Hyvin ristiriitainen olo. Mun elämässä on nyt muutamia pieniä muutoksia, enkä tiedä, miten niihin suhtautuisin. Loppukesä on ollut kivaa, mutta tuntuu, että nyt kaikki muuttuu.
Terapia jatkui taas tällä viikolla pitkähkön kesätauon jälkeen. Alkoi heti uuvuttaa. Todellakin olin jotenkin lomalla kipeistä tunteistani, ajattelin kyllä paljon asioita, mutten tuntenut. Nyt se tunteminen sitten taas alkaa. Pelottaa taas kohdata niitä surun ja kaipauksen ja pettymyksen tunteita.
Olen nyt todennäköisesti muutaman viikon putkeen kokoaikatöissä, ja viikonlopuillekin on suunnitelmia. Eli jännittää kovasti, jaksanko. Varsinkin kun olen nyt ollut pari kuukautta ilman mitään aikatauluja ja sitten yhtäkkiä tulee pitkä jakso töitä, terapiaa, pientä matkustelua, niin kyllähän se hirvittää. Pystynkö mä siihen? Noh, turhahan sitä on etukäteen jännittää, jos stressaannun ja uuvun niin sitten vaan pitää lopettaa/vähentää töitä. Mutta kun vaan stressaan etukäteen. Toisaalta haluan käydä töissä että saan rahaa, toisaalta en jaksaisi, kun sitten ei jää aikaa elää omaa elämää.
Ärsyttää, kun työkkäri ei ole vieläkään tehnyt päätöstä mun opiskelijastatushommasta. Menee vielä monta viikkoa ennen kuin saan mitään tukia, kun en voi edes tehdä hakemuksia vielä kelalle. Saan varmaan seuraavan palkankin (syyskuun 15.) ennen työttömyyskorvauksia ja asumistukea kesältä. Suoraan sanottuna vituttaa tän yhteiskunnan byrokraattisuus ja keinotekoiset lokerot, joihin ihmisiä yritetään sulloa, vaikka ei ne niihin sovi.
Pian loppuu yliopistoon ilmottautumisaikakin. Mun pitäis vissiin ens viikon kiireiden keskellä mennä kyselemään työkkäristä sitä, että saanko nyt ilmottautua opiskelijaksi vai en. Stressaa.
Uskon siihen, että seuraavat viikot tulee olemaan niin pahoja, että en edes kuvittele jaksavani kirjoittaa tänne blogiin. Jatkan sitten syyskuussa joskus.
Arki on riittävän hyvää ja jotain kokemisen kaipuusta
1 vuosi sitten
Njoo, mulla sama homma :/. Oon tässä 2kk vipeltänyt ilman mitään aikataulua, ei oo ollu yliopistoo eikä töitä (eikä edes hoitoaikoja!!). Nyt olin lauantain ja sunnuntain töissä ja heh, mulla on burn out?? En tiedä, en tosiaan tiedä miten ihmeessä selviän tästä syksystä ja tulevasta. Mäkin stressaan, että mitä jos en jaksa ja sit pitäis vähentää vuoroja -> vähemmän rahaa -> tunnen itseni entistä laiskemmaksi jne.
VastaaPoistaMoi Amelie!!
VastaaPoistaOon tiedätkös itseasiassa vähän lueskellutkin sun blogisi, mutten oo aiemmin kommentoinut mitään. Ehkä jatkossa joskus uskallan kommentoida, vaikkei kovasti mitään järkevää sanottavaa mieleen tulisikaan. :)
Niin, uupumukseen.. Nyt mulla on kyllä paha kriisi päällä. Jos hakisin sairauslomaa, pitäisi kai aloittaa taas masennuslääkkeet, ja byrokratiarumba työkkärin ja kelan kanssa pahenisi entisestään; sen lisäksi, että olisin ja en olisi työntekijä, opiskelija ja työtön, olisin vielä sairaskin. Ei kiitos, en voi luovuttaa ennen kuin on ihan pakko. Olen kyllä jo itkenyt töissä ja työkkärissä, että kovin kaukana se pakkoraja ei ole. Mutta jos jään sairauslomalle, en varmaankaan pääse enää koskaan takaisin nykyiseen/entiseen/mikä lie työpaikkaani.
Teen nyt pitkää päivää töissä, tappelen ja sodin työkkärin kanssa, ahdistun etukäteen sukulaisteni näkemisestä kaiken kiireen keskellä ja itken ja ahdistelen terapiassa. En tätä enää kauan jaksa. Uskon kuitenkin siihen, että kuukauden parin päästä ehkä helpottaa. Ainakin yhden uuden postauksen aihe on jo selvillä: miten sairasta tää yhteiskunnan byrokratiapaska on!