Jotta voi toipua ongelmistaan, (Hellstenin tekstissä läheisriippuvuudesta tai omalla kohdallani ennemminkin tuosta tunteiden syväjäädyttymisestä ja masennuksesta,) tulee ensin tunnistaa ja tiedostaa, että mitäs itselle oikein onkaan lapsuudessa tapahtunut. Tämä toipumisen eka vaihe käynnistyi kun hain apua ahdistukseeni ja masennukseeni ja oikeastaan kunnolla vasta kun pääsin aloittamaan psykoterapian.
Kun ensin tajuaa, miten vuosikausien aikana hankalat tunteet on jäänyt käsittelemättä, tulee mahdolliseksi käsitellä ja elää läpi lapsuus uudelleen. Tässä olen nyt. Kohtaan suruni, vihani, pelkoni, avuttomuuteni, rakastetuksi tulemisen tarpeeni. Oleellista tähän pääsyssä on se, että olen kohdannut ihmisiä, (mieheni, terapeuttini ja ystäväni,) joiden seurassa tulen ymmärretyksi, tulen nähdyksi juuri sellaisena kuin olen. Ihmisiä, jotka kestävät sen, että olen surullinen. Ihmisiä, jotka ei tule vihaiseksi, kun itken. Koin lohduttavana Hellstenin seuraavan tekstin: "Suru on parantava ja hoitava tunne. Siksi tuntuu todella ihmeelliseltä, kun lapselle sanotaan: älä itke, ei saa itkeä. [–-] Tuntuu siltä, että kellään ei ole lupa surra. Miksi ei tehtäisi saman tien sankariteoksi sitä, että lopettaa vessassa käymisen!"
"Tunnistamisen ja läpielämisen kautta syntyy uusi ymmärrys itsestä ja omasta elämästä. Monasti tähän uuteen ymmärtämiseen pyritään suoraan ensimmäisen vaiheen jälkeen jättämällä väliin tunteiden läpieläminen ja ilmaiseminen. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tunteet eivät lakkaa olemasta vaikka niitä ymmärtäisikin."
"Ehkä keskeisimpiä uudenlaisen ymmärtämisen ilmentymiä on se, että omille vanhemmilleen kykenee antamaan anteeksi. Kun on päässyt vapaaksi itsessä olevasta vihasta ja katkeruudesta ja on läpielänyt vanhan surun, joka aiheutui lapsuuden ja nuoruuden menetyksistä, syntyy tilaa omassa persoonassa. Syntyy myös oivallus, että omat vanhemmat olivat itse sidottuja omaan lapsuuteensa ja että heidän kokemansa vanhemmuus saattoi olla omaamme vielä hatarampi."
Tässä vaiheessa en todellakaan ole vielä. Vihaan edelleen ja olen katkera, vaikka kyllä tiedostankin, että vanhempieni oma lapsuus saattoi myös olla vaikea.
"[I]hmisen kyky ottaa itse vastuu omasta elämästään lisääntyy. Tämä merkitsee uhrin elämäntavasta luopumista. Uhri on elämänsä viaton sivustakatsoja, joka panee merkille miten muut aiheuttavat hänelle pahaa. Uhri myös odottaa, että muiden vastuulla on järjestää hänen elämäänsä hyvää. Jos näin ei tapahdu, hän on katkera ja syyttää muita."
Tämä pätee vielä jossain määrin muhun. Siis se, että koen, että onnettoman oloni syy on vanhempieni käytös. Olen katkera siitä, että vanhempani hankkivat mut maailmaan, mutta eivät huolehtineet musta kunnolla, vaan aiheuttivat mulle mielenterveysongelmia.
Toipuminen on siis mulla vielä edessä, mutta olenpahan ainakin aloittanut sen jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti