Tuntuu hyvältä ja pahalta

Olen kiitollinen siitä, etten ole masentunut. Olen tyytyväinen siihen, että olen fyysisesti terve. Olen iloinen siitä, etten ole kuolemassa. Olen helpottunut siitä, ettei mulla ole migreeniä tai syöpää. Tai edes flunssaa. Olen iloinen siitä, etten ole raskaana. (Ei sillä, että tästä nyt olisi ollut vaaraa, olenpahan vain viime aikoina törmännyt todella moniin toivottuihin ja ei-toivottuihin raskauksiin.) Olen kiitollinen siitä, että saan hyvin nukuttua. Olen erittäin tyytyväinen siihen, etten käy kokoaikatöissä. Olen iloinen siitä, kun tapasin serkkujani. Olen onnellinen siitä, että mun mies rakastaa mua. Olen kiitollinen siitä, että mun mies kohtelee mua niin hyvin ja on kiltti ihminen. Olen iloinen siitä, että seinänaapurissa asuva pianonsoittaja on todella taitava. Olen innostunut kahdesta harrastuksestani ja nautin niiden tekemisestä.

Samalla olen hirvittävän surullinen. Tuntuu pahalta ja avuttomalta. Olen vihainen. Eräs mulle tärkeä ihminen on sairas, ja tulee kuolemaan sairauteensa. Jäljellä olevaa epämääräistä elinaikaa en tiedä, (eikä ehkä tiedä potilas itsekään, tai lääkärit,) jäljellä voi olla vain kuukausia tai sitten monia vuosia. Mutta kuolema sairauteen kuitenkin on varmaa. Kärsimys kauhistuttaa. Elämä (ja kuolema!) on niin epäoikeudenmukaista. Surettaa. Olen vihainen maailmalle ja tunnen itseni voimattomaksi paskan tilanteen edessä. Tunnen vahvasti, että selviän kyllä tästä, en romahda tai masennu pahasti, mutta älyttömän vaikeaa ja raskasta tulee kyllä olemaan.