunut jotenkin helpolta ja mutkattomalta, kun taas tyttökavereihin tutustuminen on ollut hankalaa. Olen kai ollut niin varautunut, pelännyt niin kovin, että tykästyn ihmiseen, joka satuttaakin mua. Ja on vain jotenkin sattunut niin, ettei kohdalle ole osunut mulle sopivia ihmisiä, ennenkuin ihan viime vuosina. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että mulla on tarpeeksi paljon ja tarpeeksi hyviä ystäviä.

Niin, siitä pääsenkin siihen ihan aluksi mainittuun elämään tyytyväisyyteen. Olen tyytyväinen mieheeni, ystäviini, siihen, että olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli pari harrastusta. Olen taas paremmin tajunnut, että massiivisesta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka masentaa ja ahdistaakin.

Alkuvuoden psykoterapian tuotoksia

Joulu ja uusvuosi sitten meni. Olin sukulaisten luona kuumeessa ja flunssassa, ja jotenkin ei ollut sen takia niin ahdistunut olo. Keskittyi vaan siihen kipeenä olemiseen, niin oli psyykkisesti helpompaa. Mutta nyt jälkikäteen huomaa tajunneensa jouluvierailusta taas vaikka mitä uusia oivalluksia. Terapiassa ei oo tarvinnut miettiä, onko puhuttavaa, nyt taas ajatukset sinkoilee.

Yllättäen jouluna mua ahdisti sisko ja sen mies paljon enemmän kuin äiti ja isä. Äiti ja isä nyt on oikeesti vanhoja, mutta siskoni on aika nuori vielä iältään, mutta tuntuu kovin vanhalta, kuten miehensäkin. Tuli ulkopuolinen olo niiden vanhojen keskellä. Tuntui, että ne jollain tavalla jakoi samankaltaisen maailman, ja oma maailma onkin erilainen. Joulu tuntui lisäksi pyörivän vain siskoni lasten ympärillä, tuli olo, että ei tää oo mun joulu, tää on noiden toisten joulu, johon vaan osallistun. Ens vuonna haluan kyllä oman joulun, aion tehdä siitä mukavan kotonaololoman, ja sukulaisia näen sitten joko ennen tai jälkeen joulun.

Tuntuu surulliselta, että ollaan siskon kanssa niin kovin etäisiä ja erilaisia. Vaikka meidän välillä ei ole mitään hankalia tunteita tai ristiriitoja tai mitään, niin ei kuitenkaan jotenkin olla samalla aallonpituudella. Sisko on luonteeltaan kuin isä, mä kuin äiti. Tuntuu, että mussa ja äitissä on paljon enemmän samaa kuin mussa ja siskossa. Niin varmaan onkin. Tunnen kateutta monia kavereitani kohtaan niiden siskoista, jotka on niille hyviä ystäviä. Mäkin haluisin, et mun sisko ois tai ois ees jossain vaiheessa ollut mulle kaveri, nyt se tuntuu lähinnä olleen jonkinlainen etäinen täti.

Siskon mies uskonnollisuuksineen ahdistaa. Terapiassa olen nyt paljon puinut sitä, miksi tietynlainen uskonnollisuus ahdistaa mua. Vanhempani ei ole koskaan tuputtanut uskoaan (pitänyt henkilökohtaisen uskonsa nimenomaan henkilökohtaisena), en muista esim. lausuneeni iltarukouksia tai ruokarukouksia kuin mummuni kanssa (eikä mummuni uskovaisuudestaan huolimatta tuntunut ahdistavalta), joten vanhemmiltani uskontoahdistus ei ole peräisin. En todellakaan tiedä, milloin ja miksi mulle on kehittynyt uskovaisahdistus.

Joitakin ideoita terapiassa on tullut; aika kliseisiä, mutta ehkä silti tosia. Isäni määräily ja tähän auktoriteettiin alistumisen pakko on samankaltaista, mitä koen monien uskontojen olevan; jokin muu määrää, mitä tulisi tehdä. Isäni on vihaisesti, käskevästi määräillyt mua mm. kotitöissä, kotiintuloajoissa, komentanut sisältä pihalle, ajoissa nukkumaan jne. Uskonnot määrittää mitkä asiat on syntiä, eli tietyt uskovaiset julistaa, mitkä asiat on moraalisesti väärin. Monet uskovaiset julistaa tietävänsä totuuden ja kaikkien ihmisten tulisi vain saada Jeesus sydämeensä jne. Mun isä on määrännyt miten mun ja äidin tulee toimia sen tahdon mukaan.

Isäni nähden ei ole voinut itkeä, isä on ärsyyntynyt siitä. Tavallaan mulla ei ole ollut isän mielestä oikeutta mun tunteisiin, en ole saanut olla oma itseni. Monet uskovaiset toteuttaa tätä samaa esim. homoseksuaaleihin; homoilla ei ole näiden uskisten mielestä oikeutta niiden tunteisiin, homot ei saa olla omia itsejänsä. Ehkä tässä on taas yksi osaselitys sille, miksi koen homojen syrjimisen niin kovin merkittävänä asiana henkilökohtaisesti. Ehkä niiden ihmisoikeuksien halveksunta muistuttaa liikaa sitä, miten olen kokenut isän halveksuvan mun oikeutta tunteisiini.

Ehkä siinäkin on osittain ongelmaa, että fiksut uskovaiset on usein sellaisia, ettei niiden edes tiedä olevan uskovaisia. Uskon, että on olemassa monia oikeasti fiksuja uskovaisia. (Sellaisia, jotka esim. ei väitä, että evoluutio ei voi olla totta, koska tietävät, että raamatussa kerrottu luomistarina on totta jne. Sellaisia, jotka käyttää omia aivojaan, pohtii asioita eikä vaan usko kaikkea kuulemaansa.) Sitten taas ahdasmieliset hurahtaneet on niitä kovaäänisiä, jotka julistaa, ja joiden uskonnollisuuden huomaa. Mulla tuntuu olevan kokemuksia lähinnä ateisteista ja hihhuleista, sellaisia avarakatseisia älykkäitä uskovaisia tiedän vain muutaman.

Noissa siskoni miehen kaltaisissa ”uudestisyntyneissä ym.” ahdistaa se oikeassa olemisen, totuuden tietämisen paasaus, mielestäni syrjivät ja muutenkin liian jyrkät moraalinäkemykset, sekä jonkinlainen yksinkertaisuus, lapsellisuus, omilla aivoilla ajattelemattomuus. Ymmärrän, että näiden yksinkertaisten uskovien vieroksunta on ihan järkevää ja ymmärrettävää, mutta se ahdistuksen suuruus, minkä uskonnolle altistumisesta saan, ei kyllä ole kovin järkevää. Voisin hyvin ajatella, että noh, antaa niiden nyt uskoa loogisiin ristiriitaisuuksiin ja hölmöihin tarinoihin, mitäs siitä, ei se haittaa. Mutta kun jostain kumman syystä siitä tuntuu olevan mulle kovastikin haittaa.

Niin jouluna äiti ja isä ei tuntunut ärsyttävän tai ahdistavan, toisin kuin sisko ja sen mies. Tunsin jopa jotain sen kaltaista, että vanhempani ehkä oikeasti välittävät musta. Erityisesti se, että koin isäni taholta jonkinlaista kiinnostusta ja lämpöä, tuntuu merkittävältä. Ja hemmetin pelottavalta. Tuntuu hämmentävältä, että toi isä, mitä nykyään näen, tuntuu ihan erilaiselta ihmiseltä, mikä se oli esim. joskus 10 vuotta sitten. Voihan olla, että isäni on oikeastikin muuttunut. Kyllähän vanhemmatkin ihmiset muuttuu, jotenkin sitä vaan kuvittelee, että keski-ikäiset, tai varsinkaan omat vanhemmat, ei muuttuisi. Tuntuu oudolta, kun ei voikaan vihata sitä nykyistä isää, olisi jotenkin paljon helpompaa ja turvallisempaa vain vihata isää. Nyt kun se rakkaus tulee pintaan, pelottaa, koska ei uskaltaisi rakastaa, koska mitäs jos isä loukkaa taas, mitäs jos joutuu taas pettymään. Hämmentävää, en tiedä, miten suhtautuisin isään.

