Vaativa persoonallisuushäiriö

Vaativa persoonallisuushäiriö, eli obsessiivis-kompulsiivinen persoonallisuushäiriö, eli anankastinen persoonallisuushäiriö, tässä se hurjan pitkä postaus mulle merkittävästä ja mielenkiintoisesta aiheesta nyt vihdoin tulee. En tajua, miksen ole kirjoittanut tästä aiemmin.

Mulla on vaativa persoonallisuus. En tiedä, onko kuitenkaan vaativaa persoonallisuushäiriötä. (Sitä ei siis ole diagnosoitu, mutta mulla saattaa se silti olla. Diagnooseinani on dystymia ja gad eli pitkäaikainen masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.) "Oireita" vaativasta persoonallisuushäiriöstä mulla siis on paljon, mutta en oikein hahmota, kuinka paljon ne haittaa mua ja muita ihmisiä, kuinka vakavia siis "oireet" ovat, olisiko niitä "riittävästi" diagnoosin asettamiseksi. Tuntuu hieman oudolta ylipäätään puhua diagnoosin kriteereistä oireina, koska kyseessä ei tunnu olevan mitkään erilliset oireet, vaan kyse on siitä, että persoonallisuuden tietyt piirteet ovat korostuneita.

Tässä on mielestäni hyvä linkki vaativasta persoonallisuushäiriöstä:

http://myrskykari.tripod.com/psykiatria/obsessiiviskompulsiivinen.html

Käyn sitä nyt läpi järjestyksessä:

"Henkilöillä joilla on Ryhmä C:n mukainen persoonallisuushäiriö ovat sosiaalisesti estyneitä, tuntevat itsensä tavallisesti riittämättömiksi sekä ovat liian herkkiä arvostelulle."

Estyneisyyttä en heti tunnista itsessäni, mutta riittämättömyyden, avuttomuuden ja osaamattomuuden tunteet on hyvinkin ajankohtaisia. Kaipaan hyväksyntää ja kiintymystä ja olen herkkä hylkäämiselle ja arvostelulle. Ja vaikken suoraan estyneisyyttä tunnistakaan, niin olen toki ujo, ja monesti sosiaaliset tilanteet hermostuttavat mua.

"Tärkeimpänä ominaisuutena tässä häiriössä on liioiteltu ja pysyvä pyrkimys kontrolloida. Anankastisten potilaiden pitää kontrolloida niitä jotka ovat heidän lähellään, kontrolloida kaikkea epävarmaa, ja kontrolloida omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Anankastisilta henkilöiltä puuttuu sisäinen turvallisuuden tunne ja he yrittävät tehdä ulkoisen maailman täydellisesti ennustettavissa olevaksi."

Tämä sopii muhun erittäin hyvin. Turvattomuus ja kaoottisuus aiheuttaa ahdistusta, jota ehkäistäkseni koitan hallita kaoottista maailmaa. Olen luonut itselleni rutiineja ja pakkomielteitä, jotka pitävät ahdistusta poissa, koska ne tekevät elämästäni hieman ennustettavampaa. Rutiinit luo turvallisuutta.

"Myöhemmät psykoanalyyttiset teoriat tähdentävät varhaisempia ilmentymiä lapsen itsemääräämisoikeudesta vanhempien toivomuksia vastaan. Viettien ja tunteiden ilmaiseminen, mukaanluettuna kiukku, muotoutuvat vanhemmilta saadun palautteen mukaan ja voivat saada aikaan häpeää ja arvostelua. Tämän teorian mukaan, aivan kuten lapsetkin, pakkomielteiset potilaat ovat usein ylistäneet mitä ovat tehneet eikä suinkaan keitä ovat olleet. Tunteet on siirretty heikkouden ja häpeän alamaailmaan. Lapsi voi välttää arvostelua keskittymällä tehtäviin ja siirtämällä kiukkunsa. Omaksumalla moralisoivan asenteen kiukun sijaan, lapsi pääsee mielenliikutuksestaan ja huomiostaan vanhempiaan kohtaan. Tämä dynaaminen tapahtumaketju vahvistuu sellaisissa yhteisöissä joissa vaikuttaa voimakkaasti protestanttinen työmoraali, perheissä joissa yksilön tunteet ovat ryhmälle toisarvoisia, sekä yhteisöissä joissa avoin tunteiden ilmaiseminen ei ole suotavaa."

