Suku on pahin?

Vanhemmistani olen jo useasti puhunutkin. Nyt lisää mun suhteista muihin sukulaisiini.

Jo aiemmin kerroin, että siskoni tuntuu vähän kuin tädiltä. Meillä on jonkinverran ikäeroa, eikä olla koskaan oltu mitenkään samalla tasolla. Kun olin pikkulapsi, sisko oli koululainen, kun olin koululainen, sisko oli teini ja aikuistumassa, kun olin teini, sisko muutti omilleen asumaan, oli jo psyykkisesti aikuinen. Kun itse tulin täysikäiseksi, sisko oli taas psyykkisesti paljon vanhempi, tuntui tätimäiseltä. Nykyään mulla on joitakin tuttuja, jotka on siskoni ikäisiä tai vanhempiakin, mutta ”samalla tasolla” kuin mä, kun taas siskoni tuntuu jo keski-ikäiseltä.

En oikein tiedä, mitä tunnen siskoani kohtaan. Kai mä siitä välitän. Mutta se on mulle vieras, en tunne sitä. Meidän suhteen läheisyyden puute johtuu siitä, ettei tunneta toisiamme. En tiedä, mitä sisko ajattelee mistäkin. Tuntuu kuitenkin, että olen siskolle tärkeä. Olen sille varmaan tärkeämpi kuin se on mulle. Toi tuntuu toisaalta kiusalliselta. Tuntuu surulliselta, että siskot on toisilleen vieraita. Toisaalta haluaisin tutustua siskooni, toisaalta ehkä pelkään, että jos tutustun siihen paremmin, en tykkääkään siitä, eikä me voidakaan olla ystäviä. Ehkä pelottaa tutustua senkin takia, että siskossani on joitakin piirteitä, jotka ärsyttää isässä. Mieluummin ehkä pysyy etäällä.

En siis rakasta siskoani, mutta en myöskään ole mitenkään sisarkateellinen. Sillä on kai hyvät välit vanhempiin, mutta jotenkin ajattelen, että ne on valheelliset (kun sisko ei tietääkseni tiedä, että isä petti äitiä). Enkä tiedä, onko ne kuitenkaan niin kovin hyvät välit, vai vaan sellaiset kohteliaan pinnalliset.

Siskoni lasta kohtaan mulla on lämpimiä tunteita. Se tuntuu mulle tärkeältä. Tulee tunne siitä, että haluan suojella siskoni lasta, haluan että siitä tulee onnellinen. Tuntuu hassulta, mutta siitä tulee oikeastaan mieleen mä pienenä. Eli samalla kun haluan siskoni lapselle kaikkea hyvää, haluan myös suojella omaa itseäni menneisyydessä. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itkua ei saa mitätöidä sillä, että kiinnittää huomion johonkin kivaan ja yrittää piristää, ajattelen kai samalla sitä, että kun mä pienenä itkin, oisin kaivannut sitä, että olisin saanut itkeä suruni pois eikä mun itkemistä ois kielletty yrittämällä lopettaa se mahdollisimman pian. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itku yritetään kieltää, samalla ajattelen, että mua ei osattu lohduttaa pienenä ja mun ei annettu rauhassa itkeä, vaan painostettiin lopettamaan itku ja olemaan väkisin iloinen. Kun haluaisin halata itkevää siskoni lasta, ajattelen samalla sitä, että muhun sattui aivan hirveästi se, kun isä oli mulle vihainen siitä, kun itkin.

Välit isovanhempiini on aika etäiset. Mun nyt jo kuollutta pappaa mä rakastin, sitä toista vielä elävää en rakasta. Miten tuntematonta ihmistä edes voisi rakastaa? Tuon pappani kanssa elämäni aikana vaihtamani lauseet jää alle sataan. Etäisempää ja tunnekylmempää sukulaista mulla ei varmaan ookaan. Toista mummiani kai rakastan, toista en. Noi joita en tunne ja joita en rakasta, on muuten mun isän vanhemmat. Onkohan ne sitten jotenkin niin tunnekylmiä ja puhumattomia, että isä ei ole saanut niiltä tarpeeksi rakkautta ja siitä on kasvanut sellainen kusipää? Ainakaan sotatraumoja pappallani ei ole, mutta ehkä aikakautensa tuotteena se tunteettomuus ja puhumattomuus ei pappallani mikään ihme kuitenkaan ole. Tuo ikä ja aika, jolloin on elänyt, ei tietenkään kaikkea selitä, toinen rakas pappani jopa oli sodassa ja silti oli ihanan empaattinen ja mukava.

Tästä tulisi ihan mielettömän pitkä postaus, ellen pätkisi tätä. Joten tässä oli johdanto aiheeseen ja seuraavassa jatkoa.