Onnellinen työtön

Mulla ei ole mitään aikatauluja! Ei töitä, ei psykoterapiaa, ei mitään aikatauluvelvotteita! Aika outoa.. Saa tehdä mitä tykkää milloin tykkää. Saa nukkua pitkään ja suunnitella aikataulut ihan miten haluaa.

Eli vaikka oon nyt työtön ja terapiasta on kesätauko, voin aika hyvin. Olen vapaa!

Olen hakenut n. 10 työpaikkaan, mutta meitä työnhakijoita nyt on satoja muitakin kuin minä. Eikä avoimia työpaikkoja oo kauheesti, jollei ole just sen alan koulutusta tai jollei suostu puhelinmyyjäksi. Että en oo kauheen luottavainen sen suhteen, että tästä mitään työpaikkaa saisin. Olen ilmottautunut työkkäriin, ja olen tällä hetkellä työtön, joka ei ole työtön, työntekijä, joka ei tee töitä, ja opiskelija, joka ei opiskele. Lisäksi olen sairas, joka ei ole sairas, kesälomailija, joka ei ole kesälomalla, ja vaikka mitä muuta hassua! Älyttömiä nää byrokratiakoneiston lokerot..

Olen nauttinut kesästä. Oon tutustunut paremmin pariin tuttuuni, nyt niistä on tullut ehkä jo ystäviä, mut ainakin kavereita. Oon tavannut paljon eri kavereita. Oon lukenut hyviä kirjoja. Pitkästä aikaa siis, paria poikkeusta lukuun ottamatta en oo lukenut romaaneja varmaan 8 vuoteen... Mutta nyt lueskelen jo neljättä kirjaa.

On jo herännyt joitakin ajatuksia, joista haluan puhua terapiassa. Ajatuksia on tullut byrokratiarumbasta, ihanien ihmisten kanssa keskustelusta, kirjoista. Olen kirjoittanut ajatuksia ylös, ja aion ottaa paperit ensimmäisellä/ensimmäisillä kerroilla syksyllä terapiaan mukaani, jolloin voin lukea ne terapeutille. Näin mun ei tarvi yrittää muistaa niitä asioita montaa viikkoa, vaan voin luottaa siihen, että ne asiat on paperilla, en unohda jutella niistä terapiassa.

Tuntuu siltä, että ellei tulevaisuus työn kannalta ois näin epävarmaa ja toivotonta, voisin aika hyvinkin. Miksköhän? Onko se just siksi, että koska mulla on nyt jokin hyvin konkreettinen ongelma (työttömyys), ei psyykkiset, epämääräisemmät ja abstraktit ongelmat vaivaa? Että niille ei nyt yksinkertaisesti ole tilaa, "oikea ongelma" vie kaiken tilan? Että samalla kun olen tauolla terapiasta, en ajattele terapia-ajatuksia, psyykkisiä ongelmiani ja surujani, vaan the ongelmaksi muodostuu työttömyys?
Vai onko tässä kyse nyt vaan siitä, että nyt kun voin vihdoin lomailla ja levätä, viettää sitä ihanaa oikeaa omaa elämääni ilman työtä, voin hyvin? Vihdoin kun saan lukea kirjoja, nukkua pitkään jne, jaksan paremmin? Nautin elämästä, koska ei ole pakko nousta aikaisin töihin ja tuhlata omaa elämäänsä työpaikalla? Voin tavata kavereitani virkeänä ihanassa ilmassa? Jaa-a.

En edes tiedä, toivonko saavani niitä työpaikkoja, mihin haen. Toisaalta haluaisin päästä jonnekin töihin, että saisin rahaa, toisaalta haluaisin nyt vain nauttia kesästä ja aikatauluttomasta elämästä. No, aika rennosti nyt toistaiseksi pystyn tulevaisuuteen suhtautumaan. Yllättävän huoleton olo. Onneksi nyt on hyvä hetki elämässä, tällaisia taukoja tarvitaan siihen surussa rämpimiseen. Oikeastaan olen melko onnellinen nyt! :)

Pakkolomalla

Olen nyt kolmatta viikkoa lomalla töistä, koska töitä on niin vähän, että pari työntekijää on laitettu tauolle. Olisin siis halunnut olla töissä, mutta en voi olla. Työsopimus on sellainen, että tää epävarmuus on ihan laillista. Ei irtisanomisaikaa, ei koskaan varmuutta siitä, onko huomenna töitä. Toisaalta joustavuutta on toiseenkin suuntaan; voi olla töissä vain silloin, kun se itselle sopii.

Sinänsä vapaa töistä tuli ihan sopivaan aikaan. Kuten viime postauksessani kirjoitin, olin kovin uupunut, joten ”sairausloma” tuli tarpeeseen. Lisäksi oli ihania hellepäiviä, joten oli mukavaa pystyä nauttimaan kesästä kiireettömästi. Kävin myös sukulaisteni tykönä, joten oli hyvä, että oli lepopäiviä ennen ja jälkeen reissun, jotta ei ollut liian rasittavaa.

Mutta kolme viikkoa vaan alkaa olla kovin pitkä aika lomailla vastentahtoisesti. Enkä edes tiedä vielä, pääsenkö seuraavalla viikolla takaisin töihin, vai jatkuuko tauko ties kuinka kauan. Tää tauko pakottaa mut ajattelemaan taas kaikki työkuviot ja suunnitelmat ihan uusiksi. Hakisinko muita töitä, alkaisinko työttömäksi... Hankala päättää. Kun tykkään kovasti nykyisestä työstäni, joten en haluaisi vaihtaa. Mutta pakkohan se on vaihtaa, jos ei työvuoroja saa. Surettaa kovasti kivan työn mahdollinen menettäminen. Ja kivojen työkavereiden menettäminen.

Vaikka mulla ei siis ole nyt mitään tuloja, ei rahatilanteeni kuitenkaan ole mitenkään akuutti. Säästöillä elelen. Siksi päätöksen tekeminen on pitkittynyt ja jahkailen ja pähkäilen, mitä tekisin. Kun ei siis ole ihan pakko heti päättää, päättäminen pitkittyy.

En nyt millään jaksaisi ja haluaisi alkaa opettelemaan uutta työtä. Mutta pakko kai se jossain vaiheessa on yrittää etsiä muita töitä, ei tällaisessa epävarmuudessa voi kauaa elää. Olen kyllä jo katsellut työpaikkailmoituksia, mutta en ole lähettänyt hakemuksia. Tällä hetkellä mollin sivuilla on 2 sellaista paikkaa, joihin voisin hakea.

Mutku mä en haluu ja byäh ja haluisin vaan takaisin ”nykyisiin” töihini jne.. Äh, hankalaa valita, mitä elämässään tekee. Miksi yhtäkkiä työ on mulle niin tärkeetä, ainahan oon ajatellut vaan, että työ on pakollinen keino saada rahaa, oikea oma elämä on sitten vapaa-ajalla. Kai tässä nyt vaan on käynyt niin hassusti, että oon kiintynyt työhöni ja työkavereihini niin kovasti, että mahdollinen irtautuminen sattuu niin paljon, etten tahtoisi sitä tehdä.