Olen paljon terapiassakin puhunut siitä, miten opin jo pienenä, ettei isän nähden saa itkeä, ja miten isän määräilystä ja auktoriteettiasemasta johtuen mulle on tullut syvä vastenmielisyys ja ahdistus uskonnollisia yhteisöjä ja niiden määrittämiä jyrkkiä ja suvaitsemattomia eettisiä näkökulmia kohtaan. Yleisemminkään perheessäni ei ilmaistu tunteita, (muita kuin isän vihaisuutta,) ja protestanttinen työmoraali sopii isääni erittäin hyvin. Isäni on aina korostanut tekemistä, esim. kotitöiden tekemisen tärkeyttä, ruumiillisen työn tekemistä jne. ja väheksynyt ajattelua, lukemista ja muuta ”turhaa”. Se on ollut aina suorituskeskeinen ja tuloksellisuushakuinen, ei ole saanut laiskotella.

"Diagnostiset kriteerit:

(1) Syventynyt yksityiskohtiin, sääntöihin, listoihin, järjestykseen, organisaatioon, tai kaavioihin siinä laajuudessa että toiminnan pääasiallinen tarkoitus menetetään

[sopii jossain määrin]

(2) Osoittaa täydellisyyden tavoittelua joka heijastuu tehtävien valmiiksi saamiseen (esim. ei saa projektia valmiiksi koska hänen liian tiukkoja vaatimuksiaan ei saavuteta)

[sopii jossain määrin]

(3) Kohtuuttoman omistautunut työlle ja tuottavuudelle vapaa-ajan harrastuksien ja ystävien kustannuksella (lukuunottamatta selvää taloudellista pakkoa)

[ei sovi kovin hyvin; aluksi ajattelin, ettei ollenkaan, mutta vaikka olenkin vain osa-aikatyössä, olen siinä mielessä kohtuuttoman omistautunut, että stressaan töitä ja töissä suoriutumista aivan liikaa vapaa-ajallani.]

(4) Ylitunnontarkka, pikkutarkka, ja joustamaton moraalisissa, eettisissä sekä arvokysymyksissä (lukuunottamatta kulttuuriin tai uskontoon kuuluvaa samaistumista)

[sopii jossain määrin]

(5) Kyvytön heittämään pois loppuunkäytettyjä tai hyödyttömiä tavaroita jopa silloin kun niillä ei ole tunnearvoa

[sopii jossain määrin]

(6) Haluton jakamaan tehtäviä tai työskentelemään toisten kanssa elleivät he alistu tekemään niitä täsmälleen hänen tavallaan

[sopii melko hyvin]

(7) Omaksunut saidat kulutustottumukset sekä itseään että toisia kohtaan; näkee rahan jonain jota pitää kerätä varastoon tulevia katastrofeja varten

[sopii erittäin hyvin]

(8) Vaikuttaa jäykältä ja uppiniskaiselta"

[sopii jossain määrin]

"Obsessiivis-kompulsiivisen persoonallisuuden käyttäytymistä on johdonmukaisesti kuvattu yksinomaan säntilliseksi. Potilas on keskittynyt yksityiskohtiin, kiinnittää huomionsa sääntöihin, menettelytapoihin, aikatauluihin, sekä täsmällisyyteen."

Joo, mm. ärsyynnyn herkästi muiden ihmisten epäjärjestelmällisyydestä, myöhästelystä, suunnitelmien muuttamisesta ym. ”epäluotettavuudesta”, siis mun rutiinien rikkomisesta. Oonkin ajatellut, että vaikka mulla ei ole mitään perinteisiä riippuvuuksia (tupakka, alkoholi, uhkapelit, ruoka, liikunta ym.), niin kuitenkin tavallaan joistakin rutiineistani olen riippuvainen. Tää viehtyminen järjestelmällisyyteen on tavallaan pakko-oire tai riippuvuus, koska muutamat pakkomielteet on kovin vahvoja eikä kovin järkeviä. Toisaalta ei ehkä kovin haittaaviakaan.

