Siitä, kun huomaa tunteet, muttei tunne niitä

Oon miettinyt tota 6.7.2010 postauksessa miettimääni asiaa, että miksi voin just nyt hyvin. Johtuuko se siitä, että työttömyys konkreettisena ongelmana vie tilan psyykkisiltä ongelmilta? Siitä, että olen nyt terapiasta kesätauolla ja samalla lomalla ajatusteni ja tunteitteni analysoinnilta? Vai siitä, että mun ei tarvi käydä töissä, vaan voin lomailla ja elää omaa elämääni? Musta tuntuu, että vastaus on vähän noita kaikkia.

Silloin kun kävin töissä, jaksoin olla töissä tehokas ja energinen. Mutta iltaisin ja vapaapäivisin olin kotona hyvin väsynyt. Olin niin uupunut, että rämmin vain päivästä toiseen. Aikaiset aamuherätykset oli tuskaa. Oli tunne, että yritin pysyä maailman perässä, mutta en ehtinyt ja jaksanut, vaan kaikki meni hirveen nopsaan ohi. En töiltä, nukkumiselta, syömiseltä ja kotitöiltä ehtinyt ja jaksanut tehdä mitään elämäniloa ylläpitävää. Ei ollut energiaa harrastaa valokuvausta tai käsitöitä. Ei jaksanut suunnitella kavereiden näkemistä. Ei ollut aikaa lukea kirjoja. Kaikki voimat meni selviytymiseen. Kiireessä ei voi olla luova. Kiireessä en pysty pysähtymään ja miettimään, mitä kivaa voisi puuhailla. Kiireessä vaan suoritan elämää. Se vaan kuluttaa elämäniloa, ei tuota sitä. Kiireen keskellä mikään ei innosta, haluaisi vaan pysähtyä. Huutaa, etten mä jaksa. Haluaisi vaan olla kotona, nukkua.

Ehkä mulle sitten ihan oikeasti ei vielä sopisi kuin n.20-25h/vk töitä. Tai jos saisi nukkua työaamuisin hiukan pidempään, ehkä sekin auttaisi jaksamaan. Ei tulisi univelan myötä fyysistä väsymystä, olisi vain psyykkinen väsymys. Ärsyttää, oonko mä tosiaan vieläkin niin sairas. Kai mä oon. Nyt kun on saanut nukkua, olla vaan, tehdä niitä elämäniloa tuottaviakin asioita, tuntuu siltä, että kyllä mä jaksaisin ja haluaisin päästä töihin. Mutta en sitten tiedä; töissä, sairauslomalla, töissä, sairauslomalla -kierteeseen en ainakaan haluaisi.

Nykyiseen hyvään psyykkiseen oloon vaikuttaa kyllä myös terapiatauko ja sen suoma mahdollisuus olla nyt surematta menneisyyttä. En käsittele (toki vähän, mutten niin paljon kuin terapia-aikaan) psyykkisiä ongelmiani ja murheitani, mutten myöskään torju niitä ajatuksia, yritä olla kuin ei niitä tunteita olisikaan. Mä vaan olen lomalla analysoinnista; säilytän niitä käsittelyä kaipaavia asioita, kunnes taas myöhemmin alan niitä käsittelemään. En ajattele ja itke sitä, miten psyykkisesti yksinäinen ja turvaton lapsuus ja nuoruus mulla on ollut. En sure sitä, että kaipaisin isän rakkautta ja äidin kiinnostusta. En ole katkera siitä, että isä ei ollut hyvä isä eikä äiti hyvä äiti. En itke sitä, että mä ja mun vanhemmat ei tunneta toisiamme. En myöskään yritä kieltää niitä ajatuksia. Ne vaan odottaa kiltisti sitä, että terapia jatkuu, ja pääsen jälleen suremaan.

-

Pidin pienen tauon tuon edelläolevan kirjoittamisen jälkeen, ja aloin ajatella tuota viimistä kappaletta, että miksi se on noin? Eks toi oo oikeastaan vähän sairasta? Mä jätän mun tunteet nyt käsittelemättä, huomaan ne kyllä, enkä kiellä niitä, mutta silti kuitenkaan en suostu niitä nyt oikeasti tuntemaan. Eroaako se kovinkaan paljon siitä, mitä tein ennen terapiaa, siitä, kun yritin unohtaa ikävät tunteet ja jättää ne käsittelemättä? Eikös mun nyt pitäisi vaan tuntea ne tunteet ja joko kyetä ne käsittelemään tai sitten ahdistua? Miksi panttaan niitä tunteita? Miksi ne tunteet odottaa kiltisti sitä, että terapia taas jatkuu?