Sitten vielä jotain muuta kuin työvalitusta;

Kävin tosiaan taas sukulaisteni luona. Tällä kerralla sain kerrotuksi masennuksestani siskolleni. Olen siihen hyvin tyytyväinen, nyt oikeastaan kaikki muut ”tärkeät” tietää paitsi mieheni vanhemmat, mahdollisesti siskoni mies (en tiedä, kertooko siskoni sille) ja isäni. Ja mieheni vanhemmille voisin kyllä kertoa, se ei ole mitenkään ongelmallista, ei vaan ole tullut sitä sopivaa tilaisuutta. Ainoa ”ongelmallinen” kertominen koskee siis enää isääni.

Avauduin masennuksestani muuten taas myös yhdelle muullekin uudelle ihmiselle; eräälle työkaverilleni. Vastaanotto oli helpottavasti mutta valitettavasti se sama, mitä monen muunkin kohdalla; myös sillä on masennusta. Aiemminkin olen tainnut kirjoittaa, että tosiaan noin puolella ihmisistä, joille olen kertonut masennuksestani, on itselläänkin mielenterveysongelmia. Toisaalta on ollut mukavaa huomata, etten ole ongelmineni yksin, toisaalta taas on kovin lohdutonta, että meitä mielenterveysongelmaisia näyttää olevan enemmän kuin terveitä...

Tuohon sukulaisvierailuun vielä palatakseni; keskustelu koski jossain vaiheessa mm. sitä, mitä ihmiset muistaa lapsuudestaan. Äitini äiti kertoi jotain siitä, kun äitini oli ollut pieni, ja äitini ei muistanut kerrottua. Huomasin sopivan tilaisuuden tulleen, ja aloin keskustella omista lapsuusmuistoistani. Paikalla oli silloin mm. vanhempani, mummuni, tätini. Kerroin, etten muista oikein mitään lapsuudestani, ennen kouluikää olevia muistoja on vain muutamia. Kysyin, muistaako vanhempani yhtä tiettyä tilannetta lapsuudestani. Äitini ei muistanut, isä muisti. Tilanne oli tavallaan aika arkipäiväinen, neutraali, mutta kuitenkin sen verran erikoinen, että se oli jäänyt isäni mieleen. Isäni kertoi mitä muisti tilanteesta.

Yllätyksekseni siihen liittyikin yksi olennainen asia, mitä en itse muistanut. Muistin itse lähinnä ne voimakkaat tunteet, joita mulla oli tilanteen jälkeen. Mutta kun kuulin isän version tapahtuneesta, ymmärsin jotenkin paremmin tunteitani. En kertonut tunteistani sukulaisilleni, aloin vain itse pohtia tilannetta. Kysyin vielä, että muistaako vanhempani, minkä ikäinen olen tuolloin ollut, mutta ei ne muistanut. Harmi, koska olisi mielenkiintoista tietää, minkä isäisenä olen kokenut ne harvat hetket, jotka lapsuudestani muistan. Tää edellä mainittu muisto on merkittävä, koska muistin sen kerran terapiassa yhtäkkiä puhuessani tunteistani isääni kohtaan. Ne tähän muistoon liittyvät voimakkat tunteet on pettymystä ja epäluottamusta isää kohtaan. On tuntunut pahalta, että isä lupasi jotain, ja sitten petti lupauksensa. Olen pelästynyt sitä tilannetta, että olen luullut isän olevan mun turvana, mutta kun se ei olekaan ollut, olen kokenut oloni avuttomaksi, ja olen suuttunut isälle ja pettynyt isään. Olen itkenyt, koska isä on valehdellut mulle ja ollut epäluotettava, jättänyt mut oman onneni nojaan... Tää muisto tuli mieleen silloin, kun puhuin terapiassa siitä, miten pahalta tuntui murrosiässä, kun kaikki luottamus isään oli mennyt saatuani tietää isän toisesta suhteesta.

Iloa, surua ja uupumusta

Kolme viikkoa on jo kulunut edellisestä kirjoituksesta... Tähän on mahtunut kaikenlaista. Olotilat on vaihdellut melko nopeasti. Oon ollut aiempaa enemmän töissä, ja se on aiheuttanut fyysistä ja psyykkistä väsymystä.

Toisaalta näihin kolmeen viikkoon on kuulunut myös paljon mukavaa ja psyykkistä jaksamista tuottavaa. Oon nähnyt useita eri kaveriporukoita ja nauttinut helteistä. Oon syönyt kaikkia ihania herkkuja; hyvää leipää, hyvää ruokaa, hyvää jätskiä ja piirakkaa. Oon puuhaillut yhtä mukavaa asiaa, ja yksi tärkeä toive on täyttynyt. Ennen kaikkea olen iloinnut useiden ihmisten kanssa vietetyistä hetkistä.

En oo nyt juurikaan tuntenut masennusta tai ahdistusta, mutta ajoittain oon kyllä ollut erittäin surullinen. Itkenyt terapiassa, itkenyt kotona, itkenyt bussissa. Terapiassa oon käsitellyt surullisia asioita, ja tuntuu olevan vähän terapiauupumustakin. (Ei kauheasti haittaisi, vaikka terapialoma jo alkaisikin. Kuukausi vielä jäljellä ennen kesätaukoa.) En tietoisesti välttele käsittelemästä vaikeita aiheita, mutta jotenkin kai sitten se vaikeiden tunteiden käsittely aiheuttaa väsymystä. Jännää, miten surun musertavuus onkin niin erilaista kuin masennuksen tai ahdistuksen tuoma paha olo. Kai se suru sitten just on tärkeä -ellei tärkein- osa sitä tervehtymistä; masennus kun on vähentynyt, ja epämääräinen ahdistus on lähes kokonaan vaihtunut syvään suruun, niin sitä surua nyt pitäisi käsitellä. Kai sitä surua pitäisi vaan jaksaa surra ja surra, että joskus vähän helpottaisi. Mutta entäs jos ei jaksa? Uuvuttaa.

Olen ollut joistakin suruistani aika ihmeissäni. On hämmentävää huomata, miten suurena on kokenut ja kokee jotkut menetykset, joiden on luullut olevan vain pieniä.

Nyt todella tunnen rämpiväni taas surun sumussa. Täytyy toivoa, että se lopulta tervehdyttää.

Erilaiset sukulaiset

Vanhempani, siskoni ja isovanhempani asuu samalla paikkakunnalla, jossa itse asuin kunnes lukion jälkeen muutin yliopiston takia kauemmas. Ekana parina vuonna kävin melko useinkin viikonloppuisin vanhempieni/siskoni tykönä, nykyisin käydään mieheni kanssa muutaman kerran vuodessa. Nuo sukulaisvierailut on yleensä psyykkisesti kovin rankkoja. Ahdistavia, jännittäviä, surullisia. Usein jo kotimatkalla bussissa olen itkenyt, ja kotona sitten heti lisää. Kotiin paluu on aina tuntunut helpottavalta ja on tullut olo, etten enää ikinä halua lähteä kotoa mihinkään.

Terapian ansiosta olen ymmärtänyt, mikä niissä vierailuissa uuvuttaa ja surettaa, ja vierailut onkin helpottunut viimeisen vuoden aikana. Olen ymmärtänyt, miksi tuntuu niin pahalta käydä entisellä kotipaikkakunnallani. Kun siellä on mun menneisyys, mulle muka ”läheiset” ihmiset, mitkä on oikeasti täysin vieraita! Mä en tunne enkä ymmärrä niitä ja ne ei tunne eikä ymmärrä mua. Ja sit muka tunnetaan toisemme ja puhutaan pinnallisesti mitä kuuluu, mimmosta säätä on ja et kiva kun nähtiin. Mitä kivaa siinä on, et näkee vieraita ihmisiä nopeasti ja puhuu jotain small talk -paskaa? Joo tiedän, tähän vois mulle esittää kysymyksen, että miksi ihmeessä sitten en itse puhu muuta kuin small talk -paskaa, mutta kun ei se ole mun tilanteessa niin helppoa. Ja kyllähän mä aina välillä uskaltaudun yrittämäänkin, mutta vaihtelevin tuloksin, usein huonoin.

