Tunteettomuudesta ja puhelinkammosta

Oon nyt miettinyt tuota tunteiden käsittelyä/käsittelemättömyyttä ja ilmaisua/ilmaisemattomuutta. Tajusin, että jälkimmäistä olen kyllä miettinyt aiemminkin. Joskus pari vuotta sitten kirjoitin:

"Eilen bileissä yhden tyypin kanssa juttelin ja se mm. kehu mun seminaarityötä. Tuntui hyvältä ja hämmentävältä saada positiivista palautetta, vaikka kyllä tiesinkin, että se tekstini oli hyvä. Hämmentävämmäksi tilanne meni, kun se kertoi, että pitää mun puhetapaa täsmällisenä ja loogisena, mutta tunteettomana tai kylmänä. Olen tässä nyt miettinyt, että en tosiaan taida uskaltaa näyttää tunteitani. Tai sitten puhuessani ihmisille jännitän vaan niin paljon, että tunteet pysyy piilossa ja tulee esiin vasta myöhemmin, ei itse tilanteessa. En tiedä. Ehkä olen vain tylsä. Tai ehkä tosiaan pelkään niin paljon sitä, että möläytän suustani jotain noloa vahingossa, että kontrolloin puhettani. Ehkä olen niin innoissani ja täpinöissäni, kun tapaan ihmisiä, joiden kanssa voi puhua, että käytökseni on jotenkin erikoista. Ehkä en edes tunne mitään, jolloin en voi näyttääkään tunteitani. Tai en vain tosiaan sillä hetkellä pysty havaitsemaan tunteitani.

Terapeutti totesi jotain, joka sai mut miettimään aika paljon olemistani, siis sitä, että kun elän, en useinkaan vaan elä, vaan jotenkin havannoin elämistäni. En ole täysillä läsnä elämänkulussa vaan tarkkailen elämääni tavallaan itseni ulkopuolella. Esimerkiksi siellä bileissä kun juttelin joidenkin kanssa, todellakin koin havainnoivani tilannetta koko ajan samalla kun puhuin. Kun taas esimerkiksi eilen [kaverini] tykönä ainakin jossain vaiheessa vain olin, en tarkkaillut olemistani. Kerroin siis terapeutille siitä, että eilen elokuvissa keskityin elokuvaan niin, että yhtäkkiä oikein havahduin todellisuuteen. Tavallaan siis heräsin unenomaisesta tilasta ja tajusin, että olen nyt tässä jne. Niin terapeutti sanoikin siihen, että se elokuvan unenomaisuus voisikin olla todellisuudessa, hetkessä elämistä ja taas itseni tiedostaminen sellaista ulkopuolista havainnointia. Tajusin, että noinkin voisi ajatella. Että silloin, kun elää hetkessä, aitona omana itsenään, keskittyy vain olemiseen, ei siihen tilanteen havainnointiin ja tarkkailuun. Mietin, että vaikutankohan siksi joskus kun puhun ehkä tunteettomalta, että tarkkailen todellisuutta, enkä elä todellisuudessa. Että pitäisikö jotenkin oppia olemaan tarkkailematta itseäni, pitäisikö yrittää olla koko ajan tiedostamatta olemassaoloa, vain olla?"


Samalla muistin kirjoittamani tekstit puhelinkammostani. Varsinkin soittaminen ahdistaa. Ja varsinkin tuntemattomien kanssa asiointi ahdistaa. Mulla tulee aina kauhee tuskanhiki, kun puhun puhelimessa. Aina kun pitää esim. varata aika parturiin tai lääkärille, menen itse paikan päälle varaamaan ajan. Siis varsinainen asiointi sinänsä ei mua ahdista, vaan nimenomaan se puhelin. Jopa tuttujen kanssa puhuminen ahdistaa. Mieheni on ainoa, jonka kanssa puhelimessa puhuminen ei aina ahdista, joskus kyllä sekin. Pakollisiin asiointipuheluihin valmistaudun usein kirjoittamalla paperille valmiiksi lauseita, mitä haluaisin sanoa. Kyllä ne puhelut ihan hyvin yleensä sujuu, mutta se ahdistus etukäteen ja märät kainalot jälkikäteen... huh! En todellakaan voisi kuvitella itseäni mihinkään sellaiseen työhön, missä pitäisi soitella puhelimella. Jonkinlainen harvakseltaan puhelimeen vastaaminen vielä menisi, ehkä. Että mua ei kyllä saa hakemaan puhelinmyyjäksi, vaikka ne työpaikat tuntuu olevan tällä hetkellä melkein ainoita, mihin voisin päästä. Niin, niihin teksteihin:


"Terapiassa eilen muuten terapeutti yhtäkkiä hokas yhden aika olennaisen jutun, kun puhuin mun puhelinkammosta. Sen kammon alkusyystä ollaan puhuttu aiemminkin, ja mulla on kyllä käsitys siitä, miksi mulle tuollainen ahdistus on syntynyt. Lapsena ja nuorena jouduin paljon vastaamaan puhelimeen, ja tavallaan toimimaan tahtomattani sihteerinä. Mulla on myös ikäviä kokemuksia siitä, kun olen joutunut puhumaan puhelimessa isäni kanssa, ja olen pelännyt isän reaktioita. Monta kertaa sekä isän että äidin kanssa puhutun puhelun jälkeen olen ollut hyvin surullinen ja loukkaantunutkin. Se ei kuitenkaan ole auttanut yhtään ahdistuksen sietämisessä, että tajuan, mistä puhelinkammoni voi johtua, vaan edelleen vältän puhelimessa puhumista, varsinkin virallisiin tahoihin soittamista.

