Yksivuotissynttärit, muutos ja muuttumattomuus

Tajusin juuri, että aloitin tän blogin vuosi sitten. Mitäs tässä vuoden aikana sitten mun elämässäni on tapahtunut? Juuri mikään ei ole muuttunut. Ja tavallaan on muuttunut hirveän paljon. Ulkoisissa asioissa ei siis juurikaan ole tapahtunut muutosta; asun samassa asunnossa saman miehen kanssa, harrastan samoja asioita, käyn samassa paikassa osa-aikatöissä, käyn samassa paikassa samalla terapeutilla edelleen kaksi kertaa viikossa. Mutta toisaalta taas mun ajatuksissa ja tunteissa on tapahtunut vaikka mitä muutoksia. Olen oivaltanut itsestäni paljon kaikkea uutta. Toisinaan tuntuu, että tässä samassa surun sumussa rämpimistä on luvassa koko loppuelämä, toisinaan taas tuntuu, että tutustumalla kunnolla itseeni voinkin oppia tekemään elämästäni onnellista.

Tänään kommentoin Lempin blogikirjoitusta tutusta ja turvallisesta, jossa luki mm;
"Minusta tuntuu, että tarvitsen elämän, joka on ulkoisilta puitteiltaan mahdollisimman tuttu, jotta uskallan rauhassa työstää päänsisäisiä asioita."

Halusin kopioida kirjoitukseni nyt tännekin:

”Niin totta. Kun päässä on kauhea kaaos ja häslinki ja muutosta, toivoisi, että muu maailma olisi tuttua. Ajoittain jopa toivoisi, että maailma muuttuisi sellaiseksi, ettei mikään enää muuttuisi.
Olen juuri viime aikoina puhunut paljon terapiassani tästä uuden (myös neutraalin tai jopa positiivisen muutoksen) pelosta, turvallisten rutiinien kaipuusta, ankarasta muutosvastarinnasta, ehdottomasta tuttuuden halusta, epäonnistumisten välttämisestä kaiken tekemisen välttämisellä jne..

Kaikki alkoi viime viikon maanantaista, josta kirjoitin blogiini:
"suurimman osan ajasta käytin siihen, kun itkin sitä, että olin lähtenyt kaupungille ennen terapiaa ajatuksena tehdä mm. käsityö- ja ruokaostoksia, ja sitten unohdinkin lompakon kotiin. Tuli ihan hirveän vihainen, surullinen, avuton ja tyhmä olo, ja sitä sitten puitiin, miksi reagoin noin vahvasti, vaikka kyseessä nyt kuitenkin oli aika mitätön unohdus. Huoh, suunnitelmien muutokset, uudet yllättävät tilanteet, rutiinien epäonnistumiset jne. ei edelleenkään sovi tällä neurootikolle."

Pelkään epäonnistumisia ja pettymyksiä niin paljon, että yritän välttää kaikkia tilanteita, joissa voisi pettyä. Mutta kun elämästä ei saa millään sellaista, etteikö siinä tulisi koko ajan pettymyksiä pettymysten jälkeen. Elämää ei voi hallita! Elämään kuuluu vastoinkäymiset. Jollei epäonnistu missään isoissa asioissa, epäonnistuu pienissä. Jos ei pettymyksiä tule merkittävistä asioista, niitä tulee lompakon unohtamisista. Pettymyksiltä ei voi välttyä. Pitäisi jotenkin pystyä suhtautumaan pettymyksiin toisin, eikä tuhlata energiaa turhaan pettymysten välttämiseen. Helppo sanoa, vaikea oppia noudattamaan.

Mulla suurina syinä pettymysten välttämiseen on siis juuri ne musertavat tunteet, jotka pettymyksestä seuraa. Turvattomuuden tunteet, avuttomuuden tunteet, yksinäinen ja neuvoton olo, epätietoisuus. Uudessa yllättävässä tilanteessa pitäisi osata tehdä yhtäkkiä päätöksiä, ja iskee paniikki. Ahdistaa, kun suunnitelmat epäonnistuu, ja joutuu luomaan uusia suunnitelmia, päättämään, mitä nyt uudessa pelottavassa tilanteessa tekee. Hätääntyy, vihastuu, tuntee itsensä tyhmäksi. Uudet pettymykset tuo aina mieleen ne vanhat pettymykset. Tulee olo, että joko taas, tämäkin epäonnistuu, miksei mikään koskaan onnistu.. Tuntuu, että on joutunut elämässään pettymään jo aivan liian monta kertaa, ei enää kestä uusia pettymyksiä. On kuin jokin esine, joka on saanut liikaa kolhuja. Pelkää, että uusi kolhu voi rikkoa.

Miksi sitten tunteet musertaa niin kamalasti? Koska vaadin itseltäni liikaa. Vaadin, etten olisi saanut epäonnistua. Vaadin, että kun joudun uuteen tilanteeseen, mun pitäisi osata tehdä täydellinen ratkaisu. En osaa ajatella, että mulla on oikeus olla epätäydellinen. Mulla on oikeus epäonnistua. Mun ei tarvi osata.”

Isänpäivä ja joulu ja muuta paskaa

Tänäkään isänpäivänä mun isäni ei tule saamaan multa onnitteluja. Olen jo aiemmin kertonut joitain ajatuksiani isänpäivistä:

"Isänpäivät on aika rasittavia päiviä, kun oma isä ei ole sellainen, että sitä tekisi mitenkään mieli juhlia ja onnitella. En halua juhlia isäni isyyttä, koska se on paska isä. Mun pitäis onnitella (kiittää??) isää siitä, että se on (ollut?) (hyvä?) isä. Ei innosta onnitella/kiittää isää siitä, mistä ei oo kiitettävää. Ei isä oo hyvä isä. En mä halua valehdella. Jotenkin tuntuis se onnittelu tekopirteältä paskalta.