Sukulaisten luona olo on tuntunut kuin omalta maailmaltaan. Olen tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi, oudoksi. On tuntunut, kuin eläisin sukulaisteni kanssa eri todellisuuksissa. Ne on niin hemmetin vieraan oloisia. Tähän liittyy osittain sellainen ulkopuolisuuden tunne ihan koko yhteiskunnasta, kun keskiluokkainen oikeistolainen konservatiivinen uskonnollinen ilmapiiri tuntuu niin painostavalta ja vieraalta. Sukulaiseni on junttimaalaisia, rikkaita oikeistolaisia. Tai no keskituloisia, mut mun mielestä jo keskituloiset on rikkaita. Vihaan sitä homogeenistä elämää, missä normien ulkopuolinen on epäilyttävää, outoa, väheksyttävää tai paheksuttavaa. Ei niitten kanssa voi puhua oikein mistään; politiikasta ja uskonnosta ne on ihan eri mieltä, ne ei tunnu tajuavan lainkaan, et mua ei kiinnosta esim. lapset. Tuntuu jotenkin vialliselta, kun odotetaan, että mä olisin sellainen kuin muutkin. Lapsia pitäisi tehdä, töissä pitäisi jaksaa, kaikkea muutakin pitäisi jaksaa ja kaikesta pitäisi tykätä. Ihmetellään, kun en halua matkustella, odotetaan, että mua kiinnostais sisustus tai puutarhanhoito. Oletetaan, että haluaisin omakotitaloon asumaan, ihmetellään, ettei meillä mieheni kanssa ole autoa eikä aikomustakaan hankkia sellaista. Pienituloisen arkea ei ymmärretä. Ajatellaan, että työttömät on vaan laiskoja. Puhutaan, että ”täälläkin asuu nykyään neekereitä”. Siis 2010-luvulla! (tai oikeastaan toi tapahtui ”jo” vuonna 2008) Aivan eri maailmat! Välillä tulee epätodellinen olo.

On niin vaikeeta olla ympäristössä, minkä toimintatapoja pitää moraalittomina, esim. se, ettei mitään kierrätetä, käytetä uudestaan tai ylipäätään kuluteta vähemmän, vaan koko ajan vaan kaikkea heitetään roskiin ja kärrätään kaatopaikalle. Niin ja matkustellaan lentokoneella. Ajellaan huvikseen autolla.

Olen siis itse vasemmistovihreä ja ateisti ja usein sukulaisteni seurassa tulee sellainen olo, että joutuu puolustelemaan omaa maailmaansa niiden (mun mielestä väärää) ajattelutapaa kohtaan. Ja salailemaan. Mulla ei onneksi ole omakohtaisia kokemuksia uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, mutta suvussani uskonnollisuus on itsestäänselvyys. Kun kerroin äidilleni, että olen eronnut kirkosta, äitini huolena oli, ettei mummulle saa kertoa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että on parempi jos mummuni ei tiedä, koska kiihkouskovaisuudestaan huolimatta mummuni on mulle jossain määrin rakas, enkä halua, että se joutuu pelkäämään, että mä joudun helvettiin... Haluan suojella ihmistä, jonka ajatusmaailmaa en kuitenkaan hyväksy, heh. Mutta siis äidilleni olisi ollut tärkeää, että sen tytär menee naimisiin kirkossa jne. Tuntui, että äiti ei hyväksynyt mun kirkosta eroamistani. Siis mua. En eronnut kirkosta, koska en hyväksy kirkon konservatiivisuutta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että en usko Jumalaan. Tuntuisi oudolta kuulua johonkin ryhmään, jonka perusprinsiippeihin ei usko. Surullista, ettei äitini ymmärtänyt sitä, että jos menen naimisiin, se on juhla, jossa juhlitaan mun ja mieheni rakkautta ja sitä, että me halutaan elää koko loppuelämämme yhdessä, eikä siihen todellakaan sovi mitkään höpinät raamatusta ja Jumalasta ja rukoileminen, koska meistä kumpikaan ei usko minkäänlaiseen jumalaan. Tuntuisi valheelliselta lausua sen tahdon, jos se samalla olisi vastaus kysymykseen, uskotko jumalaan. (Kysymyshän menee muistaakseni jotenkin muotoa; Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä surusumu ottaa.. jne.) Ei tuntuisi kovin uskottavalta se tahtominen.

Tässä vielä tekstinpätkä, jonka olen kirjoittanut erään terapiakerran jälkeen:

"Terapiassa puhuttiin mm. siitä, kuinka tunnen että se sukulaisteni maailma on todella erilainen kuin omani. Sukulaisten (mm. isän) rasistisuus, oikeistolaisuus, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja erilaisuuden sietämättömyys raivostuttaa. Puhuttiin paljon siitä, että haluan olla suvaitsevainen, mutta en suvaitse mm. monien uskovaisten suvaitsemattomuutta. Koen, ettei suvaitsemattomuutta tulekaan suvaita, koska se ei olisi aitoa suvaitsevaisuutta, vaan suvaitsemattomuuden hyväksymistä. Uskova, joka ei hyväksy homoja, on kuin koulukiusaaja. Ei silloin koulukiusaamista kuulu katsoa sivusta ja hyväksyä syrjintää, vaan tuomita koulukiusaus ja suvaitsemattomuus. Ja kun joku sanoo, että joo, kyllä Jumala hyväksyy homot, synnit saa anteeksi, niin raivostuttaa, miten homoseksuaalisuutta pidetään edelleen jonakin vikana! Että homous on syntiä, eli moraalisesti väärin ja pahaa? Argh!

Terapiakerran teemaksi muodostuikin erilaisuus. Toisaalta koen, että tietynkaltaista erilaisuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä. Toisaalta mun pitäisi erottaa esimerkiksi uskovista ihmisistä ne inhimilliset järkevät ihmiset, joita mun kuuluisi sietää, ja ne suvaitsemattomat kirjaimellisesti raamatun tarinoihin uskovat, joita mulla on oikeus paheksua. En saisi niputtaa kaikkia uskovaisia heti tuohon huonompaan ihmisryhmään, vaan tutustua ensin ihmisen ajatuksiin, ja sitten vasta päätellä, onko se tyhmä vai ei. Niin ja toisaalta koen samaistuvani niihin erilaisiin ihmisiin, joita kaikki ei ymmärrä. Oonkin sukulaisteni edessä puolustanut sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, vaikka itse olen hetero. Tai ehkä juuri siksi olen uskaltanut, kun asia ei ole ollut liian henkilökohtainen.

Terapiassa kerroin esimerkkejä siitä, miten isäni puhui lauantaina rasistisesti ja miten sukulaiseni nauroivat homovitseille sunnuntaina. Jotenkin koin, että näiden esimerkkien takia vihani ja vieraantuneisuuteni joitakin ihmisiä kohtaan tuli osoitetuksi oikeutetuksi. Että en vain kuvittele, että tuo ympäristö on erilainen, vaan se todella on. Että terapeutti ymmärtää, että sukulaiseni ovat juntteja, en vain kuvittele."

En hyväksy tietyillä tavoilla erilaisia ihmisiä, mutta silti pelkään sitä, että ne ei hyväksy mua. En haluaisi kenenkään pitävän mua tyhmänä, haluaisin, että kaikki tykkäis musta. Vaikka kyllä ymmärrän, että kaikki ei voi musta tykätä, ja että mäkään en tykkää kaikista. Ehkä mä pelkään sitä, että väärät ihmiset vihaa mua. Että ne ihmiset, jotka olisi mulle tärkeitä, ei pidäkään musta. Äh, en tiedä. Tuntuu vaan pahalta, jos tietää, että joku ei tykkää musta. Pelottaa puhua eri tavalla ajattelevien kanssa, ehkä koska pelkään, että ne suuttuu mulle tai pitää mua tyhmänä tai jotain. Haluaisin vain välttää eritavalla ajattelevia, koska en osaa olla luontevasti niiden seurassa. Ja ongelmia syntyy sitten siitä, kun niitä ei voikaan välttää, vaan niiden seurassa olonsa kokee hermostuneeksi ja jotenkin erilaiseksi, sellaiseksi vääränlaiseksi, jolloin pitää puolustella itseään muita vastaan. Haluaisin, että mut hyväksyttäis tällaisena kuin olen.

