Äiti

Käytiin jokin aika sitten mieheni kanssa sukulaisteni tykönä, vanhempieni ja siskoni perheen. Oli vaikuttava reissu. Tietoa tuottava, tunteita herättävä, helvetin rankka.

Sain vihdoin kyseltyä siskoltani, mitä kaikkea se muistaa mun lapsuudestani sellaista, jota en itse muista. Siskoni on mua tosiaan niin paljon vanhempi, että muistaa mun varhaisvuodet paljon paremmin kuin mä. Kysyin erityisesti äitini alkoholinkäytöstä ja äidin ja isän riitelystä. Kuulemastani ja näkemästäni (katselin myös siskoni lapsuuskuvia) sain kyllä selvän mielikuvan siitä, että äitini alkoholinkäyttö on ollut ongelmaista jo ennen kuin olen syntynytkään. Sisko ei kuitenkaan oikein muistanut että äiti ja isä ois riidellyt. Ehkä niiden riidat on sitten pahentunut vasta kun sisko on muuttanut pois kotoa, kun itse oon ollut yläasteella. Tosin muistan kyllä itkeneeni jo ala-asteen aikoihin sängyssä kuunnellen äidin ja isän riitelyä ja miettineeni, kumman vanhemman kanssa haluaisin asua, jos vanhemmat eroaa. Välillä pelkäsin ja välillä toivoin, että ne eroaisi. Ehkäpä sisko oli sitten tuolloin aina poissa kotoa, jossain kaveriensa luona.

Toinen merkittävä tapahtuma tuon siskon kanssa juttelun lisäksi oli se, kun käytiin vanhempieni luona syömässä ja kahvittelemassa, ja äiti oli humalaisessa krapulassa. En ollut moneen vuoteen nähnyt äitiä humalassa, kuullutkin vain sen yhden kerran silloin joskus viime syksynä, (kun äiti soitti ja sanoin, etten halua puhua sen kanssa kun se on humalassa ja pyysin soittamaan seuraavana päivänä,) joten tuo tavallaan yllättävä altistuminen humalaisen äidin läsnäololle aiheutti kyllä hämmennystä. Hämmennystä seurasi viha ja ahdistus. Mulle tuli sellainen tunne, että oon joutunut lapsena ja nuorena kestämään tätä ihan tarpeeksi (tai siis aivan liikaa), miksi joudun edelleen kestämään? Miksi äiti ei ymmärrä mua? Miksi joudun altistumaan tälle ahdistukselle edelleen? Koitinkin sitten vähän vältellä äitiä, käppäilin pihalla, olin eri huoneessa jne. Reaktioni oli siis tilanteesta pois hakeutuminen. Sama reaktio, kuin aina ennenkin. Halu päästä pois, halu välttää ahdistus olemalla suostumatta ahdistavaan tilanteeseen.

Itse asiassa näin pari viikkoa ennen tuota reissua ja nyt pari viikkoa tuon reissun jälkeen hyvin samankaltaisen unen. Siinä me oltiin mieheni kanssa vierailulla vanhempieni tykönä ja äitini oli humalassa. Olin vihainen ja huusiin ja raivosin ja itkin äitille, että "mä oon joutunut kestämään tätä ihan tarpeeksi lapsena ja nuorena, mun ei tarvi kestää tätä enää! Etkö sä saatanan idiootti tajua, että sun näkeminen humalassa ahdistaa mua!"

Eka uni oli siis tavallaan 'enneuni', toka uni sai mut tajuamaan, että tuossa oikeassa tilanteessa yritin vain selviytyä, kamppailin ahdistusta vastaan ja koin oloni uupuneeksi, mutta että todelliset tunteeni pääsi mieleen vasta myöhemmin; suru, pettymys, viha. Mielessä onkin nyt pyörinyt, että pitäiskö mun sanoa äitille ens kerralla kun ollaan menossa tuonne, että en halua nähdä sitä, ellei se ole selvänä, koska muuten se ahdistaa mua liikaa. Ihan hölmöä, että joutuu edes miettimään tällaista! Pitäishän tuon nyt olla itsestäänselvää! Vaan eipä kai sitten todellakaan ole, kai sille äitille pitää selvästi kertoa se, että en pysty sietämään sitä humalassa, en yksinkertaisesti pysty ahdistukseltani olemaan.

