Työstressiä ja vaativuutta

Sain edelliseen postaukseeni kommentin, johon vastausta kirjoittaessani tajusin, että taas tulee tekstiä niin paljon, että olisi järkevää kirjoittaa ihan uusi blogimerkintä.

Tässäpä siis kaikenlaisia sekalaisia ajatuksia, lähtien työstressistä.

Töissä on ollut hyvin vaihtelevaa. Välillä on ollut ihan ok, välillä on ollut kamalaa. Olen meinannut purskahtaa itkuun kesken työpäivän jo kaksikin kertaa. Olen nähnyt ahdistavia unia. Vatsaa on sattunut jännityksestä. Mutta on ollut ihan kivaakin.

Viikonloppuna bileissä keskustelin yhden ystäväni kanssa, joka yritti tsempata ja nostattaa mun itseluottamusta. (Vaikken sitä mitenkään kaivannutkaan, aihe nyt vaan ohjautui työstressiin, kun tää mun työnvaihto tuli puheeksi.) Ja sitten totesi vielä myöhemmin, että höh, mites mä nyt osaisin auttaa sun ahdistuksees. Kommentoin heti, että ei mitenkään, ei mun ahdistusta voi nyt kukaan tai mikään poistaa. Tässä ei ole kyse siitä, että mitkään tsempit tai järkipuheet tai muut auttaisi. Kyse on paljon syvemmistä asioista, joita pitäisi kunnolla kaivella ja käsitellä, jotta sitten ne arkipäivän haasteet ei enää olisi mun koko elämää haittaavia esteitä. En voi päättää, että enpäs stressaa enää töistä, alanpas tekemään töitä välinpitämättömämmin. Muutos pitää lähteä toisesta suunnasta. Pohtia, mitä mä pohjimmiltani stressaan, tai siis mistä se stressi pohjimmiltaan johtuu, ja koittaa vaikuttaa siihen. Nyt pitää vaan kestää se akuutti stressi, ja koittaa vaikuttaa tulevaisuuden stressin lievittämiseen.

"Kun saat tuon itseltäsi liikaa vaatimisen vaihdettua elämään luottamiseksi, niin olet harpannut pitkän askeleen kohti tasapainoa." (kommentista) Kun saan itseltäni liikaa vaatimisen vaihdettua elämään luottamiseksi?? Hmm.. Onkohan nää tiivistikin yhteydessä toisiinsa? Koen monissa asioissa hyvin voimakkaasti, että elämään ei todellakaan voi luottaa. Vaikka uskallaan kyllä monesti toivoa hyvää ja joskus johonkin luottaakin, niin kyllä vaan se elämä edelleen vaikuttaa niin arvaamattomalta, että eihän siihen nyt uskalla luottaa... Onkohan tässä nyt sitten pohjalla se, miten en ole voinut luottaa äitiin tai varsinkaan isään, johon olen pettynyt useastikin. Enkä kavereihin. Että kun ihmiset on epäluotettavia ja elämä arvaamatonta ja pelottavaa, ei voi luottaa muuhun kuin itseensä eikä oikein siihenkään? (Oikeasti luotan mielestäni hyvin herkästi ihmisiin. Siis mieheni ja ystävieni lisäksi tuntemattomampiinkin ihmisiin, en suhtaudu niihin epäluuloisesti. Mutta, sitten jos sen luottamuksen joskus menettää, voi sitä olla erittäin hankalaa saada takaisin...)

Vielä vaativuudesta; olen sitä pohtinut monesti, että oiskohan mulla ne piirteet niin vahvat, että se täyttäis ihan persoonallisuushäiriön kriteerit, vai onko persoonallisuuteni vain "lievästi" vaativa. Jännä, miten juuri monet vaativan piirteet, jotka sopii muhun, tuntuu olevan sellaisia, jotka koen olevan erittäin sitkeässä mussa itsessä kiinni. Sellaisia asioita, joista tajuan, että ne saattaa olla ongelmallisia, mutta joista jollain tavalla kuitenkin haluaisin pitää kiinni. Että en välttämättä edes haluaisi vapautua niistä, vaikka toisaalta tajuankin, että ne on ongelmallisia. Mutta kun ne jotenkin tuntuu niin multa. Ongelmallisuudessaankin ne tuntuu jotenkin niin turvallislta. Sehän siinä taitaa suuressa osassa ollakin; elämän turvattomuuden, maailman kaoottisuuden, vastapainoksi, niiden hallitsemista yrittämään, olen kehittänyt kaikenlaisia omituisia piirteitä, jotka luo turvallisuutta. Kaaoksen aiheuttaman ahdistuksen hallintakeinoja, jotka saattaa joskus kääntyä tarkoitustaan vastaan. Taidankin seuraavaksi kirjoittaa pidemmin vaativasta persoonallisuushäiriöstä, hassua, etten ole siitä aiemmin kirjoittanutkaan.