Psykoterapia

Tuntuu siltä, että nyt terapian aikana olen tavallaan tauolla elämästä. Olen pysähtyneenä tutkimaan mennyttä, analysoimaan nykyistä, pohtimaan tulevaa. Tarkkailen, mutten elä. En ehdi ja jaksa elää, energia menee mielen tutkimiseen.

Toisinaan kyllä pelottaa se, että terapia sitten joskus loppuu kokonaan. Mulle tulee sitten niin ikävä terapiaa ja terapeuttia. Onneks on ainakin vuosi jäljellä vielä. Nyt nimittäin on toisen terapiavuoden loppu lähellä ja kolmas vuosi alkamassa.

Tosi hassu ihmissuhde. En tiedä terapeutistani oikein mitään, mutta se tietää musta niin paljon. Se tuntee mut toiseksi parhaiten, heti mieheni jälkeen. Ja joiltain osin se tuntee mut jopa paremmin kuin mieheni.

Mun terapeutti on kyllä tosi tärkeä mulle. Jossain vaiheessa puhuttiin terapiassa yleisesti mun ihmissuhteista, mm. siitä, etten tunne siskoani siskoksi, eikä se tunnu ystävältä eikä kaverilta eikä äidiltä, vaan ehkä jonkinlaiselta tädiltä. Sitten puhuin siitä, miten tuntuu, ettei mulla ole koskaan ennen nykyistä miestäni ollut varsinaisia ystäviä, aiemmin ja nykyäänkin on ollut vaan hyviä kavereita, kavereita tai tuttuja. Sitten terapeutti kysyi, mihin lokeroon se kuuluu, ja kerroin, ettei se oikein sovi mihinkään valmiiseen joukkoon, vaan meen suhde on ihan omanlaisensa. Ei sitä tosiaan voi verrata mihinkään. Ei se oo mikään lääkärinkaltainen potilas-hoitaja -suhde, ei ystävyyttä, ei kaveruutta, ei rakkautta, ei vanhempi-lapsi -suhde. Se vaatii ihan oman lokeronsa. Väliaikainen ihmissuhde, joka ei unohdu koskaan ja joka kuitenkin on mulle ihan helvetin tärkeä, tavallaan tällä hetkellä mulle toiseksi tärkein mieheni jälkeen.

Muutamia kertoja, kun olen lähtenyt terapiasta pois, on portaissa tullut sellainen yksinäisyyden ja hylätyksitulemisen kokemus. Primitiivinen avuttomuusolo. Sellainen, että ei olisi halunnut lähteä pois terapiasta, jossa terapeutti kuuntelee ja ymmärtää mua. On tullut jo lähtiessä ikävä terapeuttia, joka hyväksyy mut sellaisena kuin olen. On tuntunut avuttomalta jäädä yksin.

Niin mitäs sitten, kun terapia loppuu ja jään yksin? Sitten kai mieheni saa alkaa kuunnella aktiivisemmin mun analysointejani kuin nykyisin. En kuitenkaan aio tehdä siitä terapeuttiani, se ei olisi hyväksi meen suhteelle, se ei ois hyväksi mun miehen mielenterveydelle, ja toisaalta eihän mun mies ees osais olla terapeuttina. Ei se osais kysyä hyviä kysymyksiä ja jaksais ahdistumatta ja kyllästymättä kuunnella mun itkunsekaista selostustani tunteistani ja sekavista ajatuksistani. Pitäis kai osata jotenkin olla itse itsensä terapeutti, jollain tavalla sisäistää terapeutti, oppia kysymään itse niitä kysymyksiä.