"Koska tällainen kiihkeä täydellisyyden ja järjestyksen tavoittelu kuluttaa paljon aikaa, muut elämänalueet näyttävät usein olevan epäjärjestyksessä. Yksi huone tai pöytälaatikko voi joutua epäjärjestykseen, tai osa sosiaalisesta tai perhe-elämästä voi olla sekaisin."

Mulla ilmenee tuo ehkä niin, että ystävien tapaamiseen ei tunnu olevan aikaa, jos työ, terapia ja kotityöt vie mielestäni "liikaa" aikaa. Kotityöt jää tekemättä, kun pitää käydä peräkkäisinä päivinä töissä jne. Mutta ehkä olen pikemminkin koittanut karsia vaativista asioista, jotta ei tulisi tilannetta, että esim. jokin huone joutuisi epäjärjestykseen. Se synnyttäisi mussa niin pahaa ahdistusta, että haluan välttää sen ja kyetä pitämään tavarat lähes täydellisesti järjestyksessä.

"Uppiniskaisuus on näille henkilöille toinen luonteenomainen piirre. Heidän pitää saada asiat tehtyä omalla tavallaan ja realistiset perustelut eivät useinkaa[n]* saa heitä muuttamaan vaatimuksiaan. Heidän tarvitsee alistaa muut tekemään asiat heidän tavallaan, ja usein he uskovat ettei kukaan voi tehdä asioita yhtä täydellisesti kuin he itse. He antavat yksityiskohtaiset ohjeet, väittäen kivenkovaan että heidän tapansa on ainoa tapa tehdä asioita, ja ovat ärsyyntyneitä jos muut esittävät vaihtoehtoja. Tästä johtuen he yleensä haluavat välttämättä tehdä kaiken itse ja ovat kykenemättömiä jakamaan tehtäviä, joka lisää heidän tehottomuuttaan työelämässä."

(*Tässä yksi esimerkki pikkutarkkuudesta. On pakko korjata alkuperäisessä tekstissä oleva näppäilyvirhe. Jos huomaan esim. blogiteksteissäni kirjoitusvirheitä myöhemmin niitä lukiessani, korjaan ne. Mua ärsyttää toisinaan myös muiden teksteissä olevat kirjoitusvirheet ja varsinkin kielioppivirheet.)

Joo, muiden tekotavat usein tuntuu vääriltä tai huonoilta. Mm. huomautan miehelle siitä, kun se ei ole tiskannut astioita täysin puhtaaksi, ja on laittanut astiat "väärin" kuivauskaappiin kuivumaan (niin, että ne on toisissaan kiinni, jolloin ne kuivuu huonosti). Työkavereita en ole alkanut käskyttämään, mutta pari kertaa olen kyllä "neuvonut", miten asiat voisi myös tehdä... Joidenkin huolimattomuus, laiskuus, välinpitämättömyys välillä ärsyttää kovastikin. En ole oikein koskaan ollut kovin ryhmätyökykyinen, koska haluan tehdä asiat omalla, "parhaalla", tavallani. Muiden tavalla tekeminen usein turhauttaa.

"Paradoksaalista on että heidän uppiniskaisuutensa liittyy epävarmuuteen. Pysyvä päättämättömyys on tunnusomaista ellei heillä ole selviä suuntaviivoja. He pelkäävät tekevänsä virheitä tai virhearviointeja ja lykkäävät toistuvasti päätöksentekoa kunnes heillä on tarpeeksi tietoja tehdäkseen mielestään ainoan oikean päätöksen. Kun säännöt eivät sanele oikeaa vastausta ongelmaan tai jos tehtävien menettelytavasta ei luovuta, päätöksenteosta tai tehtävän aloittamisesta saattaa tulla pitkä ja tuskallinen prosessi."

