Kuukausi on kulunut viime postauksesta. Tässä välissä olen mm.
ensimmäistä kertaa elämässäni saanut palkkaa miinaharavan pelaamisesta
ja lapsuustraumojen kertomisesta työkaverille. Oon mä töissä ollut kyllä
tosi ahkerakin, välillä vaan pittää vähän laiskotella. :D
Ihanaa, voin hyvin. En olisi 6 vuotta sitten millään uskonut,
että voin vilpittömästi sanoa noin. Varsinkaan ilman 'melko', 'aika' tai
'suhteellisen' kaltaisia lieventäviä sanoja. Voin hyvin.
Kesätauko
terapiasta on mennyt hyvin, ei ole oikeastaan tullut mitään mieleen,
mistä haluaisin päästä puhumaan. Mulla ei ole ollut edes ikävä terapeuttia!
Olen
miettinyt nyt tauolla mielenterveysongelmieni ja psykoterapiani suuria
linjoja, mm. sitä, miten olen kehittynyt terapian aikana.
Olen kesällä tutustunut aivan uusiin ihmisiin ja myös joihinkin
vanhoihin tuttuihin paremmin. Kun keskustelu on ohjautunut siihen
suuntaan, että on ollut sopivaa kertoa mieliala-asioistani, olen
huomannut, että siinä missä ennen, vaikkapa vain vuosi aiemmin, olisin
kertonut, että olen masentunut/ kärsin masennuksesta/ sairastan
masennusta, nyt kerroin, että olen ollut masentunut/ mulla on ollut
masennusta. Sillä todella, en tunne olevani enää masentunut! Mulla on
toki edelleen mielenterveyttäni haittaavia oireita, kuten uupumusta ja
surumielisyyttä, mutta masentunut en koe olevani. Tai onhan toki niitä
pahoja päiviä edelleen, jolloin mulla on masentunut mieliala, mutta ei
kuitenkaan varsinaista kliinistä depressiota, vaan sellaista tervettä
masennusta.
Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten olen kavereilleni
masennuksestani kerrottuani ollut hieman
hämmästynytkin, kun osa on kertonut joko itse käyvänsä tai
käyneensä terapiassa, ja yllättävän moni on kertonut kärsivänsä tai
kärsineensä itsekin
mielenterveysongelmista; masennuksesta, ahdistuksesta, sosiaalisten
tilanteiden pelosta, syömishäiriöistä. Jotenkin noiden tilanteiden
jälkeen on tuntunut se ihminen heti jotenkin läheisemmältä, kun meillä
on ollut jotain yhteistä avauduttavaa. On saanut kokea samankaltaisuutta
ja vertaistukea jne.
Tällä viikolla sattui samankaltaista, mutta hieman eri
näkökulmasta. Avauduttiin yhden kaverin kanssa kipeistä asioistamme,
mutta fokus ei ollut siinä, mitä mielenterveysongelmia ja lääkkeitä ja
psykoterapioita meillä on, vaan siinä, miten vaikeita kokemuksia meillä
on ollut lapsuudessamme, mutta mistä me ollaan melko hyvin selvitty.
Vertailtiin kokemuksiamme mm. pettävistä isistä, juovista äideistä,
vanhempien eron toivomisesta, siitä, kun lapsena ja nuorena on pelännyt
isää, siitä, miten etäiset suhteet vanhempiin nyt on, siitä, miten on
toivonut, että äiti ei olisi niin välinpitämätön, siitä, miten omat
vanhemmat ei ole tuntunut läheisiltä. Se oli jollain tavalla erilaista
kuin aiemmat kokemusten vertailut juuri siinä, että oli voimaannuttavaa
huomata, miten mun kaveri on kokenut hyvin samankaltaisia traumaattisia
asioita kuin mä, mutta siitä on tullut ihan hyvinvoiva terve aikuinen.
Selviytyjä. Ja tietenkin sitten se, että alan itsekin uskoa siihen, että
musta on tulossa selviytyjä, mä olen pääsemässä näiden vaikeiden
kokemusteni ja tunteideni yli.
Kirjoitin reilu kuukausi sitten toisaalle lauseita, jotka nyt haluan jakaa täälläkin:
"Terapian alkuvaiheessa kävin läpi masentunutta mielialaani,
toivottomuutta, epämääräistä ahdistusta, opiskeluvaikeuksia. Aluksi
fokus oli nykyhetkessä tai lähimenneisyydessä tai lähitulevaisuudessa.
Myöhemmin keskustelu alkoi kääntyä kaukaisempaan menneisyyteen,
lapsuuteen ja nuoruuteen. Oivalsin, että tässä hetkessä näkyvien
ongelmieni juuret on lapsuuden ja nuoruuden tapahtumissa. Aloin
kiinnostua menneisyydestäni ja tutkia sitä. Otin muistojeni herättämisen
avuksi valokuvani ja vanhat päiväkirjani. Kävin päiväkirjat läpi
terapian alkuvaiheessa, jolloin sain jonkinlaisen nopean yleiskuvan
siitä, että olen ollut masentunut jo yläasteella, ja että suhteeni
vanhempiini on ollut ongelmallinen jo lapsena. Myöhemmin, kun olen
tajunnut paremmin, miten traumaattisia asioita lapsuudessani ja
nuoruudessani onkaan ollut, olen tutkinut päiväkirjojani uudelleen, ja
tajunnut, miten en ole aiemmalla lukukerralla uskaltanut sisäistää
kaikkea lukemaani. Vasta myöhemmin, kun olen oivaltanut miten huonosti
asiat oikeasti olivat, kun olen rehellisesti uskaltanut käydä läpi
muistojani ja vaikeita tunteitani, olen pystynyt hyväksymään kaiken sen
lapsena kirjoittamani tekstin osaksi itseäni, enkä ole psyykettäni
suojellakseni joutunut sivuuttamaan enää joitain asioita."
"Terapiassa käsitellyt aiheet ja yleinen vointini on ollut hyvin
vaihtelevaa. Välillä on ollut todella hyvä olla, välillä on taas
masentanut ihan hirveästi. Kuitenkin jonkinlainen pohjimmainen mieliala
on koko ajan parantunut. Ennen terapiaa ja terapian alkuvaiheessa minulla oli tuskaisen ahdistuksen ja
vakavan masennuksen vaihe. Sitten ahdistus alkoi väistyä ja masennuskin
pikkuhiljaa lieventyä. Masennuksen kaveriksi alkoi ahdistuksen sijasta
tulla surua. Masennus lieveni edelleen ja suru kasvoi. Tällä hetkellä
koen surun, surullisuuden, surumielisyyden ja surutyön läpikäymisen
olevan sanoja, jotka parhaiten kuvaavat minua ja tämän hetken
terapiaani."
"Terapiassa on käsitelty niitä asioita, jotka on vaivannut minun
mieltäni. Taannoin kuulin ruokakaupassa kun lukioikäinen tyttö kertoi
kaverilleen käyvänsä terapiassa. Tyttö kertoi, että hän puhuu siellä
ongelmistaan, että mikä vaivaa, ei siellä mitään lapsuutta kaivella, ja
naurahti. Tajusin heti, että noin itsekin ajattelin terapian alkuvaiheessa;
puhuin sen hetkisistä ongelmista, asioista jotka vaivasi nyt, en
lapsuudesta. Terapian kuluessa vaan sain yhä enemmän huomata, että ne
mieltä vaivaavat asiat ja ongelmat liittyy vahvasti lapsuuteen.
Käyttäydyn nyt näin, koska lapsuudessani tapahtui niin. Ajattelen nyt
näin, koska nuoruudessani kävi niin. Tunnen nyt näin, koska
lapsuudessani tunsin niin. Yksi terapian suuri hyöty minun kohdallani on
se, kun tiedostan, miksi minä toimin, tunnen ja ajattelen niin kuin
toimin, tunnen ja ajattelen. En enää ole vieras itselleni, ja ihmettele
reaktioitani. Ymmärrän itseäni. Jo pelkästään se, että tiedän, miksi
jossain tilanteessa ahdistaa, helpottaa huomattavasti, verrattuna siihen
kun aiemmin ahdistuin siitä, kun en tajunnut, miksi jossain tilanteessa
olin ahdistunut."
"Terapian avulla pystyin valmistumaan yliopistosta ja aloittamaan työt.
Myöhemmin, kun minulle tuli töissä vaikeita haasteita, selvisin niistä
jotenkin juuri terapian avulla. Ulkoista menestymistä, tai työkyvyn parantamista tai
ylläpitämistä, merkittävämmäksi hyödyksi terapiasta koen kuitenkin sen
itsensä
tuntemisen ja menneisyyteensä tutustumisen ja tietoisuuden kasvamisen,
jota on vaikeata mitata mitenkään eksaktisti. Minulle on erittäin
tärkeää, että tajuan, miksi minusta tuli tällainen ihminen kuin mitä
minusta tuli. En voi muuttaa käyttäytymistäni, ellen tiedä, mitkä ovat
syyt käyttäytymiseni taustalla. En voisi parantua masennuksestani, ellen
olisi uskaltanut avata sitä lukossa olevaa tunnelokeroa, jonne olin
lapsuuden ja nuoruuden vaikeat tunteet tunkenut piiloon. Surematon suru
pulpahtaa joskus pintaan, ja se pitää surra läpi."
"Terapian
ansiosta olen saanut masennukseni lievenemään. Olen saanut jälleen kokea
tyytyväisyyttä elämääni. Olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli
merkityksellisiä harrastuksia. Sitkeässä olevasta surusta huolimatta
olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään.
Kun aiemmin oli niin, että vaikka hetkellisesti ei
olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein
mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka välillä
masentaa ja ahdistaakin."
En voi vieläkään sanoa esimerkiksi,
että olen onnellinen, tai että mulla ei ole ongelmia mielenterveyteni
kanssa. Mutta nykyään koen onnen hetkiä yhä useammin, enkä enää voi
sanoa, että olen masentunut.