Pakkolomalla

Olen nyt kolmatta viikkoa lomalla töistä, koska töitä on niin vähän, että pari työntekijää on laitettu tauolle. Olisin siis halunnut olla töissä, mutta en voi olla. Työsopimus on sellainen, että tää epävarmuus on ihan laillista. Ei irtisanomisaikaa, ei koskaan varmuutta siitä, onko huomenna töitä. Toisaalta joustavuutta on toiseenkin suuntaan; voi olla töissä vain silloin, kun se itselle sopii.

Sinänsä vapaa töistä tuli ihan sopivaan aikaan. Kuten viime postauksessani kirjoitin, olin kovin uupunut, joten ”sairausloma” tuli tarpeeseen. Lisäksi oli ihania hellepäiviä, joten oli mukavaa pystyä nauttimaan kesästä kiireettömästi. Kävin myös sukulaisteni tykönä, joten oli hyvä, että oli lepopäiviä ennen ja jälkeen reissun, jotta ei ollut liian rasittavaa.

Mutta kolme viikkoa vaan alkaa olla kovin pitkä aika lomailla vastentahtoisesti. Enkä edes tiedä vielä, pääsenkö seuraavalla viikolla takaisin töihin, vai jatkuuko tauko ties kuinka kauan. Tää tauko pakottaa mut ajattelemaan taas kaikki työkuviot ja suunnitelmat ihan uusiksi. Hakisinko muita töitä, alkaisinko työttömäksi... Hankala päättää. Kun tykkään kovasti nykyisestä työstäni, joten en haluaisi vaihtaa. Mutta pakkohan se on vaihtaa, jos ei työvuoroja saa. Surettaa kovasti kivan työn mahdollinen menettäminen. Ja kivojen työkavereiden menettäminen.

Vaikka mulla ei siis ole nyt mitään tuloja, ei rahatilanteeni kuitenkaan ole mitenkään akuutti. Säästöillä elelen. Siksi päätöksen tekeminen on pitkittynyt ja jahkailen ja pähkäilen, mitä tekisin. Kun ei siis ole ihan pakko heti päättää, päättäminen pitkittyy.

En nyt millään jaksaisi ja haluaisi alkaa opettelemaan uutta työtä. Mutta pakko kai se jossain vaiheessa on yrittää etsiä muita töitä, ei tällaisessa epävarmuudessa voi kauaa elää. Olen kyllä jo katsellut työpaikkailmoituksia, mutta en ole lähettänyt hakemuksia. Tällä hetkellä mollin sivuilla on 2 sellaista paikkaa, joihin voisin hakea.

Mutku mä en haluu ja byäh ja haluisin vaan takaisin ”nykyisiin” töihini jne.. Äh, hankalaa valita, mitä elämässään tekee. Miksi yhtäkkiä työ on mulle niin tärkeetä, ainahan oon ajatellut vaan, että työ on pakollinen keino saada rahaa, oikea oma elämä on sitten vapaa-ajalla. Kai tässä nyt vaan on käynyt niin hassusti, että oon kiintynyt työhöni ja työkavereihini niin kovasti, että mahdollinen irtautuminen sattuu niin paljon, etten tahtoisi sitä tehdä.

Sitten vielä jotain muuta kuin työvalitusta;

Kävin tosiaan taas sukulaisteni luona. Tällä kerralla sain kerrotuksi masennuksestani siskolleni. Olen siihen hyvin tyytyväinen, nyt oikeastaan kaikki muut ”tärkeät” tietää paitsi mieheni vanhemmat, mahdollisesti siskoni mies (en tiedä, kertooko siskoni sille) ja isäni. Ja mieheni vanhemmille voisin kyllä kertoa, se ei ole mitenkään ongelmallista, ei vaan ole tullut sitä sopivaa tilaisuutta. Ainoa ”ongelmallinen” kertominen koskee siis enää isääni.

Avauduin masennuksestani muuten taas myös yhdelle muullekin uudelle ihmiselle; eräälle työkaverilleni. Vastaanotto oli helpottavasti mutta valitettavasti se sama, mitä monen muunkin kohdalla; myös sillä on masennusta. Aiemminkin olen tainnut kirjoittaa, että tosiaan noin puolella ihmisistä, joille olen kertonut masennuksestani, on itselläänkin mielenterveysongelmia. Toisaalta on ollut mukavaa huomata, etten ole ongelmineni yksin, toisaalta taas on kovin lohdutonta, että meitä mielenterveysongelmaisia näyttää olevan enemmän kuin terveitä...

Tuohon sukulaisvierailuun vielä palatakseni; keskustelu koski jossain vaiheessa mm. sitä, mitä ihmiset muistaa lapsuudestaan. Äitini äiti kertoi jotain siitä, kun äitini oli ollut pieni, ja äitini ei muistanut kerrottua. Huomasin sopivan tilaisuuden tulleen, ja aloin keskustella omista lapsuusmuistoistani. Paikalla oli silloin mm. vanhempani, mummuni, tätini. Kerroin, etten muista oikein mitään lapsuudestani, ennen kouluikää olevia muistoja on vain muutamia. Kysyin, muistaako vanhempani yhtä tiettyä tilannetta lapsuudestani. Äitini ei muistanut, isä muisti. Tilanne oli tavallaan aika arkipäiväinen, neutraali, mutta kuitenkin sen verran erikoinen, että se oli jäänyt isäni mieleen. Isäni kertoi mitä muisti tilanteesta.

Yllätyksekseni siihen liittyikin yksi olennainen asia, mitä en itse muistanut. Muistin itse lähinnä ne voimakkaat tunteet, joita mulla oli tilanteen jälkeen. Mutta kun kuulin isän version tapahtuneesta, ymmärsin jotenkin paremmin tunteitani. En kertonut tunteistani sukulaisilleni, aloin vain itse pohtia tilannetta. Kysyin vielä, että muistaako vanhempani, minkä ikäinen olen tuolloin ollut, mutta ei ne muistanut. Harmi, koska olisi mielenkiintoista tietää, minkä isäisenä olen kokenut ne harvat hetket, jotka lapsuudestani muistan. Tää edellä mainittu muisto on merkittävä, koska muistin sen kerran terapiassa yhtäkkiä puhuessani tunteistani isääni kohtaan. Ne tähän muistoon liittyvät voimakkat tunteet on pettymystä ja epäluottamusta isää kohtaan. On tuntunut pahalta, että isä lupasi jotain, ja sitten petti lupauksensa. Olen pelästynyt sitä tilannetta, että olen luullut isän olevan mun turvana, mutta kun se ei olekaan ollut, olen kokenut oloni avuttomaksi, ja olen suuttunut isälle ja pettynyt isään. Olen itkenyt, koska isä on valehdellut mulle ja ollut epäluotettava, jättänyt mut oman onneni nojaan... Tää muisto tuli mieleen silloin, kun puhuin terapiassa siitä, miten pahalta tuntui murrosiässä, kun kaikki luottamus isään oli mennyt saatuani tietää isän toisesta suhteesta.