Päätöksenteko ahdistaa ja on todella vaikeaa, vaikkei olisi niin merkittävästä asiasta kyse edes. Sitä vaan niin pelkää sitä, että tekeekin väärän valinnan ja sitten epäonnistuu jossakin. Tuntuu, että vaadin itseltäni täydellisiä valintoja, etten sitten joutuisi kestämään mitään epäonnistumisia. Ja se tekee tietysti sitten niiden päätösten tekemisen erittäin hankalaksi, kun kaikki edut ja haitat pitäisi tietää etukäteen, vaikkei niitä voi tietää! Mä välttelen kyllä vähän liikaakin päätösten tekemistä ja riskien ottoa. Usein pähkäilen ja pohdin pitkään, mutten osaa päättää mitään. Tuttu on kuitenkin helpompi valinta kuin uusi tuntematon, ja sitä vain päättää olla toistaiseksi päättämättä mitään ja jatkaa jahkailua ja jossittelua. Olenkin täällä blogissa useasti jo puhunut päättämättömyydestäni, ja siitä, miten koitan välttää epäonnistumiset ja pettymykset välttämällä päätökset kokonaan. Koska yritän löytää mahdollisimman hyvän vaihtoehdon, mutta toisaalta välttää riskin, muodostuu päätöksenteko erittäin hankalaksi.

"Henkilöt joilla on tämä persoonallisuushäiriö ovat luonteenomaisesti ylitunnollisia sekä pikkutarkkoja."

Joo, olen erittäin järjestelmällinen, pikkutarkka, täsmällinen ja tunnollinen.

"Nämä henkilöt ovat pihejä ja itaroita sekä usein elävät paljon vaatimattomammin mitä heidän todellinen sosioekonominen asemansa edellyttäisi. He eivät pidä kuluttamisesta, vaan uskovat että rahaa pitää säästää tulevaisuuden vaikeuksien varalle. Heillä on suuria vaikeuksia heittää pois loppuunkäytettyjä tai hyödyttömiä tavaroita, koska he uskovat niiden saattavan olla käyttökelpoisia jonain päivänä."

Olen säästäväinen ja pihi, ehdottomasti. Mulle raha, erityisesti tilillä oleva jonkinlainen "ylimääräinen" vararahasto, edustaa kyllä vahvasti turvallisuutta. Kun elämä tuntuu muuten niin kovin pelottavalta ja turvattomalta, on lähes pakko olla säästössä rahaa, jotta ei murehdi koko ajan raha-asioita. Murehdin silti rahasta usein, ja silloin joskus kun olin 3kk täysin ilman tuloja, olin hyvin stressaantunut ja ahdistunut ja mulla oli turvaton olo.

Säästöillä yritän siis luoda turvaa, etten vaan joutuisi hätään. Tai että olisi heti apua, jos joutuu hätään. Säästöt tuntuu olevan kuin pelastusliivit keikkuvassa veneessä. Pakollinen varautuminen. Kai tää pihiys on tosiaan pohjimmiltaan yritystä kontrolloida omaa kontrolloimatonta, pelottavaa, epävarmaa elämää.

Mietin siis rahankäyttöäni hyvin tarkkaan, vaikka ei mikään pakko olisi. En siis todellakaan mikään rikaskaan ole, mutta suurempiinkin menoihin olisi varaa. Olisi oikeasti todella pelottavaa ja ahdistavaa, jos tilillä ei olisi rahaa säästössä, ja pitäisi kaikki kolikot ja ostokset laskea tarkkaan. Vaikka tosiaan siis lasken ja pihistelen ostoksissa kyllä, vaikkei olisi tarviskaan. Kerroinkin jo täällä joskus aiemmin tästä mun pihiydestä ja myös jonkinlaisesta pakkomielteestä yrittää ostaa mahdollisimman edullista. ("Esimerkiksi jos ruokakaupasta pitää ostaa muutama ostos, lasken aina välillä loppusentit tarkkaan, että tulokseksi tulisi x1, x2, x6 tai x7 senttiä, eikä x0, x3, x4, x5, x8 tai x9 senttiä, jotta pyöristys menisi alaspäin. Sairasta, tiedän. Mulla on muitakin vastaavia hassuja pakkomielteitä.") Nuo pakkomielteet itsessäänhän on siis tosiaan myös viitteitä vaativaan persoonallisuushäiriöön, jos ne ei ole niin vaikeita ja vakavia, mitä pakko-oireisessa häiriössä on.

Tavaroiden pois heittäminen on vaikeaa. En millään raaskisi heittää pois mitään, vaikka ajattelisinkin, että niistä todennäköisesti ei ole hyötyä tulevaisuudessakaan. Olen huomannut, että luopumispäätösten tekeminen on vaikeaa, mutta kun olen onnistunut karsimaan vaikka jotain turhia koriste-esineitä, en ole niitä kyllä jälkikäteen koskaan kaivannut.