Suku on pahin?

Vanhemmistani olen jo useasti puhunutkin. Nyt lisää mun suhteista muihin sukulaisiini.

Jo aiemmin kerroin, että siskoni tuntuu vähän kuin tädiltä. Meillä on jonkinverran ikäeroa, eikä olla koskaan oltu mitenkään samalla tasolla. Kun olin pikkulapsi, sisko oli koululainen, kun olin koululainen, sisko oli teini ja aikuistumassa, kun olin teini, sisko muutti omilleen asumaan, oli jo psyykkisesti aikuinen. Kun itse tulin täysikäiseksi, sisko oli taas psyykkisesti paljon vanhempi, tuntui tätimäiseltä. Nykyään mulla on joitakin tuttuja, jotka on siskoni ikäisiä tai vanhempiakin, mutta ”samalla tasolla” kuin mä, kun taas siskoni tuntuu jo keski-ikäiseltä.

En oikein tiedä, mitä tunnen siskoani kohtaan. Kai mä siitä välitän. Mutta se on mulle vieras, en tunne sitä. Meidän suhteen läheisyyden puute johtuu siitä, ettei tunneta toisiamme. En tiedä, mitä sisko ajattelee mistäkin. Tuntuu kuitenkin, että olen siskolle tärkeä. Olen sille varmaan tärkeämpi kuin se on mulle. Toi tuntuu toisaalta kiusalliselta. Tuntuu surulliselta, että siskot on toisilleen vieraita. Toisaalta haluaisin tutustua siskooni, toisaalta ehkä pelkään, että jos tutustun siihen paremmin, en tykkääkään siitä, eikä me voidakaan olla ystäviä. Ehkä pelottaa tutustua senkin takia, että siskossani on joitakin piirteitä, jotka ärsyttää isässä. Mieluummin ehkä pysyy etäällä.

En siis rakasta siskoani, mutta en myöskään ole mitenkään sisarkateellinen. Sillä on kai hyvät välit vanhempiin, mutta jotenkin ajattelen, että ne on valheelliset (kun sisko ei tietääkseni tiedä, että isä petti äitiä). Enkä tiedä, onko ne kuitenkaan niin kovin hyvät välit, vai vaan sellaiset kohteliaan pinnalliset.

Siskoni lasta kohtaan mulla on lämpimiä tunteita. Se tuntuu mulle tärkeältä. Tulee tunne siitä, että haluan suojella siskoni lasta, haluan että siitä tulee onnellinen. Tuntuu hassulta, mutta siitä tulee oikeastaan mieleen mä pienenä. Eli samalla kun haluan siskoni lapselle kaikkea hyvää, haluan myös suojella omaa itseäni menneisyydessä. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itkua ei saa mitätöidä sillä, että kiinnittää huomion johonkin kivaan ja yrittää piristää, ajattelen kai samalla sitä, että kun mä pienenä itkin, oisin kaivannut sitä, että olisin saanut itkeä suruni pois eikä mun itkemistä ois kielletty yrittämällä lopettaa se mahdollisimman pian. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itku yritetään kieltää, samalla ajattelen, että mua ei osattu lohduttaa pienenä ja mun ei annettu rauhassa itkeä, vaan painostettiin lopettamaan itku ja olemaan väkisin iloinen. Kun haluaisin halata itkevää siskoni lasta, ajattelen samalla sitä, että muhun sattui aivan hirveästi se, kun isä oli mulle vihainen siitä, kun itkin.

Välit isovanhempiini on aika etäiset. Mun nyt jo kuollutta pappaa mä rakastin, sitä toista vielä elävää en rakasta. Miten tuntematonta ihmistä edes voisi rakastaa? Tuon pappani kanssa elämäni aikana vaihtamani lauseet jää alle sataan. Etäisempää ja tunnekylmempää sukulaista mulla ei varmaan ookaan. Toista mummiani kai rakastan, toista en. Noi joita en tunne ja joita en rakasta, on muuten mun isän vanhemmat. Onkohan ne sitten jotenkin niin tunnekylmiä ja puhumattomia, että isä ei ole saanut niiltä tarpeeksi rakkautta ja siitä on kasvanut sellainen kusipää? Ainakaan sotatraumoja pappallani ei ole, mutta ehkä aikakautensa tuotteena se tunteettomuus ja puhumattomuus ei pappallani mikään ihme kuitenkaan ole. Tuo ikä ja aika, jolloin on elänyt, ei tietenkään kaikkea selitä, toinen rakas pappani jopa oli sodassa ja silti oli ihanan empaattinen ja mukava.

Tästä tulisi ihan mielettömän pitkä postaus, ellen pätkisi tätä. Joten tässä oli johdanto aiheeseen ja seuraavassa jatkoa.

Psykoterapia

Tuntuu siltä, että nyt terapian aikana olen tavallaan tauolla elämästä. Olen pysähtyneenä tutkimaan mennyttä, analysoimaan nykyistä, pohtimaan tulevaa. Tarkkailen, mutten elä. En ehdi ja jaksa elää, energia menee mielen tutkimiseen.

Toisinaan kyllä pelottaa se, että terapia sitten joskus loppuu kokonaan. Mulle tulee sitten niin ikävä terapiaa ja terapeuttia. Onneks on ainakin vuosi jäljellä vielä. Nyt nimittäin on toisen terapiavuoden loppu lähellä ja kolmas vuosi alkamassa.

Tosi hassu ihmissuhde. En tiedä terapeutistani oikein mitään, mutta se tietää musta niin paljon. Se tuntee mut toiseksi parhaiten, heti mieheni jälkeen. Ja joiltain osin se tuntee mut jopa paremmin kuin mieheni.

Mun terapeutti on kyllä tosi tärkeä mulle. Jossain vaiheessa puhuttiin terapiassa yleisesti mun ihmissuhteista, mm. siitä, etten tunne siskoani siskoksi, eikä se tunnu ystävältä eikä kaverilta eikä äidiltä, vaan ehkä jonkinlaiselta tädiltä. Sitten puhuin siitä, miten tuntuu, ettei mulla ole koskaan ennen nykyistä miestäni ollut varsinaisia ystäviä, aiemmin ja nykyäänkin on ollut vaan hyviä kavereita, kavereita tai tuttuja. Sitten terapeutti kysyi, mihin lokeroon se kuuluu, ja kerroin, ettei se oikein sovi mihinkään valmiiseen joukkoon, vaan meen suhde on ihan omanlaisensa. Ei sitä tosiaan voi verrata mihinkään. Ei se oo mikään lääkärinkaltainen potilas-hoitaja -suhde, ei ystävyyttä, ei kaveruutta, ei rakkautta, ei vanhempi-lapsi -suhde. Se vaatii ihan oman lokeronsa. Väliaikainen ihmissuhde, joka ei unohdu koskaan ja joka kuitenkin on mulle ihan helvetin tärkeä, tavallaan tällä hetkellä mulle toiseksi tärkein mieheni jälkeen.

Muutamia kertoja, kun olen lähtenyt terapiasta pois, on portaissa tullut sellainen yksinäisyyden ja hylätyksitulemisen kokemus. Primitiivinen avuttomuusolo. Sellainen, että ei olisi halunnut lähteä pois terapiasta, jossa terapeutti kuuntelee ja ymmärtää mua. On tullut jo lähtiessä ikävä terapeuttia, joka hyväksyy mut sellaisena kuin olen. On tuntunut avuttomalta jäädä yksin.