Ja tää kaikki siis tapahtuu mun mielestä jotenkin ei-tietoisesti, on se jokin sitten Freudilaisittain alitajunta tai jonkun muun ajatusmallin mukaan jokin muu minuuden osanen, kuin se tietoinen minä. En siis koe itse hallitsevani sitä, mitä nyt tunnen, tai olen tuntematta, vaan se tunteminen tai tuntematta jättäminen vaan tapahtuu mussa, ja sitten mä sitä havainnoin. Minkä takia jokin mun minuuden osanen nyt kontrolloi niin kovin sitä, surenko vai enkö sure? Mikä tunteettomuuslukko mussa on taas päällä, etten voi vapaasti tuntea? Enkö mä mitään siellä terapiassa oo oppinut? Miksen mä tunne mun tunteitani?

Tässä muuten vielä loppuun pari tekstipätkää, jotka joskus kirjoitin minuuden rakenteesta ja tunteiden muuttamisesta:

"En usko, että ihminen voi itse tietoisesti muuttaa persoonallisuuttaan, mutta uskon, että persoonallisuus voi kyllä muuttua. Luulen, että mun persoonallisuus on jo hiukan muuttunutkin tässä kahden vuoden aikana. Siis mä en ole sitä muuttanut, terapeutti ei ole sitä muuttanut, mutta terapia on sitä muuttanut."


"Itse en jotenkin pysty hyväksymään ja käsittämään sitä, että tunteitaan voisi muuttaa ja säädellä. Reaktioitaan niihin tunteisiin toki voi. Musta tuntuu, että en voi vaikuttaa ollenkaan tunteisiini, ne vain tulee, mä voin vaan havainnoida niitä. Ainakin mä opettelen terapiassa mm. kuuntelemaan tunteitani, ja pohtimaan niitä. Ei se kuuntelu tarkoita sitä, että jos vaikka pelkään jotain tilannetta, ajattelisin, että se pelko on oikein, tai että jos koen jostain syyllisyyttä, että olisin oikeasti syyllinen. Terapeutin kanssa pohditaan, miksi tunnen mitäkin, ja kuinka "oikeutettuja" ne tuntemukset on. Oikeutuksella tarkoitan siis sitä, että tunteet kertoo vain siitä, miltä musta tuntuu, ei siitä, onko ne tunteet oikeessa siinä, että oonko syyllinen johonkin vai en.

En kuitenkaan käy terapiassa muuttamassa tunteitani, en usko sen olevan mahdollista. Luulisin, että se vain lisäisi ahdistusta ja masennusta, jos koittaisin väkisin ajatella, että ei noin saa tuntea, pitää tuntea toisin. Itse asiassa yksi lapsuuden ikävistä asioista olikin se, että en isäni mielestä saanut tuntea ikäviä tunteita, itkeä ei saanut jne. On ainakin mun kohdalla tervettä antaa tunteiden tulla, ilman syyllisyyttä niistä, ja yritystä tuntea toisin..."


"Mulle on ollut yksi pohdituttanut asia se, että aina välillä tuntuu, että omat ajatukset ja tunteet tuntuu vierailta. Siis ei mitenkään psykoottista, vaan ihan todellisuudentajuisesti tuntuu siltä, ettei ymmärrä omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Että tuntuu, että en mä niitä ajatuksia itse tuota, ne vaan tulee mun päähän. Hankala selittää :) Jotenkin niin, että on vähän kuin kaksi minuuden kerrosta, josta toinen tuottaa ajatukset ja tunteet ja sitten toinen, joka havaitsee niitä ajatuksia ja tunteita, mutta joka ei itse tuota niitä, eikä havaitse sitä ajatuksia tuottavaa minuuden osaa.

Mitä tässä yritän selittää, on se, etten pysty uskomaan siihen, että voisin muuttaa ajatuksiani ja tunteitani, voin vain niitä tutkimalla, siihen minuuden piilokerrokseen tutustumalla, hiljalleen oppia suhtautumaan niihin ajatuksiin ja tunteisiin eri tavalla.

Esimerkiksi ennen mua ahdisti se, kun ahdisti, nykyään yleensä pystyn jo sietämään ahdistusta. Edelleen ahdistaa, mutta en enää väkisin yritä päästä siitä ahdistuksesta eroon, jolloin se ahdistus lievenee. Jotenkin terapia on auttanut siihen, että nykyään hyväksyn tunteeni sellaisenaan."


Onko tässä terapiatauolla käynyt nyt niin, että olen jotenkin taantunut sinne aikaan ennen terapiaa, jolloin en ollut yhteydessä tunteisiini? Tai onko se tää yhdistelmä terapialoma&työttömyys, mikä saa mut tunteettomaksi? Että kun on konkreettinen ongelma, eikä ole terapeuttia tukena auttamassa selviytymään psyykkisissä ongelmissa, en sitten käsittele niitä tunteita? Jokin minuuden osanen kontrolloi sitä, että en nyt kestäisi tunteiden tuntemista, vaan panttaa niitä piilossa?