Älä tunne

Itselleni ehkä kaikista merkittävin teema Hellstenin kirjassa oli tunteiden syväjäädytys. Koen sen tapahtuneen omalla kohdallani.

Ongelmaiset vanhemmat on kykenemättömiä tukemaan tarpeeksi lasta tunteiden käsittelyssä, jolloin lapsi jää tunteineen aivan yksin. Pelko, viha, suru, yksinäisyys, hylätyksituleminen, turvattomuus, häpeä jne. hämmentävät, mutta koska vanhemmat eivät kohtaa lasta tunteineen, vaan jättävät tunteet huomioimatta, kieltävät ne yms, lapsi oppii myös itse ohittamaan tunteensa. "Hän ei kykene tunnistamaan ja omistamaan omaa tunnettaan. Se jää hänelle tiedostamattomaksi. Tunne tosin ei kuole, mutta se ei saavuta lapsen tietoisuutta." Tunne "syväjäädyttyy persoonan alkumereen". (Koen paikoin Hellstenin terminologian hieman vieraana, mutta käännän sitten vain ilmaukset itselleni tutummiksi; tunteet painuvat alitajuntaan, pois tietoisuudesta. Ne 'jäätyvät' sinne odottamaan, että joskus aikuisena ne voisi 'sulaa', ja tulla tietoisuuteen vihdoin käsiteltäväksi, kun on mahdollisuus kohdata ne, toisin kuin oli silloin yksin lapsena.)

Tästä tunteiden kohtaamattomuudesta voi seurata esim. se, että lapsesta tulee kroonisen surumielinen ilman että edes itse sitä kunnolla tiedostaa. Suru jää persoonallisuuteen kiinni, koska sitä ei osaa käsitellä. Noin koen itselleni käyneen. "[K]un lapsen tunteelle ei ole vanhemmuudessa tilaa, lapsi joutuu itse kantamaan tunteensa ja ainoa tapa millä hän tähän kykenee, on tunteen syväjäädyttäminen, siirtäminen pois tietoisuudesta. Tunne jota lapsi ei ole saanut käsitellä ja läpielää jää siis psysyvästi hänen persoonallisuuteensa. Tunne poistuu organismista vain läpielämisen kautta. Läpieläminen puolestaan vaatii vanhemmuutta, sillä lapsella ei ole kykyä itse antaa itselleen lupaa omille tunteilleen vaan hän tarvitsee siihen vanhemmuuden luvan."

Itseasiassa juuri tuohon krooniseen surumielisyyteen liittyy eräs mielenkiintoinen juttu; näin joskus, en muista koska, ehkä pari vuotta sitten, televisiossa Tommy Hellstenin jossain ylen keskusteluohjelmassa (punainen lanka, inhimillinen tekijä tai jokin muu vastaava) poikansa kanssa. En seurannut keskustelua kovin tarkkaan, enkä muista, mitä kaikkea ohjelmassa käsiteltiin, ainakin tuota isä-poika -suhdetta. Se mikä itselleni jäi tuosta ohjelmasta hyvin mieleen, oli se, miten koin Tommystä huokuvan hyvin syvän surumielisyyden. Samaistuin jotenkin voimakkaasti siihen äärettömään surullisuuteen. Nyt tuon kirjan lukeneena näen tuon samaistumisen uudessa valossa, ymmärrän mistä se johtuu.

Tunteiden syväjäädyttymisen lisäksi myös monet kohtaamattomat tarpeet syväjäädyttyy. Turvallisuuden tarve, läheisyyden tarve, ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, arvostuksen tarve, huomion tarve, lohdutuksen tarve, tuen tarve. Vanhemmat ei vastaa näihin tarpeisiin, josta saattaa seurata se, että myöhemmin aikuisena janoaa koko ajan vain lisää tyydytystä näille tarpeilleen. Tämäkin valitettavasti sopii muhun. Kaipaan kovasti noiden tarpeideni tyydyttymistä. Onneksi ne välillä riittävästi tyydyttyykin.

Jokin aika sitten mulle tapahtui eräs surullinen juttu. Erikoista tässä oli se, etten aluksi jotenkin uskaltanut surra. Tuntui siltä, että pelkäsin sitä surua niin kovin, että vaistomaisesti yritin välttää sitä. Kirjoitinkin paperipäiväkirjaani, että sattuu niin paljon, etten uskalla surra. Onneksi kuitenkin terapiassa aloin käsitellä sitä suremisen pelkoa ja pääsin sitä kautta oikeasti suremaankin sen asian. Ei se ollut ollenkaan niin kivuliasta, miltä sen alussa kuvittelin olevan. Merkittävää tässä surullisessa tapahtumassa olikin juuri tuo, että tajusin, että mähän perkele yritän edelleen jotenkin syväjäädyttää niitä kipeitä tunteita! Että edelleenkin jotenkin automaattisesti koitan kieltää ja välttää ne hankalat tunteet. No hyvä, että oivalsin tuon, nyt ehkä osaan kiinnittää tähän jatkossa huomiota. Että tiedostan, että mun pitää surra surut ja vihata vihat jne. heti, eikä antaa mun pään kierosti työntää niitä tunteita alitajuntaan.