Niin mitäs sitten, kun terapia loppuu ja jään yksin? Sitten kai mieheni saa alkaa kuunnella aktiivisemmin mun analysointejani kuin nykyisin. En kuitenkaan aio tehdä siitä terapeuttiani, se ei olisi hyväksi meen suhteelle, se ei ois hyväksi mun miehen mielenterveydelle, ja toisaalta eihän mun mies ees osais olla terapeuttina. Ei se osais kysyä hyviä kysymyksiä ja jaksais ahdistumatta ja kyllästymättä kuunnella mun itkunsekaista selostustani tunteistani ja sekavista ajatuksistani. Pitäis kai osata jotenkin olla itse itsensä terapeutti, jollain tavalla sisäistää terapeutti, oppia kysymään itse niitä kysymyksiä.

Lomalla

Tällä viikolla on ollut terapiatauko. Samalla mulla on ollut normaalia enemmän vapaata töistä, eli olen oikeastaan ollut lomalla. Ollut mukava vaan puuhailla kotona. Nukkua pitkään, viettää jopa kokonainen päivä ilma velvollisuuksia; ilman töitä tai kotitöitä. Terapia on silti pyörinyt paljon mielessä. Mulla oli etukäteen mielessä, että kun on lomaa, jaksaisi ehkä nähdä kavereitakin. Mutta ei vain ole tullut toimerruttua. Olen vähän niin kuin ottanut loman sairausloman kannalta. Lepoa ilman suorituspaineita. On ehtinyt miettiä paremmin kaikkia juttuja. Lähinnä terapiaa... :)

Terapia vie valtavasti voimia ja ajattelen paljon terapia-ajatuksia ja ennen kaikkea terapiassa heränneitä tunteita kotona. Ja bussissa. Ja töissäkin kyllä. Että on se ihan hyvä välillä viettää lomaa terapiastakin. Tunnen hiukan syyllisyyttäkin siitä, että olen nyt niin omassa maailmassani, jotenkin niin itsekäs, ettei mulla riitä energiaa kiinnostua muista ihmisistä. Mutta kun väsyttää ja terapiatyöskentely väistämättä aiheuttaa sen, että omat piilossa olevat ajatukset ja tunteet kiinnostaa, niin ei kai kannattaisi syyllistyä siitä, etten ehkä huomioi muita ihmisiä. En vaan jaksa, kykene, pysty. Jos on iloton ja uupunut, niin ei siinä paljon muille ole annettavaa. Pitää vaan yrittää parantaa itseään ja toivoa, että joskus pystyisi suuntautumaan päänsä ulkopuolellekin. Itsen tuntemisen opettelu on hidasta ja hankalaa. Mutta välttämätöntä.

Mutta tosiaan kun käy läpi menneisyyttä, niin eihän sinne päähän mahdu samalla nykyhetki. Tai tulevaisuus. Kun on välttämätöntä, toisaalta ihan pakko, toisaalta itselle hyväksi, käydä läpi sitä mennyttä, niin sitten tietty jää se nykyhetki jotenkin pimentoon. Että odottaa, koskas tuo menneisyys on mietitty niin hyvin, että voisi keskittyä tähänkin hetkeen. Eilen juuri juttelin kaverini kanssa, joka on käynyt terapiassa aiemmin, ja kokee nyt, että sai terapiassa käsiteltyä lapsuustraumat, mutta nyt tarvis sitten ehkä apua elämään jatkossa. Noin musta tuntuu että mullekin käy. Että kun saan menneisyyden terapiassa puitua, jäänkin ihmettelemään että mitäs nyt sitten tulevaisuudessa. Pitääkin muistaa ottaa tää käsittelyyn ennen kuin terapia kokonaan loppuu.

Tärkeintä mun terapiassa kuitenkin on ollut menneisyyden käsittely. Terapiatuntien jälkeen on usein ollut hirveen uupunut olo. Raskas ja väsynyt. Surullinen ja onneton. Mutta ei mikään ihme, kun se suru uuvuttaa. On niin raskaita tunteita. Mutta samalla terapian rankkuus on luonut uskoa siihen, että terapia tosiaan toimii. On uskaltanut taas toivoa parempaa.

Onneksi nyt viime aikoina on ollut kuitenkin melko hyvä mieliala. Äidille kertomisen helpotus, lisääntynyt valo ja lämpö, loma, uudelle työkaverille masennuksesta & terapiasta kertominen, hyvien elokuvien katsominen, siinä jotain mielialaan vaikuttaneita asioita. Välillä olen ollut jopa iloinen! Tuon työkaverin kohdalla huomasin, että mitä useammalle masennuksestaan kertoo, sitä helpommaksi se muuttuu. Pystyn jotenkin olemaan rennompi, en niin jännitä sitä, että mitäs toi musta ajattelee, pitääkö se mua ihan hulluna jne, vaan pystyn ajattelemaan, että täähän on tosi yleistä ja ihan normaalia, sairaus siinä kuin fyysisetkin sairaudet.

Vaikka eihän se ihan noinkaan ole. Masennus ja ahdistus, uupumus ja suru; ne on niin olennainen osa mun persoonallisuutta, mun minuutta, ne on mun sisäisiä tunteita. Kun taas joku korkea verenpaine tai diabetes tai ihottuma on minuudesta erillisiä. Fyysiset sairaudet tuntuu irrallisilta häiriöiltä, jotka vaan hoidetaan pois, psyykkiset häiriöt taas on osa mua, ei ehkä ihan ominaisuuksia, mutta sellaisia minuuteen liittyviä osasia, että ne tuntuu todella henkilökohtaisilta.

Masennuksesta kertominen

Aluksi puhuin masennuksestani vain miehelleni. Sitten aloin kirjoitella netissä eri nimimerkeillä mielenterveysaiheisilla foorumeilla. Sitten hain ammattilaisapua ja aloin puhua psykologille, psykiatrille ja psykoterapeutille. Sitten aloin pikkuhiljaa kertoa kavereilleni. Aina kun olin saanut kerrottua olevani masentunut jollekin kaverilleni, tuli hyvin helpottunut olo. Huomasin myös, että melkein joka toisella kaverillani, kenelle kerroin, oli tai oli ollut itsellään myös masennusta tai muita mielenterveysongelmia, kuten esim. sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Pari kaveriani oli käynyt itsekin psykoterapiassa. Muutama oli syönyt tai syö masennuslääkkeitä. Olin kyllä hieman yllättynyt, että omista tutuista löytyi niinkin monta pahoinvoivaa. Mulla ei siis ole varsinaisesti läheisiä ystäviä, vain eritasoisesti tuttuja kavereita, joten asioista ei siksi ollut tullut puhuttua aiemmin. Nyt lähes kaikki kaverini tietää masennuksestani ja psykoterapiassa käynnistäni, lähinnä vain osa (reilu puolet) työkavereistani ei tiedä.

Kavereille kertominen on ollut siinä mielessä hankalaa, että on pitänyt odottaa sopivaa tilannetta, jossa kertominen on luontevaa, kun en vain osaa yhtäkkiä alkaa kertomaan masennuksestani, ellei se jotenkin liity jo puheilla olevaan aiheeseen. On niin vaikeaa vaan töksäyttää, että hei, mä olen masentunut. Mutta kun saa kerrottua, tulee hyvä mieli. Avautuminen kannattaa. Tulee sellainen olo, että voi olla oma itsensä, ei tule ”salattua” mitään.

