Kirje

16-vuotiaana sain selville, et mun isä pettää mun äitiä. Olin jo ennenkin vihannut isääni, mut toi tieto pettämisestä sai kyllä vihan kasvamaan, ja oon siitä lähtien inhonnut isääni tosi paljon ja pitänyt sitä tosi vastenmielisenä ihmisenä. Sain myöhemmin tietää, et mun äiti sai myöhemmin selville ton toisen suhteen. En ymmärrä, miten äitini voi jatkaa isäni kanssa. Mun sisko ei tietääkseni tiedä tosta mitään, joten joskus kun se suhtautuu isään niin myönteisesti ja on äitiä vastaan, se ärsyttää mua. Haluaisin puolustaa äitiäni kusipäistä isääni vastaan. Mun äiti ei tiedä siitä, et mä tiedän. Mun isä tietää, et mä tiedän, mut siitä ei olla koskaan puhuttu.

Olin nimittäin tiennyt tuosta pettämisestä pari kuukautta, kun annoin isälleni seuraavan kirjeen;

"Moi Isä!

Ajattelin kirjottaa sulle kirjeen, koska tän mun asiani esittäminen käy näin helpoiten. Mä nimittäin tiedän että sulla on [missä] toinen nainen. Mä en oo kertonut tästä kenellekään, en äitille enkä edes [siskolleni]. Enkä tule kertomaankaan, mikäli sä rupeat suhtautumaan suvaitsevaisemmin muhun ja annat mun mennä ja kulkea vapaammin. En mä rupea sua rahalla kiristämään, mutta toivoisin että sitä ei tarvitsis kauheesti anella, että sä kyllä annat sitten rahaa kun mä pyydän. Enkä mä pyydä sua lopettamaan suhdettas siihen muijaan, mulle on ihan sama vaikka sä jatkaisitkin sen tapailua. Sä oot mulle ihan "samantekevä ihminen" - tai itseasiassa mä vihaan sua ihan saatanasti, mä en oo koskaan inhonnut ketään niin paljon kuin mä sua inhoon! Enkä mä äitistäkään niin kauheasti välitä, että ajattelisin tätä sen kannalta, mutta eiköhän sekin jo selvinnyt näistä mun aika itsekkäistä pyynnöistä. Monet ihmiset ajattelevat usein vain omaa etuaan, ja tän ominaisuuden mä kyllä oon sulta perinyt. eli mua sun ei tarvi pelätä, voit luottaa siihen etten mä kerro kenellekään mitään, kunhan vain muistat ajatella musta ja kohdella mua positiivisesti!

Terveisin Surusumu

P.S. Älä jaksa valittaa joka käänteessä niistä lumihommista. Teen ne kyllä joka päivä, omalla tavallani."

Tuosta kirjeestä tai asiasta en siis koskaan isän kanssa oo jutellut. Aluksi välttelin katsekontaktia (ja niin teen nykyäänkin) isäni kanssa. En muista, miten sitten asia eteni; huusiko isä mulle vähemmän, pyysinkö siltä rahaa enemmän jne. Sillä hetkellä oli helpotus, ettei isä ottanut asiaa puheeksi. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna suututtaa, että isä on jättänyt mut ihan yksin käsittelemään asiaa. 16-vuotiaan lapsensa! Uskomatonta!

Olin siis jo aiemmin vihannut isääni, tuo oli vain viiminen pisara. En osaa sanoa, miksi tuon kirjeen edes isälleni annoin. Yhtenä syynä oli varmaan toi, etten sietänyt sitä, että isä määräili mun tekemisiä, varsinkin kun mulla ei ollut sitä kohtaan mitään arvostusta. Eli halusin käydä kauppaa siitä, että mä en paljasta sua, jos sä annat mulle enemmän vapautta. Sitten halusin varmaan vain purkaa ajatuksiani. Näin jälkeen päin ajateltuna en mä tuolloin mitenkään itsekäs ollut, mä olin vaan ihan hukassa ja vihainen ja pettynyt, enkä tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Ja kyllä mua sattu äitinkin puolelta, en vain uskaltanut kertoa sille, vaikka ajattelinkin, että sen ois pitänyt saada tietää. Tavallaan halusin antaa vastuun äidille kertomisesta pois itseltäni ilmoittamalla isälle, että tiedän. En halunnut itse olla se, joka kertoo. Ehkä mä ajattelin, että isän ois pitänyt kertoa itse äitille. Miksiköhän en sitten vaatinut sitä? Ehkä mä ajattelin, ettei mulla ja isällä ollut enää mitään valtaa toisiimme, kumpikaan ei saanut vaatia toiselta mitään. En tiedä. Aika vähän sitä loppujen lopuks muistaa noista vanhoista ajatuksista. Oon jotenkin varmaan tukahduttanut noi tunteeni, koska eihän sitä nyt koko ajan kotonaan voinut inhota ja vihata ja ajatella tota pettämistä. Olen unohtanut, miten tuon kirjeen jälkeen asiat muuttu, vai muuttuko ne.