Olen surullinen siitä, että mun isästä ja meen suhteesta ois voinut tulla jotain ihan muuta, paljon parempaa. Olen surullinen, että isäni on paska ääliö ja mä pelkään sen kohtaamista. Olen surullinen, koska mielikuva hyvästä isästä ja hyvästä suhteesta on niin kaukana todellisuudesta. Terapeutti kysyi joskus, millainen haluaisin, että isäni olisi (ollut). Ainakin olisin halunnut, että isä olisi ollut rauhallisempi, kiireettömämpi, ei vihainen, ei huutava, neuvotteleva eikä määräävä. Jotenkin sellainen, jolle olisi voinut näyttää tunteensa pelkäämättä sen reaktiota niihin tunteisiin. Jotenkin läheisempi. Äitiä rakastava eikä pettävä. Sellainen, joka yrittäisi ymmärtää muita ihmisiä, eikä vain lytätä muiden haluja tai tunteita tai ajatuksia vääriksi tai huonoiksi.

Mulla on vuoden 2005 isänpäivästä huono muisto, kun mulle tuli pientä kinaa lähinnä äitini ja siskoni kanssa ja aloin itkeä ja sitten isä suuttui ja turhautui mun itkemiselle. Noin on ollut aina ennenkin, että isän nähden ei ole saanut itkeä, vaan sitä itkuaan on pitänyt hävetä ja piilotella. Isä ei jälleen kerran ymmärtänyt, miksi itkin ”turhaan”, miksi en vain lopettanut itkemistäni, miksi en voinut ajaa autoa, kun itkin jne..

Isän nähden ei ole voinut itkeä, koska pelkäs, että se suuttuu. Opin pelkäämään omia tunnereaktioitani isän läsnäollessa. Opin välttämään kohtaamista isän kanssa sekä ihan fyysisesti, että tunnetasolla. En uskalla kohdata avoimesti isääni, koska pelkään tunteitani ja niiden näyttämistä: vihaa, inhoa, pettymystä, pelkoa, raivoa, surua, kaipausta, rakkautta. Pelkään itkemistä ja sitä, että isä ärsyyntyy itkemisestä. Pelkään tuota itkemiseni häpeämistä, koska kokisin itseni jotenkin hyljeksityksi, kelpaamattomaksi, ei-hyväksytyksi.

Pienenä siis kun itkin jostain pettymyksestä, harmituksesta, säikähdyksestä tai jostain, isäni tuli aina vihaiseksi, miksi itken. Sen mielestä en ois saanut itkeä minkään "mitättömän" asian takia, tai ainakin itku olisi pitänyt lopettaa nopeasti, eikä jatkaa kauan. Opin häpeämään itkemistä isän nähden, ja itkinkin paljon salaa. Jälkeenpäin ajatellen käsittämätöntä, miksei isäni ole tajunnut lohduttaa mua vaan on syyllistänyt itkemisestä. Iän käytös mua kohtaan ei ollut mun vika, mussa ei ollut lapsena mitään vikaa. Mä vaan olin surullinen ja tarvitsin lohdutusta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ihmeellistä sen sijaan oli se, ettei isäni sietänyt mun tarvitsevuutta."


Isänpäivästä kun nyt juhlimatta selviää, niin tuleekin jo pian joulu. Vierailu taas pitkästä aikaa vanhempieni luona, joka tietenkin pikkasen jännittää ja mietityttää.

Mä jotenkin tykkään hirveesti joulukoristeista ja jollain tavalla joulun tunnelmasta, kanelin hajusta, suklaakonvehdeista jne., mutta sitten kuitenkin aina jouluna petyn siihen, ettei mulla olekaan hyvä ja lämmin olla. Lapsuuden jouluista ei ole jäänyt mitään varsinaisia traumoja, mutta yksinäisyys ja surullisuus kuului mun jouluihin. Nuorena olin usein jouluaattoiltana yksin hereillä, kun vanhemmat oli mennyt aikaisin nukkumaan jo ja olin hirveän surullinen ja itkin parinakin jouluyönä. Vaikkei mulla ole mitään kauhumuistoja siitä, että äiti olisi ollut jouluaattona kännissä, niin joululomat on pitkiä ja kyllä niihin aina äidin humala useanakin päivänä kuului.

Paras joulu, mikä mulla on ollut, oli sellainen, että miehen kanssa oltiin koko päivä kahdestaan kotona, syötiin pakastepitsaa ja kaikkia makeita herkkuja, tehtiin palapeliä, avattiin lahjat, juteltiin.

En vielä ole päättänyt, miten tänä vuonna tehdään, mennäänkö ihan jouluksi sukulaisten luo vai ennen tai jälkeen joulun. Joululahjoja on kiva saada, mutta niitä on vaikea keksiä muille. Oonkin kyllä karsinut joululahjojen antamiset minimiin, enkä joulukorttejakaan lähetä kuin muutaman.

Ps. Olen edelleen stressaantunut työmäärän aiheuttamasta vapaa-ajan riittämättömyydestä, mutta olen entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä se nyt pian helpottaa, otin nimittäin pikkasen omakustanteista stressilomaa, jotta ei olis pelkkää toivoa siitä, että pian helpottaa, vaan että oikeasti tuntuisi hyvältä.