Mutta sitten siihen, kenelle en ole vieläkään kertonut mitään; sukulaisille. Äiti, isä, sisko, siskon mies. Olen terapiassa puhunut viime aikoina paljonkin siitä, että ihan oikeasti haluaisin vihdoinkin ottaa asian puheeksi. Ois vähän pakkokin jo puhua, koska haluan kertoa ehdottomasti ennen kuin terapiani loppuu. Koska jos en puhu niille ennen kuin terapia loppuu, uskallanko kertoa siten koskaan... Pitäis olla kuitenkin terapeutti vielä tukena siinä vaiheessa kun kerron. Tän vuoden aikana pitäis avautua, mieluummin mahdollisimman pian.

Miksi se kertominen sitten on niin vaikeaa? Siitäkin ollaan nyt terapiassa puhuttu. Siihen on monta syytä. Täällä kotona miettii etukäteen, että jos tulee sopiva tilaisuus, voisi kertoa niille. Mutta sitten siellä vanhempien tykönä huomaa, että ei voisi kuvitellakaan kertovansa mitään. Se avautuminen kun vaan on niin vaikeeta, kun on ahdistunut jo pelkästään vanhempien näkemisestä. On niin ristiriitainen olo. Toisaalta tuntuu ehkä sellaiselta epätodelliselta, tunteettomalta, melkein halvaantuneelta; on olo, ettei ole yhtään mitään sanottavaa kenellekään. Toisaalta päässä poukkoilee miljoonat ristiriitaiset ajatukset; 'vittu ahdistaa mä haluun täältä pois mä haluun kotiin mä en kestä noita idioootteja ei noi oo ne mun nuoruuden vanhemmat ei noi tunnu tutuilta noi on ihan vieraita ihmisiä ahdistaa mä haluaisin olla läheinen äitin kanssa ahdistaa mä vihaan isää ahdistaa mä rakastan isää ahdistaa apua mä haluaisin pois täältä takas kotiin...' Aloita siinä sitten puhumaan masennuksesta.

Yks syy on siis se, että se kertomisen alottaminen on niin mielettömän hankalaa. Miten mä vaan yhtäkkiä vaihtaisin aihetta ja töksäyttäisin? Ei koskaan tule sopivaa tilaisuutta, joten pitäisi vaan joskus töksäyttää, että hei muuten, mä oon masentunut ja käyn psykoterapiassa. Toivoisin, että ne kysyisi jotain jotenkin sopivasti, tai että muuten tulisi jokin aihe puheeksi, johon liittyen voisi avautua. Mutta jos vain tota odottaisin, niin joutuisin varmaankin sitten odottamaan sopivaa hetkeä koko loppuelämän. Oonhan mä nytkin pari vuotta odottanut, että tulis sopiva hetki, mut eipä oo tullut.

Kertominen on hankalaa, koska en tiedä, mitä oikein haluaisin kertoa. Kun voisin sanoa, että olen masentunut ja ahdistunut ja että käyn psykoterapiassa, mutta mitä muuta olisin valmis kertomaan? Tavallaan haluaisin kertoa kaiken, mutta toisaalta en uskalla puhua tunteistani.

Tossa on taas yks syy: en mä oo tottunut puhumaan vanhempieni tai siskoni kanssa tunteista. Kun ei olla koskaan puhuttu, niin miten sen aloittaa?

Niin ja ehkä sekin jännittää tuossa kertomisessa, että kun oon ollut jo kauan masentunut, oon syönyt lääkkeitä ja käynyt psykoterapiassa, enkä oo kertonut, niin se vaan lisää sitä jännitystä, että ehkä jotenkin on syyllinen tai nolo olo siitä, et en oo kertonut aiemmin. Pelkään häpeää. En häpeä sitä, että olen masentunut, vaan sitä, etten ole kertonut aiemmin. Mutta toisaalta, turha sitä olisi hävetä. Kun mähän alussa jotenkin ajattelin, että ehkä masennus menee ohi, jolloin siitä ei tarvitsisi puhua, sitten myöhemmin puhuminen on vain ollut niin vaikeaa, kun ei ole tottunut puhumaan tunteistaan.

Tuossa taas tulikin yksi syy puhumisen vaikeuteen; pelkään oudossa, uudessa tilanteessa mahdollisesti yllättävänäkin ilmeneviä tunteitani, pelkään omia reaktioitani. En niinkään pelkää sitä, miten vanhempani suhtautuvat masennukseeni tai terapiassakäyntiini, vaan pelkään sitä, miten itse reagoisin niiden reaktioihin. Pelkään ehkä näyttää tunteitani vanhemmilleni, kun olen lapsena ja nuorena oppinut, ettei niitä negatiivisia tunteita saa vanhemmille näyttää. Vaikken pelkääkään sitä, etteikö niitä saisi nyt näyttää. Onpas monimutkaista.

Se muuten vaikuttaa kanssa suuresti, että kun mun masennus johtuu paljolti mun vanhemmistani, niin kertominen juuri niille on siksi jotenkin kiusallista. Että samalla kun kerron masennuksestani, tuntuu että syyttäisin vanhempiani, että kattokaa nyt, miten paskasti ootte mua kohdelleet, tässä on tulos. Vaikka totta se tietty onkin, vanhempani on osasyyllisiä masennukseeni, turha sitä on kieltää. En tiedä, miksi syyllistyminen sitten olisi huono asia, pelkäänkö enemmän omia tunteitani vai haluaisinko suojella äitiä liialta itsensä syyllistämiseltä? Ehkä haluaisin, että vanhemmat tuntisi syyllisyyttä jonkin verran, muttei liikaa.

En osaa yhtään kuvitella, miten vanhempani reagoivat masennukseeni. Toisaalta en pelkää niiden reaktioita, toisaalta kyllähän se vähän jännittää, kun ei yhtään tiedä, mitä on tulossa. Nyt kun en ole mitään kertonut, mielessä on se mahdollisuus, että meistä voisi vaikka oikeasti vielä tullakin läheisiä. Mutta jos kerron ja siitä asiasta tuleekin taas yksi puhumaton asia muiden selvittämättömien asioiden joukossa, peli on menetetty. Pelkään siis ehkä sitä, että tilanne voi muuttua vielä pahemmaksi. Ettei enää olisi edes toivoa siitä, että voitais joskus olla läheisiä. Että mut hylättäis uudelleen.

Kertominen on suuri tuntematon mörkö, jota en osaa lähestyä. Ehkä pitäisi madaltaa kynnystä ja aloittaa siitä, että ensin kertoo siskolle, sitten vasta äidille. Ettei ainakaan aloittaisi siitä, että pitää kertoa myös isälle. Toisaalta taas jos kerron äitille, mutten isälle, voi asian puheeksi ottaminen myöhemmin olla ehkä vieläkin vaikeampaa. Mutta pitäisi varmaan laatia joku oikea suunnitelma siitä, miten toimii sitten joskus. Mitkä on ne lauseet, joilla aloittaa? Ehdotuksia?

Murrosikä

7. luokalla olin kovasti ''rakastunut'' poikiin ja idoleihin. Mitään seurustelua tuolloin ei vielä ollut. Alkoholin käytön aloitin 13-vuotiaana, mutta se oli aika harvinaista vielä silloin 13- ja 14-vuotiaana. Mulla oli aikamoinen nörttimaine, tai ainakin itse kuvittelen niin. Tuo alkoholin käyttö on ollut osittain sen näyttämistä, että mä olen ihan normaali, niin kuin muutkin, en oo mikään nolo nyhverö. Osittain se on ollut tietty jännä uusi asia, joka on ollut hauskaa humalatilan takia. Kaveriporukassani olen kokenut asemani aina siksi muiden mielestä ulkopuoliseksi nörtiksi, vaikka itse olen kokenut itseni samanlaiseksi kuin muut, usein jopa rohkeammaksi ja aikuisemmaksi kuin muut. Mua on ärsyttänyt se hikke-maine, vaikka olenkin (osittain salaa) ollut ylpeä koulumenestyksestäni. Olen tavallaan ollut ylpeä siitä, että olen tosi hyvä koulussa, ja tavallaan siitä, että olen kuitenkin "cool".

