Voin melko hyvin, mutta olen kuntoutumisestani huolimatta edelleen stressiherkkä masennusaltis surumielinen neurootikko. Terapian avulla olen oppinut valtavasti itsestäni, ja muuttunutkin paljon, mutta persoonallisuuden piirteet on yhä samat, paljolti tunteet on yhä samat, ihmissuhteet on samat.
Se vaikein ja suurin asia, joka on jäänyt vaivaamaan mun elämääni terapiasta huolimatta, on mun suhde mun vanhempiini. Se ei ole muuttunut tippaakaan terapian alkamisesta. Mun ajatukseni ja tunteeni on osittain muuttunut, mutta itse meidän suhde, miten olemme yhteydessä toisiimme, miten kommunikoimme keskenämme jne. ei ole muuttunut. Muutosta ei ole tapahtunut, koska kukaan ei ole sitä muuttanut. Toki olen tätä muuttamista valtavasti miettinyt, ja esim. viime helmikuussa kirjoittanut blogiini :
"Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa
nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin
kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään
löytyy.
Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja
oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin
(tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista
konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään
ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu.
Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki
jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin
välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä
tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan
kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en
tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää,
mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)
(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin
kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta.
Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen
tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa
enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se
edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen
välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä,
vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten
vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä
oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten
sitten jatkaisin sen jälkeen?)
En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5
vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt
yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä
oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja
analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä
huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana
syvälle tullut."
Tässä vuosien aikana on ollut ison kynnyksen takana mm. se, että olen kertonut äidilleni, että sairastan masennusta, käyn psykoterapiassa ja syön masennuslääkkeitä. Myös se on jäänyt vahvasti mieleen, että sain äitienpäiväkortin yhteydessä ilmaistuksi äidilleni, että "Olet mulle tärkeä.", ja kaipaamani reaktio äidiltä jäi saamatta. Olen mielestäni kyllä yrittänyt kovasti ottaa jotakin läheistä yhteyttä, kontaktia äitiin, mutta en vaan ole kyennyt siihen suhteen muuttamiseen tarpeeksi vahvasti.
Meidän kommunikointimme on edelleen todella niukkaa, jäykän kohteliasta ja etäistä. Ihmiset keskustelee niitä näitä miten kuten. Ei olla läheisiä, ei kohdata toisiamme, ei olla aitoja. Vältän katsomasta isään päin, koska en kykene katsomaan sen silmiin.
Aiemmin, ennen terapiaa, vierailut oli mulle hirveän rankkoja. Olin etukäteen todella hermostunut, paikanpäällä ahdistunut ja jännittynyt, ja jälkikäteen masentunut ja uupunut. Usein itkin jo kotimatkalla bussissa, ja viimeistään illalla kotona. Vierailun aikana syntyneet, mutta ulos pääsemättömät, tunteet ryöpsähti kerralla ulos ja tuli kauhean surullinen, ahdistava, voimaton, toivoton olo.
Nykyään osaan jo odottaa millaista vierailut ja niiden synnyttämät tunteet on. En enää ahdistu ahdistuksestani tai koe vahvaa pettymystä ja masennusta. Uuvun edelleen, tulen surulliseksi, mutta on hallitumpi olo, ei niin arvaamattoman toivoton. Tajuan nykyään siellä vieraillessani, että "nyt mulla on päällä tää jonkinlainen tunteiden tuntemattomuusjähmeys, tää menee ohi sit kun lähetään kotimatkalle, ja palaan mun normaalielämääni, omaan maailmaani, pois täältä, missä en osaa tai halua olla". Se on todella kummallinen kokemus se tunnejähmeys, en tiedä onko se jotain dissosiaatiota vai jotain muuta vastaavaa, se on vain jokin mun sisältä kumpuava defenssi, selviytymiskeino tilanteessa jossa ei ilman sitä voisi olla. Toisaalta vihaan sitä epäaitoutta, jähmeyttä, sitä, että on jokin sisäinen pakko esittää olevansa jonkinlainen muunlainen kuin oikeasti on, mutta toisaalta olen siitä kiitollinen, se auttaa mua kestämään niitä tilanteita, joissa muuten itkisin, huutaisin, haluaisin kuolla, juoksisin pois...
