Tulevaisuudesta

Terapiassa olen tässä vajaan kolmen vuoden aikana käsitellyt paljon menneisyyttä. Eräältä terapian läpikäyneeltä kaveriltani kuulin pari vuotta sitten, että se oli omassa terapiassaan saanut käsiteltyä menneisyyden haamut, mutta tajusi terapian loputtua, että olisi ollut hyvä, että olisi puhunut enemmän myös tulevaisuudesta. Tuo jäi mun mieleeni, ja nyt kun olen yhdenlaisessa terapian taitekohdassa (menneisyys ei tunnu vielä tarpeeksi käsitellyltä, mutta koen, että olen saanut puhuttua paljon kaikesta haluamastani, ei ole juurikaan enää mielessä mitään, mistä ehdottomasti haluaisin puhua), mielessä on käynyt tulevaisuudesta puhuminen.

Se se onkin vaikeaa. Olen tajunnut terapian kuluessa paljon siitä, mitä en halua elämääni ja myös jonkinverran siitä, mitä haluan elämääni, mutta yksi suuri kysymysmerkki ainakin on jäljellä: työ.

Mulla ei ole edelleenkään oikein mitään hajua, mitä haluaisin tehdä työkseni. Jotain osa-aikatyötä kuitenkin haluaisin tehdä mieluummin kuin olla työttömänä. Mutta kun olen silleen ihan ok tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseen, niin ei tule tehtyä mitään päätöksiä töihin tai koulutukseen hakeutumisesta, kun ei tiedä, mitä haluais.

Tiedän, että en halua mitään liian stressaavaa, en kokoaikatyötä, en asiakaspalvelua, en liian fyysistä, en sitä, en tätä. Mutta mitä sitten oikein haluan? En tiedä. Olisi kiva, jos olisi jotain, joka kiinnostaisi.

Haluaisin kuitenkin kiinnostua jostain, olisi kiva, jos olisi jokin työ, jota haluaisi tehdä. Mutta ei kai tässä oikein voi muuta tehdä, kuin toivoa, että joskus jokin asia alkaa kiinnostamaan. Ehkä ei pitäisi pitää sitä työtä minään ongelmana. Yrittäisi vaan elää hetkessä. Että nyt kun oon suht tyytyväinen työhöni, olisin vain rauhassa töissä enkä murehtisi tulevaa. Vasta kun joudun työttömäksi tai tympäännyn tuohon työhön, alkaisin tehdä päätöksiä tulevasta.

Pelottaa vastuu. Pelottaa, kun olen vastuussa omasta elämästäni. Omista valinnoistani. Valinnat ahdistaa, niitä täytyy koko ajan tehdä, ja ne voi mennä pieleen. En haluaisi olla vastuussa mistään! Terapeutti sanoi kerran jotain sellaista, että jos on nuorena ollut hyvin vastuullinen, voi aikuistumisen kynnyksellä tuntua siltä, että haluaisikin olla vastuuton.

(En oikein tiedä tuosta vastuullisuudesta nuorena, ainakin olen ollut hyvin yksinäinen ja siinä mielessä hyvin tietoinen siitä, että olen valintojeni kanssa yksin, kukaan ei auta, itse pitää päättää. Ehkä se sitten on ollut sitä vastuullisuutta. Vaikka olen ollut teininä usein kännissä, harrastanut seksiä jne, niin olen kuitenkin ollut siinäkin vastuullinen. En ole koskaan sammunut, olen aina käyttänyt kondomia, olen peittänyt krapulani vanhemmiltani jne. Teininä tuntui, ettei itsellä ole tarpeeksi oikeuksia, nykyään tuntuu, että itsellä on liikaa vastuuta.)

Tuntuu hullulta kun ikäiseni kaverit hankkii lapsia, muuttaa omakotitaloihin, ostaa autoja ja koiria, käy ”oikeissa töissä”, matkustelee... Välillä tuntuu niin epätodelliselta, että onko jotenkin niin, että todella muut alkaa olla aikuisia ja itse on edelleen jonkinlaisessa nuoruudessa. Mutta eihän se ihan niin ole. Eihän mulla luultavasti vanhanakaan ole mitään omakotitaloa, autoa, lasta tai kokoaikatyötä. Eikä sekään kai mitään vastuuttomuutta ole, ettei hanki lasta masentuneelle vanhemmalle, elä epäekologisesti, uuvuta itseään työssä. Eri tilanteissa vastuullisuus ja aikuisuus vaan on erilaista.

Jotenkin vaan noita tuoreita vanhempia ajatellessa tulee olo, että itse sitten kuitenkin jää paitsi jostain hienosta. Että vaikka on kaikkien ihmisten kannalta parempi, etten hanki lapsia (erityisesti mun ja sen kuvitellun lapsen!), niin kuitenkin se jollain tavalla surettaa, ettei pääse osalliseksi siitä ilosta, mitä muut vanhemmat kokevat lapsistaan. En siis todellakaan halua lapsia, enkä ole koskaan halunnutkaan. Aiemmin, ennen terapiaa, olen halunnut haluta lapsia; olen ajatellut, että olisi kiva, jos haluaisin lapsia. Mutta myöhemmin olen tajunnut, etten mä vain halua, eikä mun tarvitsekaan haluta. Enää en siis haluakaan haluta. Ei ole sellaista toivetta, että mä sopisin ”normaalin” ihmisen muottiin. Onneksi mun mieskään ei halua lapsia. Olisi aika ikävä tilanne, jos toinen haluaisi ja toinen ei. Nyt kun olen masentunut ja ahdistunut ja maailmassa on jo liikaa ihmisiä ja en usko voivani olla hyvä äiti jne, niin päätöksemme olla tekemättä lapsia on kyllä hyvin selkeä ja olen hyväksynyt sen, että tässäkin kohtaa eroan muista "tavallisista" ihmisistä. Mutta kyllä se lapsettomuus silti jotenkin surettaa, vaikka vapaaehtoista ja itsevalittua onkin.