14-vuotiaana koin ensisuudelmani ja muutenkin oli jotain pieniä säätöjä poikien kanssa. Olin ikäistäni vanhemman näköinen ja monesti tuntemattomille sanoinkin olevani 16-vuotias. Kaverit oli mulle tärkeitä, ja sama meno niiden hyväksynnän "kerjäämisestä" jatkui. Olin usein ja kauan ihastunut johonkin poikaan, ja teinin haaveilua oli aika paljon päiviksissä. Isää kohtaa oli vihaa jo aika paljon, siis todella paljon. Itkin isän ääliömäisyyttä usein.

14- ja 15-vuotiaana käytin alkoholia useammin kuin vielä 13-vuotiaana. Siis oikeastaan aika paljon näin jälkeenpäin ajateltuna; nyt jos vetäis noin paljon, niin huh huh! Ollut oikeeta teiniörveltämistä, vaikken koskaan oo ollut missään kovisporukoissa tai polttanut tupakkaa. 14-vuotiaana aloitin kesätyöt, siitä lähtien olinkin lähes joka kesä töissä kunnes yliopistoaikoina lopetin ne. 14- ja 15-vuotiaana oli ensimmäiset (parit tosi lyhyet ja yksi pitkä) seurustelut ja ensirakkaus.

Aikamoista tunteiden myllerrystä oli. Olen varmaan ajatellut, että kaikki ne paskat tunteet, mitä mulla oli, johtu vaan murrosiästä, vaikka niille näin jälkeen päin ajateltuna olikin selkeät hyvät syyt. Kaverit dissas mua, äiti ryyppäs ja vihasin isää. Mutta poikaystävältäni tota rakkautta, rehellisyyttä, läheisyyttä, välittämistä ja onnellisuutta kuitenkin sain. Ehkä ainoa kunnon ihmissuhde sillon. Se on ollut mulle kyllä merkittävä ihminen, ja arvostan sitä paljon! Tietenkin mun nykyinen mies on ollut mulle vielä merkittävämpi. Se on muuttanut mua paljon, lähinnä parempaan suuntaan, ja se tuntee mut tosi hyvin. Tai ei se oo mua muuttanut, vaan olen muuttunut sen vierellä. Sille ensimmäisenä avauduinkin ongelmistani ja siltä oon saanut ihan hirveesti tukea. Tää rakkaus on toki paljon vahvempaa kuin ensimmäinen rakkauteni, mut rakkautta se oli sekin. Erottiin ekan poikaystäväni kanssa ihan ystävinä, ekoina vuosina eron jälkeen oltiin jonkinlaisia kavereitakin. Tulin hyvin toimeen entisen poikaystäväni silloisen uuden tyttöystävänkin kanssa. Nähtiin vuosien varrella sillon tällön aina välillä, mut nyt ei olla vuosiin nähty.

Oikeastaan mun elämä teininä on ollut aika jännää ja kiireistä. Oon touhuillut hirveesti kaikenlaista, vaikka oonkin ollut hyvä ja ahkera koulussa ja vaikkei mulla oo koskaan ollut mitään varsinaisia harrastuksia. Ekat baarireissutkin tuli koettua jo 14- ja 15-vuotiaana. Ja koska mulla ei oo ollut sitä bestistä, niin oon ollut monissa kaveriporukoissa ja touhuillut eri kaverien kanssa eri juttuja. Jännää on ollut.

Alkoholia kului aika paljon aina kun oli bileet. 17-vuotiaana oli muuten jäänyt jo kaikki ne entiset kaverit, jotka oli kiusannut mua ala-asteen lopulla ja yläasteella. Mulla oli pari hyvää kaveria lukiossa, mutta kun muutin lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle, niin lukioaikaiset kaverit jäi. Aluksi oltiin yhteydessä, mutta pikkuhiljaa se on jäänyt. Ollaan vieraannuttu puolin ja toisin toistemme elämästä. Pitäis tutustua toisiinsa ihan uudelleen, mutta se tuntuu tavallaan turhalta, koska asutaan kaukana toisistamme.

16 – 18-vuotiaana olin siis lukiossa, aika kiireistä oli; koulu, kaverit, kesätyöt, ajokortti jne. Ihastuneena olin onnellinen ja jätettynä olin onneton. Varsinaista masennusta mulla ei ehkä tuolloin vielä ollut, semmosta alakuloisuutta kuitenkin. Tai ehkä sitä masennusta tuolloinkin sitten jo oli, lievempänä vain. 17-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani seuraavat pätkät:

"Koulussa filosofiassa katottiin yhtä itsemurhavideoo ja juteltiin siitä. Tosiaan, ei semmosta välttämättä muut huomaa, edes lähimmät ihmiset, että hautoo itsemurhaa. Mäkin oon monesti ajatellut, että ellei muuta vaihtoehtoo ole ja elämä tuntuu niin paskalta ettei jaksa enää elää, niin ainakin jättää jonkun viestin selitykseksi. Mä hyväksyn itsemurhat ja ymmärrän joidenkin syitä, kun oon kerta itsekin (ollut) masentunut. Ja vaikka oon vaan lievästi, niin maailma on niin saatanan paska, että ymmärrän syvästi masentuneiden epätoivoa..."

"Tänäänkin itkin. Kaikki rassaa. Kukaan ei välitä musta, tulevaisuus ahdistaa, vitun yksinäinen olo. Aikuisuus ahdistaa. En mä ees tiedä mitä mä pohjimmiltaan tältä elämältä haluisin. Mä oon niin helvetin hukassa... Kaikki tuntuu niin perkeleen vaikeelta. Tunnen itseni niin typeräksi, lapselliseksi ja haavoittuvaksi. Mul on taas semmonen elämänahdistus ja pieni pelko siitä että sekoan. Sattuu!! Mä haluun pois!! Ahdistaa!! Pelottaa!!"

"Mua vituttaa taas vaihteeks kaikki... Ja itkettää taas ihan sairaasti, vaiks en tiä et mikä itkettää. Tää kusipää maailma masentaa vaan niin paljon. Tunnen olevani niin yksin. Oon miljardien ihmisten ympäröimä, mut silti niin helvetin yksinäinen. Kukaan ei tunne mua, en edes mä itse. Vittu mä sekoon, en jaksa olla enää. Ennen ko mä tapan itteni mä kulutan kaikki rahani ja jätän pitkän viestin muille. Ei mikään ihme et kuulun siihen viidesosaan ihmisistä kun on masentunut. Mä vaan en vielä syö lääkkeitä. Kuka saatana mua vois auttaa? Ei kukaan, mä oon niin helvetin yksin eikä kukaan voi ymmärtää mua, kunnen mä ymmärrä edes itse itseäni. Sattuu vaan niin vitusti, miksi elämän täytyy olla näin vaikeeta? Aika kuluu ihan hirveen nopeesti. Mut missä se elämän ilo on? Miten mun elämä vois olla hauskaa kun se on tämmöstä paskaa? Tää touhu on niin perseestä! Mä inhoon elämääni! Tää kaikki on niin ahdistavaa!!"

Ihan vakavasti en oo koskaan suunnitellut itsemurhaa. Ajatellut kyllä monesti, että olisi parempi, jos olisin kuollut, mutta en ole varsinaisesti miettinyt, miten tappaisin itseni. Mitään itsetuhoisuutta ei ole ollut. Tällä hetkellä en edes haluaisi kuolla. On tullut toivo siitä, että tulevaisuudessa voin paremmin. On tullut usko siihen, että pikkuhiljaa alan nauttia enemmän elämästäni. Ei ole enää ollut sellaista kestotuskaa, jossa ei näe mitään mahdollisuuksia parempaan tulevaisuuteen.