Lomalla

Tällä viikolla on ollut terapiatauko. Samalla mulla on ollut normaalia enemmän vapaata töistä, eli olen oikeastaan ollut lomalla. Ollut mukava vaan puuhailla kotona. Nukkua pitkään, viettää jopa kokonainen päivä ilma velvollisuuksia; ilman töitä tai kotitöitä. Terapia on silti pyörinyt paljon mielessä. Mulla oli etukäteen mielessä, että kun on lomaa, jaksaisi ehkä nähdä kavereitakin. Mutta ei vain ole tullut toimerruttua. Olen vähän niin kuin ottanut loman sairausloman kannalta. Lepoa ilman suorituspaineita. On ehtinyt miettiä paremmin kaikkia juttuja. Lähinnä terapiaa... :)

Terapia vie valtavasti voimia ja ajattelen paljon terapia-ajatuksia ja ennen kaikkea terapiassa heränneitä tunteita kotona. Ja bussissa. Ja töissäkin kyllä. Että on se ihan hyvä välillä viettää lomaa terapiastakin. Tunnen hiukan syyllisyyttäkin siitä, että olen nyt niin omassa maailmassani, jotenkin niin itsekäs, ettei mulla riitä energiaa kiinnostua muista ihmisistä. Mutta kun väsyttää ja terapiatyöskentely väistämättä aiheuttaa sen, että omat piilossa olevat ajatukset ja tunteet kiinnostaa, niin ei kai kannattaisi syyllistyä siitä, etten ehkä huomioi muita ihmisiä. En vaan jaksa, kykene, pysty. Jos on iloton ja uupunut, niin ei siinä paljon muille ole annettavaa. Pitää vaan yrittää parantaa itseään ja toivoa, että joskus pystyisi suuntautumaan päänsä ulkopuolellekin. Itsen tuntemisen opettelu on hidasta ja hankalaa. Mutta välttämätöntä.

Mutta tosiaan kun käy läpi menneisyyttä, niin eihän sinne päähän mahdu samalla nykyhetki. Tai tulevaisuus. Kun on välttämätöntä, toisaalta ihan pakko, toisaalta itselle hyväksi, käydä läpi sitä mennyttä, niin sitten tietty jää se nykyhetki jotenkin pimentoon. Että odottaa, koskas tuo menneisyys on mietitty niin hyvin, että voisi keskittyä tähänkin hetkeen. Eilen juuri juttelin kaverini kanssa, joka on käynyt terapiassa aiemmin, ja kokee nyt, että sai terapiassa käsiteltyä lapsuustraumat, mutta nyt tarvis sitten ehkä apua elämään jatkossa. Noin musta tuntuu että mullekin käy. Että kun saan menneisyyden terapiassa puitua, jäänkin ihmettelemään että mitäs nyt sitten tulevaisuudessa. Pitääkin muistaa ottaa tää käsittelyyn ennen kuin terapia kokonaan loppuu.

Tärkeintä mun terapiassa kuitenkin on ollut menneisyyden käsittely. Terapiatuntien jälkeen on usein ollut hirveen uupunut olo. Raskas ja väsynyt. Surullinen ja onneton. Mutta ei mikään ihme, kun se suru uuvuttaa. On niin raskaita tunteita. Mutta samalla terapian rankkuus on luonut uskoa siihen, että terapia tosiaan toimii. On uskaltanut taas toivoa parempaa.

Onneksi nyt viime aikoina on ollut kuitenkin melko hyvä mieliala. Äidille kertomisen helpotus, lisääntynyt valo ja lämpö, loma, uudelle työkaverille masennuksesta & terapiasta kertominen, hyvien elokuvien katsominen, siinä jotain mielialaan vaikuttaneita asioita. Välillä olen ollut jopa iloinen! Tuon työkaverin kohdalla huomasin, että mitä useammalle masennuksestaan kertoo, sitä helpommaksi se muuttuu. Pystyn jotenkin olemaan rennompi, en niin jännitä sitä, että mitäs toi musta ajattelee, pitääkö se mua ihan hulluna jne, vaan pystyn ajattelemaan, että täähän on tosi yleistä ja ihan normaalia, sairaus siinä kuin fyysisetkin sairaudet.

Vaikka eihän se ihan noinkaan ole. Masennus ja ahdistus, uupumus ja suru; ne on niin olennainen osa mun persoonallisuutta, mun minuutta, ne on mun sisäisiä tunteita. Kun taas joku korkea verenpaine tai diabetes tai ihottuma on minuudesta erillisiä. Fyysiset sairaudet tuntuu irrallisilta häiriöiltä, jotka vaan hoidetaan pois, psyykkiset häiriöt taas on osa mua, ei ehkä ihan ominaisuuksia, mutta sellaisia minuuteen liittyviä osasia, että ne tuntuu todella henkilökohtaisilta.