Ylös alas ylös alas

Välillä on ollut ihanan onnellisia hetkiä, välillä murskaavan onnettomia. Tänään on päivä siltä väliltä, ihan kivaa, ei ahdista, muttei kovin iloinenkaan olo ole. Tässä ihan viime aikoina on kyllä vahvistunut se käsitys, että en oo valmis lopettamaan terapiaa vielä ensi vuonna. Onneksi ei oo pakko lopettaa. Terapeutti on halukas jatkamaan ja mulla on rahaa maksaa.

Olen edelleen työtön. Oon hakenut pariin työpaikkaan, mihin ihan oikeasti haluaisin päästä töihin. Sellaisia harvinaisuuksia siis on olemassa! Lama-aikana ja kesäaikana! Toiseen en päässyt, toiseen voi vielä olla mahdollisuus. Oi kun niin toivoisin pääseväni sinne, edes työpaikkahaastatteluun asti. Mihinkään haastatteluun en ole päässyt. En silti uskalla odottaa ja toivoa liikoja, työnhakijoissa on taatusti paljon sellaisia ihmisiä, joilla on koulutusta tai työkokemusta alalta, jolta mulla ei oo. Tyhmää.

Viimeaikaiset onnettomat hetket on liittynyt enimmäkseen näihin työttömyyden huonoihin puoliin, mm. harmitus siitä, etten pääse edes työpaikkahaastatteluun, ja ahdistus siitä, etten tiedä, mitä työtä haluaisin tehdä. Olen tuntenut oloni avuttomaksi ja surkeaksi, kun en ole ymmärtänyt ja osannut täyttää kelan tukihakemuskaavakkeita. Olen lueskellyt ohjeita netistä, mutta en vaan tajua. Olen itkenyt sitä, etten tiedä, mistä mitäkin asiaa pitäisi kysyä. Tajusin onneksi mennä kelaan kysymään, miten ne perkeleen kaavakkeet kuuluu täyttää, ja sainkin moneen kysymykseeni ymmärrettävän vastauksen. Mutta en kaikkiin, osaa piti/pitää kysyä vielä työkkäristä, pankista, vuokranantajalta, entiseltä/nykyiseltä/mikälie työpaikaltani, mieheni työnantajan entiseltä ja nykyiseltä kirjanpitäjältä... Ei mikään ihme, että yhteiskunnan tukia jää enemmän hakematta, vaikka olisi niihin oikeutettu, kuin mitä niitä tukia väärinkäytetään! Mulla on kuitenkin korkeakoulututkinto ja ajattelen hyvin loogisesti ja pidän itseäni (tai ainakin ennen olin, en tiedä, onko masennus pehmentänyt aivoja) melko älykkäänä. Miten sitten tyhmemmät ihmiset selviytyy? Tai ehkä se vika on juuri tuossa loogisuudessa. Ajattelen liian loogisesti? Byrokratiakuviot kun ei kovin loogisilta ja järkeviltä tunnu...

Tästä aion puhua terapiassa sitten kuukauden päästä, että miksi ihmeessä mä stressaan sitä, että en ymmärrä miten ne kelan kaavakkeet kuuluu täyttää. Miksi koen sen niin raskaasti, miksi en meinaa kestää sitä avuttomuuden ja turvattomuuden tunnetta, joka mussa syntyy? Herättääkö se avuttomuuden kokemus aina ne samankaltaiset tunteet menneisyydestä, ja samalla hetkellä pitäisi selviytyä koko elämän avuttomuuksista ja turvattomuuksista? Olen usein eri tilanteissa kokenut, etten tiedä, kuka osaisi mua auttaa, ja olen ollut tyytymätön siihen, etten osaa jotain tai edes tiedä, mistä saisin apua. Ilmeisesti siinä joutuu vastakkain sen epämiellyttävän tosiasian kanssa, että pitää nöyrtyä ja myöntää (ennenkaikkea itselleen) oma osaamattomuus ja pelätä sitä, että vaikka pyytää apua, ei ehkä kukaan osaa auttaa. Ehkä opin koulussa liittämään mun ihmisarvoni opintomenestykseen eli osaamiseen, ja nyt kun en jotain osaa, se osaamattomuuden sietäminen on vaikeaa, koska samalla tulee tunteet, etten ole minkään arvoinen koska en jotain osaa.

Mun piti käydä mun entisellä/nykyisellä/mikälie työpaikallani kaikkien eri pikkujuttujen takia, ja ehdin parina edellisenä yönä nähdä painajaisia siitä käynnistä. Sitten kun eilen olin menossa sinne, huomasin, kuinka mua jännitti. Tosi hassua. Vaikka mun pomo on mukava, enkä pelkää sitä, mutta silti vaan jännitti. Onneksi kaikki sujui hyvin ja nyt helpottaa. Eikä tarvi nähdä hetkeen painajaisia.