Ilotomua

Viime postauksessa kerroin, että mun tuttu on kuolemansairas. Olen jo päässyt alkushokista ja alkusurun suremisesta. Nyt tuntuu tasaisemmalta. Pahalta tuntunee vasta kun sairaus etenee pahemmaksi.

Tuokin tapaus on saanut mut (typerästä kliseestä huolimatta) arvostamaan elämääni. Olen viime aikoina muutenkin taas silleen jotenkin ohimennen verrannut hyvällä tavalla omaa elämääni muiden elämään, ja tullut lähes aina siihen lopputulokseen, että mulla menee nyt usein jopa paljon paremmin kuin muilla, "normaaleilla, tavallisilla, terveillä" ihmisillä. Alan näkemään itsenikin jo enemmän tavalliseksi ihmiseksi, enkä enää mielenterveyshäiriöiseksi.

Mulle kuuluu siis hyvää. Sen lisäksi, että voin sanoa, etten ole ahdistunut tai masentunut, en edes hirvittävän surullinen, voin sanoa, että olen tyytyväinen elämääni ja ajoittain jopa hyvin onnellinen. Nautin elämästäni. Olen onnellinen harrastuksistani ja ystävistäni.

Terapiassa on ollut hetkiä, jolloin on tuntunut, että kaikki on jo sanottu, ei ole mitään puhuttavaa enää, mutta toisaalta on myös ollut hetkiä, jolloin olen kokenut vielä uusia melko tärkeitä oivalluksia.

Joulun pysyttelen tänäkin vuonna poissa vanhempieni ja siskoni perheen luota. Tuntuu erittäin hyvältä, etten osallistu niiden jouluun, vaan vietän omaa jouluani.

P.S. Googletin jokin aika sitten Vaativan persoonallisuushäiriön, ja kolmantena linkkinä päädyin lukemaan omaa blogikirjoitusta aiheesta tän vuoden maaliskuulta. Oli outoa ja samalla todella ihanaa tajuta, että monet silloin listaamistani oireista ei nyt sovi muhun, vaan ne on lieventynyt todella huomattavasti. Uskon, että terapiaprosessin aikana mun persoonallisuus on tosiaan jonkin verran muovautunut niin, että ne vaativan piirteet on vähentynyt. Tuolloin maaliskuussa olin todella kovilla mm. työstressin takia, ja huomasinkin, että mulla ahdistuneisuus tuo pintaan vaativuuden piirteitäni, mutta kun voin paremmin, pystyn suhtautumaan elämään ja epäjärjestykseen ja kaaokseen paljon rennommin. Siis vaativan persoonallisuuden piirteet on pohjimmiltaan jonkinlaista yritystä kontrolloida omaa kontrolloimatonta, pelottavaa ja epävarmaa elämää, ja sitten silloin kun tuntuu, että epävarma elämä ei pelota, ei myöskään ole tarvetta koittaa kontrolloida sitä.