"Nämä henkilöt ovat huumorintajuttomia ja heiltä puuttuu luonnollinen tunteiden ilmaiseminen. Tavallisesti he eivät osoita kiukkuaan suoraan. Kuitenkin he ovat usein vihaisia sellaisissa tilanteissa joissa he eivät voi kontrolloida omaa tai muiden käyttäytymistä. Kiukku osoitetaan yleensä epäsuorilla aggressiivisilla teoilla (kuten jättämällä pieni juomaraha tai olemalla tarjoamatta vähäisintäkään apua silloin kun sitä odotetaan). Heidän vihankäsittelynsä liittyy läheisesti heidän herruus-alistuminen asenteeseensa auktoriteettihahmoja kohtaan. He saattavat olla kohtuuttoman alistuvia esimiehelle jota kunnioittavat, mutta jarruttavia sellaiselle auktoriteettihahmolle jota eivät kunnioita.

Vaikutelma pakkomielteisestä henkilöstä on hillitty ja jäykkä. Se ei ole lattea tai tylsä, vaan ahdas. He eivät naura tai itke, ja tuntevat olonsa epämukavaksi sellaisten ihmisten seurassa jotka osoittavat tunteensa. Heidän mielialansa on tavallisesti vakava, mutta ahdistusta tai masentuneisuutta voi esiintyä."

Tämän jotenkin hämärästi tunnistan myös itsessäni. Musta on sanottu mm. että musta saa sellaisen kuvan, että olen tieteellisen järkevästi ja tunteettomasti ajatteleva, ja että olen vakava.
Toki itse tiedän, että oikeasti olen ihan hirveän tunteellinen ihminen, mutta aika harvoin niitä tunteitani osoitan muille kuin läheisille ihmisille (mies, ystävät, terapeutti).

"Yhteenvetona voidaan todeta obsessiivisten persoonallisuuksien rakastavan järjestystä, huolellisuutta ja samanlaisuutta sekä vihaavan uusia asioita, oma-aloitteisuutta ja muutosta. He tarvitsevat käskyvaltaa, turvallisuutta ja varmuutta sekä välttävät luovuutta, taidetta ja jännitystä. He vähentävät ahdistusta noudattamalla tiukkoja sääntöjä ja pidättäytyvät ilmaisemasta tunteitaan välttämällä oma-aloitteisuutta. He pelkäävät sisäistä heikkouttaan sekä aggressiivista tunteellista maailmaa."

Rakastan täsmällisyyttä, enkä voi sietää epävarmuutta. Olen turvallisuushakuinen. Muutokset ja uudet asiat ahdistaa ja stressaa. Esim. ihan vaikka sellainen, että ravintolassa en uskalla valita erikoisia annoksia. Muutenkin uusien ruokien maistaminen on aina vähän jännää...

Kirjoitan aina kaiken muistettavan ylös, ettei tarvitse murehtia muistaako kaiken ja harmistua, jos jotain unohtuu. Eli siis todellakin vähennän ahdistustani noudattamalla tiukasti omia sääntöjäni ja pakkomielteitäni. Haluan, että tavarat ovat järjestyksessä. Ei siis vain niin, että ei olisi sotkuista ja sekaista, vaan että kaikki tavarat olisivat omilla "oikeilla" paikoillaan. Järjestelen esimerkiksi mieheni vaatteita, kun en voi sietää sitä, että ne on sekaisin. Keräilen niitä pitkin kämppää lojumasta sikin sokin ja viikkailen ne nätisti pinoihin vaatehuoneeseen ja mieheni yöpöydälle.

Sekavuus yleisestikin aiheuttaa epämukavan olon, selkeys ja esim. symmetrisyys rauhoittaa. Koen taiteen ja luovuuden hiukan liian epämääräisinä ja jotenkin vieraina asioina, liian kaoottisina, vaikka olen kyllä huomannut, että mustakin löytyy luovuutta. Jännitys ei ole kivaa, vaan vältettävää, pelottavaa.
Mun persoonallisuus on muuttunut jonkin verran terapian kuluessa, ja esimerkiksi tuo tunteitteni kanssa sinuiksi tuleminen on asia, jonka myötä en enää täytä niitä vaativan persoonallisuushäiriön "oireita", jotka aiemmin muhun sopi paremmin.