Tuon reissun jälkeen kirjotin paperiseen päiväkirjaani mm. tuosta uudesta tiedosta, että äiti on käyttänyt alkoholia yhtä paljon mun ollessa pieni kuin mun ollessa teini:

"Tuntuu surkealta. Tavallaan ei yllättänyt, tavallaan on hyvin pettynyt olo. Ihmetyttää ehkä, et jos [siskolla] on ollut samankaltainen lapsuus, miksi mä masennuin, mut se ei. Ehkäpä meillä oli sit niin erilainen nuoruus... Ja muutenkin persoonallisuus, temperamentti... Mulla ja [siskolla] on ehkä samanlainen kokemus äidistä, mut erilainen isästä. Ehkä [sisko] on voinut selvemmin vihata äitiä, kun taas mulla on ollut sekavammin niin et oon ollut pettynyt, surullinen, vihainen, hävennyt, säälinyt, mm. koska isä on ollut äidille niin paska. Eikä isä oo ehkä kohdellut [siskoa] ihan niin kuin mua, komennellut & ärsyyntynyt itkemisestä. Jotenkin nyt on tullut sellanen olo, et en kestä ja siedä nähdä äitiä enää yhtään humalassa tai krapulassa. Tuntuu, et nyt pitäis kasvaa ihan hirveesti; hyväksyä paskat realiteetit, mm. et äiti on lähes aina ollut ja tullee olemaankin alkoholisti. Että äidistä ja isästä on ihan turha toivoa löytävänsä mitään korvaavaa vanhemmuutta, tunteiden peilaajia. Sen hoitaa terapeutti, [mies] ja ystävät. Vanhemmilta on turha odottaa muutosta ja ymmärrystä, niistä ei siihen ole. Meistä ei tule koskaan läheisiä. Sitä onnetonta lapsuutta ja nuoruutta ei saa korjatuksi, voin korjata vain tulevan elämän suuntaa yrittämällä valita viisaasti ihmiset, joiden kanssa elämäni jaan. On ihan helvetin rankkaa hyväksyä se, että täytyy haudata se lapsellinen toive siitä, että mun vanhemmat pystyis jollain tavalla osittainkaan korjaamaan/korvaamaan menneisyyden virheitään. Ei ne pysty. Mun on pakko hyväksyä se, surra se, ja yrittää jatkaa elämää ilman mitään typeriä turhia toiveita niiden muuttumisesta. Rankkaa. Uuvuttavaa. Ahdistavaa. Masentavaa. Helvetin surullista."

Tuo korvaavan vanhemmuuden etsimisen turhuus omista vanhemmista tuntui jotenkin tosi tylyltä, kun ennen tuota reissua luin siitä Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjasta seuraavan pätkän:

"On kuitenkin olemassa eräs suunta, josta tätä uudenlaista vanhemmuutta ei kannata lähteä etsimään. Tarkoitan omia fyysisiä vanhempiamme, äitiämme ja isäämme. On nimittäin hyvin todennäköistä, että he eivät tule ymmärtämään tällaista matkaa. Törmäisimme uudestaan vain samankaltaiseen vanhemmuuden puuttumiseen kuin ensimmäisellä kerralla, lapsuudessamme. [--] Tätä alkuperäistä lapsuuden kuviota on turha yrittää herättää henkiin paitsi jos jostain syystä haluaa uudelleen haavoittua ja tulla torjutuksi."

Tuon reissun jälkeen kuitenkin koin tuon kohdan olevan TOTTA. Tylyähän se on, mutta totta.

En ehtinyt paljon vielä käsitellä tätä kaikkea uutta tietoa ja tunnetta terapiassa, kun jo alkoi kesätauko. Yritän kirjoittaa ajatuksiani ylös terapeutille. Mua ei pelota tää kesätauko. Terapeuttia on kyllä kova ikävä.

Mulla on nyt sellainen kovin vahva viha äitiä kohtaan. Tuntuu anteeksiantamattomalta, että se on altistanut mut ihan pienestä asti huonolle vanhemmuudelleen. Ja tunnetta ei yhtään lievennä se, ettei se tunnu ottavan mua ja mun tunteita huomioon vieläkään.