Kasvatin kuitenkin jonkinlaisen vihamuurin mun ja isän ympärille. Mulle kävi niin, että kun oli niin turvaton ja rakkaudeton olo, niin se tuntui niin pahalta, että se oli pakko kieltää, yritti vain olla riippumaton toisten rakkaudesta ja peittää se kaipuu vihaan. Pelkäsin haluta rakkautta, pelkäsin olla tarvitseva, kun pelkäsin, että isä vaan loukkaa mun tunteita eikä tyydytäkään mun tarpeita kokea olevansa rakastettu. Olin psyykkisesti niin rikki, että pysyin kasassa vain sen vihan avulla. Viha peitti alleen kaikki muut tunteet isääni kohtaan. Vasta nyt psykoterapiassa olen havahtunut siihen, että rakastan isääni ja kaipasin ja kaipaan edelleen kovasti sen rakkautta.

Yhä enemmän alkaa tuntua siltä, että kaikki kliseet psykoanalyysistä tapahtuu pikku hiljaa munkin terapiassani. Mm. että yhtäkkiä sitä sitten tajuaa, että on kokenut jäävänsä vaille vanhempien rakkautta ja tuntenut olonsa turvattomaksi ja kasvattanut itsellensä sellaisen vihamuurin suojaamaan loukatuksi tulemiselta. Ja terapiassa siten sitä muuria rikotaan ja tunnustellaan niitä muita ikäviä tunteita, mitä ei oo aikanaan kestänyt kokea. Oon aika hukassa tunteideni kanssa, ja terapiassa yritän opetella, mitä tunteita olen millonkin tuntenut ja mitä tunteita nyt koen.

Vuosien ajan en siis tuntenut isää kohtaan muuta kuin vihaa, inhoa, pettymystä, raivoa, pelkoa. Ajattelin, että se on vain epäluotettava paska, jota ei voi kuin vihata ja inhota. Tunteeton idiootti. Paskamainen valehtelija, joka ei ansaitsisi mitään hyvää kohtelua keneltäkään. Jossain vaiheessa koin syyllisyyttäkin siitä, että vihaan isää. Onneksi psykoterapiassa olen oppinut, että tunteet ei ole vääriä. Viha on oikeutettua. Varmaan osaltaan se, että vapauduin vihaamaan kunnolla isääni, mahdollisti sen, että tuli tilaa niille muillekin tunteille. Vihan käsittely aiheutti sen, ettei se enää tukahduttanut muita tunteita alleen. Ensin tajusin, että koska oon valtavan pettynyt isään, on täytynyt alussa olla jotain, johon pettyä. Myöhemmin tuli sitten pintaan rakkaudentunne ja rakkaudenkaipuu.

Yhtäkkiä eräänä kertana terapiassa tajusin, että mä haluaisin, että mun isä rakastaisi mua. Että se välittäisi musta ja arvostaisi mua. En tiedä, mitä isä musta ajattelee tai mitä se mua kohtaan tuntee. Osittain se ongelma on siinä, ettei tiedä. En haluaisi kaivata isäni rakkautta, mutta kuitenkin kaipaan. Toisaalta halveksun sitä ja vihaan sitä, ja haluaisin olla välittämättä siitä ja sen tunteista, mutta toisaalta kaipaan sen välittämistä. Oli aika vaikeaa myöntää itselle, että kaipaan isän rakkautta. Viha isää kohtaan on ollut niin kova defenssi; suoja sille, ettei isä loukkaisi mun tunteitani.

Olen nyt tajunnut, että olen jäänyt paitsi sellaista suhdetta, jossa tietäisin, että isäni rakastaa mua ja välittää musta. En voi sanoa, etteikö se olisi rakastanut mua, mistäs mä sen tiedän, vaikka ois rakastanutkin. Ja vaikka rakastais vieläkin. Mutta sitä tuntemusta mulla ei tosiaan oo ollut. Enkä ole osannut surra sitä, olen vain vihannut. Nyt vasta olen alkanut surra tuota... Kun olen vasta nyt tajunnut, mitä olen menettänyt. Vasta nyt pystyn hyväksymään, että on tervettä ja luonnollista, että kaipaa vanhempiensa rakkautta ja arvostusta. Vasta nyt huomaan, että kaipaan hirveästi turvallisuuden tunnetta ja huomiota. Että on muutakin kuin vihaa, joka aiemmin peitti kaikki muut tunteet alleen.

Kerroin miehellenikin siitä, että terapiassa tajusin, että kaipaan isäni rakkautta, että haluaisin, että isäni välittäisi musta ja arvostaisi mua. Oli tosi vaikea kertoa, jotenkin nolotti. Mutta olen tyytyväinen, että kerroin. Tietääpähän vähän mitä kaikkea siellä terapiassa tulee puhuttua ja millaisessa tunteiden myräkässä oikein elän. Oli lohduttavaa itkeä mieheni kainalossa ja kiittää, että se ainakin rakastaa ja arvostaa mua, ja sen rakkaus onkin kaikista tärkeintä. Mies sanoi, ettei ole koskaan itse joutunut miettimään mitään tollaisia juttuja (siis tunteitaan vanhempiaan kohtaan tai niiden tunteita), oli hiljaa, silitti selkää ja hiuksia ja pussasi ja sanoi, että rakastaa mua.