"Kuten muutkin persoonallisuushäiriöt, myös obsessiivi[s]-kompulsiivinen persoonallisuushäiriö esiintyy varhaisaikuisuudessa ja sillä on taipumus olla pysyvä sekä muuttumaton. Kuitenkin joistakin varhaisaikuisista joilla on merkittävä määrä obsessiivisia piirteitä tulee lämpimiä, rakastavia ja helliä aikuisia. [--] Potilaalla jolla on obsessiivinen persoonallisuus voi olla suuri määrä psykiatrisia häiriöitä, mutta masennus ja ahdistushäiriöt ovat kaikkein tavallisimmat[--].

Henkilöt joilla on tämä persoonallisuushäiriö voivat pärjätä hyvin sellaisessa työssä joka vaatii työskentelyä yksityiskohtien parissa, järjestystä ja järjestelmällistä menettelyä ja missä ihmissuhteita voi käyttää alistuviin osapuoliin. Kuitenkin he ovat erityisen haavoittuvia odottamattomien muutosten suhteen sekä ammatillisessa että sosiaalisessa ympäristössään. Myöhemmin alkavan masennuksen esiintyminen obsessiivis-kompulsiivisilla persoonallisuuksilla on tavallista.

[--] Useissa, muttei kaikissa, obsessiivisen persoonallisuuden tapauksissa piirteet ja käyttäytyminen ovat itsesyntyisiä ja näin ollen niitä ei yritetä vastustaa, vastakohtana obsessiivis-kompulsiiviselle häiriölle."

Tähän liittyen kirjoitinkin jo viimeksi: "Jännä, miten juuri monet vaativan piirteet, jotka sopii muhun, tuntuu olevan sellaisia, jotka koen olevan erittäin sitkeässä mussa itsessä kiinni. Sellaisia asioita, joista tajuan, että ne saattaa olla ongelmallisia, mutta joista jollain tavalla kuitenkin haluaisin pitää kiinni. Että en välttämättä edes haluaisi vapautua niistä, vaikka toisaalta tajuankin, että ne on ongelmallisia. Mutta kun ne jotenkin tuntuu niin multa. Ongelmallisuudessaankin ne tuntuu jotenkin niin turvallislta. Sehän siinä taitaa suuressa osassa ollakin; elämän turvattomuuden, maailman kaoottisuuden, vastapainoksi, niiden hallitsemista yrittämään, olen kehittänyt kaikenlaisia omituisia piirteitä, jotka luo turvallisuutta. Kaaoksen aiheuttaman ahdistuksen hallintakeinoja, jotka saattaa joskus kääntyä tarkoitustaan vastaan."

"Psykologinen hoito joka keskittyy täydellisyyden tavoitteluun, ankaruuteen, pikkutarkkuuteen ja kyvyttömyyteen kestää epäonnistumisia on pääasiallinen lähestymistapa. Tukahdutettua aggressiota, syyllisyyttä sekä riippuvaisuuden tarpeita pitäisi osoittaa käyttämällä psykodynaamista lähestymistapaa."

Psykodynaamisessa psykoterapiassani näitä asioita on kyllä käsiteltykin. Viimeksi nyt ihan parhaillaan, kun käyn läpi sitä ahdistusta, mitä koen työssäni. Työn suhteen olen edelleen myllerryksessä. Toisinaan ajattelen, että kunhan saan työssä olevan epämääräisen kaoottisuuden hallintaan, voin nauttia työstä mm. sen takia, koska pääsen hyödyntämään pikkutarkkuuttani. Toisinaan olo on hyvinkin toivoton, ja tuntuu, että työ on sisällöltään aivan liian kaoottinen mun persoonallisuudelleni, en kestä sitä, koska sitä työn epämääräisyyttä ei voi hallita. Etenen viikko kerrallaan, koitan selviytyä ahdistuksestani ja oppia näistä vaativuuden mekanismeistani lisää.