Juttu minkä terapeutti tajusi, oli se, että puhelimessa puhuminen on mulle vaikeaa mm.sen takia, että siinä ei pysty toisen ihmisen eleistä ja ilmeistä lukemaan, miten olisi hyvä reagoida. Kun kuulee vain äänen, ei tiedä, onko toisella kiire, onko toinen hyvällä vai huonolla päällä, koska puhelu pitäisi lopettaa jne. Eli olen oppinut lukemaan toisen ihmisen käytöksestä, miten ja milloin mun kannattaisi reagoida. Olen siis oppinut olemaan varautunut isäni seurassa, ja tarkkailemaan ihmisten käytöstä, ja muokkaamaan omaa käytöstäni sen mukaan, miten ajattelen muiden haluavan mun käyttäytyä. En uskalla olla oma itseni, koska pelkään ihmisten reaktioita. Niinpä yritän mukautua toisten käytökseen. Tosta puhutaan varmasti vielä lisää.. Oli aika outoa itellekin tajuta toi, että tosiaan rajoitan olemistani joidenkin ihmisten seurassa, ja pelkään muiden reaktioita. Toki tähän vaikuttaa sekin, että koulukiusaamisesta opin häpeämään itseäni, ja pelkäämään, että sanon jotain muiden mielestä noloa, jolle sitten muut nauraa...

Toisaalta nolatuksi tulemisen pelko on mulla liian voimakas, toisaalta onhan se nyt hyvä miettiä, millaisen kuvan esim. työnhakijana mahdollisesti tulevalle pomolleen antaa. Tiedän, että pelkään liikaa puhelimessa, mutta ei se tieto riitä, pelkään silti. Jotkut ihmiset vaan on niin erilaisia ja tuomitsevia (esim. suvaitsemattomat junttisukulaiseni), että on vain hyvä osata suojella itseään siltä, että tulisi muiden loukkaamaksi. Rajoittamalla itseäni suojelen itseäni muiden hyökkäyksiltä. Ehkä tässä on kyse siitä, että isältäni ja kiusaajiltani olen oppinut, että jos olen oma itseni, mua ei ymmärretä, vaan mulle nauretaan ja mun tunteita vähätellään: pääsee vähemmällä, ei joudu niin satutetuksi, kun ei kerro mitä mieltä on ja ei näytä ikäviä tunteitaan. Kun on hiljaa ja jäädyttää itsensä paikoilleen, ei mun tekemisille ja sanomisille voi nauraa, mua ei voi silloin loukata."


"Toisaalta tuo puhelinkammo voi liittyä siihenkin, että livenä oppii nopeammin havaitsemaan, ketä tarvii pelätä ja kenen kanssa voi olla oma itsensä. Puhelimessa taas pitää pelätä koko ajan sitä, että toinen ärsyyntyy mulle, kun en osaa säädellä käytöstäni toisen eleiden mukaan.. Jotenkin livenä pankkitädinkin pystyy kohtaamaan ihmisenä, ja sille voi olla avoimempi kuin kasvottomalle äänelle puhelimessa.

Jotenkin tuntuu, että ihmiset on mulle mukavampia, kun ne näkee mut kuin että jos ne vaan kuulee mun äänen. Ehkä mun ääni on niin vakava ja jännitys tekee siitä jotenkin kylmän, ja hymy taas niin kiva, että ihmisten reaktiot onkin oikeasti erilaisia mulle livenä ja puhelimessa. Näytän kiltiltä, mutta kuulosta ilkeältä?"

Tuon ekan puhelinkammotekstin lopussa kirjoitin, että "olen oppinut, että jos olen oma itseni, mua ei ymmärretä, vaan mulle nauretaan ja mun tunteita vähätellään: pääsee vähemmällä, ei joudu niin satutetuksi, kun ei kerro mitä mieltä on ja ei näytä ikäviä tunteitaan. Kun on hiljaa ja jäädyttää itsensä paikoilleen, ei mun tekemisille ja sanomisille voi nauraa, mua ei voi silloin loukata."

Ehkä en ole ollenkaan vielä päässyt eroon tosta itseni jäädyttämisestä. Ehkä tää tauon aikainen tunteiden tuntemattomuus on tota samaa; jokin mussa jähmettyy niin, että mä vaan selviydyn tästä terapiatauosta läpi, mutten pysty elämään sitä läpi, niinkuin terapiassa.