Terapia tauolla

Psykoterapian kesätaukoa on nyt noin kuukausi takana, 15 päivän kuluttua taas jatkuu. Tää kesätauko on ollut mulle vaikeampi kuin edellinen, joka taas oli vaikeampi kuin sitä edelliset kaksi kesää. Vähän harmittaa tuo vaikeus; se kai osoittaa sen, ettei todellakaan ole vielä aika miettiä terapian lopetusta. Tää ei luultavasti jääkään viimeiseksi kesätauoksi. Olisi niin ihana tuntea olevansa jo sen verran parantunut, että voisi alkaa lopettelemaan terapiaa. Mutta ei, jatkettava on vielä vuoden päästäkin.

Olen ollut nyt viime viikkoina selvästi masentunut. Väliin on onneksi mahtunut hyviäkin hetkiä, mutta yleismieliala on ollut masentuneempi. Ja mulla on ollut pari sellaista päivää, että olen ollut hyvin levoton, todella paha olla, ahdistunut, itkettänyt. Sellaisia, joita ei nyt moniin kuukausiin ollut ollutkaan.

Tällä viikolla yhtenä päivänä kohtasin yhden pettymyksen. Se aiheutti tuollaisen tuskaisen ahdistusitku -päivän. Mutta oli siitä sitten jotain hyötyäkin. Samalla kun kävin läpi - surin ja olin vihainen, koin epäoikeudenmukaisuutta ja ulkopuolisuutta - tuota pettymystä, kävin läpi hieman muitakin pettymyksiä. Suurelta osalta sitä, miten pettynyt olen äitiini. Tähän palaan vielä kirjoituksen lopussa. Hyödyksi näen myös sen, että mieheni altistui pitkästä aikaa mun pahalle ololleni. Tai pikemminkin kuuli mun ajatuksiani ja tunteitani.

^Tuo loppu saattaa kuulostaa hassulta, mutta selitys on ymmärrettävä; Jos purkaa tunteitaan ja ajatuksiaan vain terapiassa (suositeltavaa, koska silloin terapia ei 'vuoda'; kaikki asiat tulee käsiteltyä terapeutin kanssa, terapiaprosessi toimii, eikä typisty kattamaan vaan tiettyjä asioita {muiden ihmisten saadessa kuulla muut asiat}, vaan kaiken), ongelmaksi muodostuu se, ettei puoliso ja ystävät tavallaan tunne itseä kunnolla, ne ei tiedä, mitä mä ajattelen. Viime aikoina olen ehkä liiankin vähän puhunut mieheni kanssa mieltäni vaivaavista asioista. Haluan sen tietävän, mitä mun päässäni liikkuu! On sillekin hyödyllistä tietää, miksi olen masentunut, miksi olen surullinen, miksi itken pientä pettymystä niin kovin. Pitää vaan muistaa kertoa näistä keskusteluista muiden kanssa terapiassakin. Oikeastaan on aika hölmöä, miten vähän olen pääni sisällöstä nyt vime aikoina miehelleni puhunut. Ei terapia voi olla kunnollinen syy sille, että ei kerro puolisolle, miksi on sellainen kuin on.

Niin, mieheni sai kuulla mm. siitä, miten tuo pieni pettymys sai mut ajattelemaan muitakin pettymyksiä ja mm. sitä, miten pelkään, että en jatkossa uskalla enää toivoa ja unelmoida mistään. Yhä uudet pettymykset aiheuttaa sen, että alan pelkäämään haaveiden epäonnistumista. Pettymysten sietokykyni on niin alhainen, etten ehkä uskalla enää toivoa mitään. Ja sehän ei johda mihinkään hyvään; elämä kapenee vain sellaiseksi selviytymistaisteluksi, jossa koittaa suojata jo nyt olemassa olevia asioita, muttei uskalla tavoitella mitään parempaa. Voi kunpa pettymyksiä olisi vähemmän. Tai voi kunpa pystyisin kunnolla pääsemään yli isoista pettymyksistä niin että mulle jäis voimia selviytyä niistä pienistä pettymyksistä.

Kerroin miehelleni siitä, miten viimeisen sukulaisvierailun jälkeen on ollut vaikeaa ajatella äitiä. Että on tajunnut sen, miten anteeksiantamattomasti ja huonosti se on mua kohdellut (ja kohtelee). Kerroin siitä, miten ahdistunut olin äidin näkemisestä humalaisessa krapulassa (siitäkään mulla ei ollut silloin voimia puhua heti miehelleni, ja sitten kun käsittelin asiaa heti terapiassa, unohtui puhua miehelleni). Kerroin, miten olen nähnyt painajaisia äidistä humalassa. Kerroin siitä, miten odotan, että terapia taas jatkuisi, jotta voisin puhua terapeutille äidin aiheuttamista tunteista. Kerroin siitä, miten olen tajunnut, ettei se toive siitä, että voisin olla äidin kanssa läheisempi, ole realistinen. Mutta että se toive ei kuitenkaan kuole, vaikka olenkin ymmärtänyt, ettei lähentyminen ole mahdollista. On vaikeaa elää epärealistisen toiveen kanssa. On vaikeaa tiedostaa, että tarvitsee äidin rakkautta, välittämistä, kunnioitusta, muttei sitä tule koskaan saamaan. (Toisaalta on ehkä helpompi olla, kun tiedostaa jo asian, kuin että epämääräiset tunteet velloisi ilman että niiden syytä tajuaisi.) Viime kerralla kirjoitin, että mun pitää vain hyväksyä ja surra se toiveen mahdottomuus ja koittaa jatkaa elämää. Helpommin sanottu ja tajuttu kuin tehty. On niin vaikeaa hyväksyä asiaa joka tuntuu epäoikeudenmukaiselta, epäreilulta, julmalta. Elämä on epäreilua ja julmaa, mutta sitä on niin vaikea hyväksyä.

Keskustelun lopuksi kerroin miehelleni, että se on maailman paras terapeutin korvike! ;) Kuuntelee, ymmärtää, ei anna typeriä neuvoja, on turvallisena tukena. Huonona puolena se, ettei se osaa kysyä hyviä kysymyksiä...