Työstressiä ja vaativuutta

Sain edelliseen postaukseeni kommentin, johon vastausta kirjoittaessani tajusin, että taas tulee tekstiä niin paljon, että olisi järkevää kirjoittaa ihan uusi blogimerkintä.

Tässäpä siis kaikenlaisia sekalaisia ajatuksia, lähtien työstressistä.

Töissä on ollut hyvin vaihtelevaa. Välillä on ollut ihan ok, välillä on ollut kamalaa. Olen meinannut purskahtaa itkuun kesken työpäivän jo kaksikin kertaa. Olen nähnyt ahdistavia unia. Vatsaa on sattunut jännityksestä. Mutta on ollut ihan kivaakin.

Viikonloppuna bileissä keskustelin yhden ystäväni kanssa, joka yritti tsempata ja nostattaa mun itseluottamusta. (Vaikken sitä mitenkään kaivannutkaan, aihe nyt vaan ohjautui työstressiin, kun tää mun työnvaihto tuli puheeksi.) Ja sitten totesi vielä myöhemmin, että höh, mites mä nyt osaisin auttaa sun ahdistuksees. Kommentoin heti, että ei mitenkään, ei mun ahdistusta voi nyt kukaan tai mikään poistaa. Tässä ei ole kyse siitä, että mitkään tsempit tai järkipuheet tai muut auttaisi. Kyse on paljon syvemmistä asioista, joita pitäisi kunnolla kaivella ja käsitellä, jotta sitten ne arkipäivän haasteet ei enää olisi mun koko elämää haittaavia esteitä. En voi päättää, että enpäs stressaa enää töistä, alanpas tekemään töitä välinpitämättömämmin. Muutos pitää lähteä toisesta suunnasta. Pohtia, mitä mä pohjimmiltani stressaan, tai siis mistä se stressi pohjimmiltaan johtuu, ja koittaa vaikuttaa siihen. Nyt pitää vaan kestää se akuutti stressi, ja koittaa vaikuttaa tulevaisuuden stressin lievittämiseen.

"Kun saat tuon itseltäsi liikaa vaatimisen vaihdettua elämään luottamiseksi, niin olet harpannut pitkän askeleen kohti tasapainoa." (kommentista) Kun saan itseltäni liikaa vaatimisen vaihdettua elämään luottamiseksi?? Hmm.. Onkohan nää tiivistikin yhteydessä toisiinsa? Koen monissa asioissa hyvin voimakkaasti, että elämään ei todellakaan voi luottaa. Vaikka uskallaan kyllä monesti toivoa hyvää ja joskus johonkin luottaakin, niin kyllä vaan se elämä edelleen vaikuttaa niin arvaamattomalta, että eihän siihen nyt uskalla luottaa... Onkohan tässä nyt sitten pohjalla se, miten en ole voinut luottaa äitiin tai varsinkaan isään, johon olen pettynyt useastikin. Enkä kavereihin. Että kun ihmiset on epäluotettavia ja elämä arvaamatonta ja pelottavaa, ei voi luottaa muuhun kuin itseensä eikä oikein siihenkään? (Oikeasti luotan mielestäni hyvin herkästi ihmisiin. Siis mieheni ja ystävieni lisäksi tuntemattomampiinkin ihmisiin, en suhtaudu niihin epäluuloisesti. Mutta, sitten jos sen luottamuksen joskus menettää, voi sitä olla erittäin hankalaa saada takaisin...)

Vielä vaativuudesta; olen sitä pohtinut monesti, että oiskohan mulla ne piirteet niin vahvat, että se täyttäis ihan persoonallisuushäiriön kriteerit, vai onko persoonallisuuteni vain "lievästi" vaativa. Jännä, miten juuri monet vaativan piirteet, jotka sopii muhun, tuntuu olevan sellaisia, jotka koen olevan erittäin sitkeässä mussa itsessä kiinni. Sellaisia asioita, joista tajuan, että ne saattaa olla ongelmallisia, mutta joista jollain tavalla kuitenkin haluaisin pitää kiinni. Että en välttämättä edes haluaisi vapautua niistä, vaikka toisaalta tajuankin, että ne on ongelmallisia. Mutta kun ne jotenkin tuntuu niin multa. Ongelmallisuudessaankin ne tuntuu jotenkin niin turvallislta. Sehän siinä taitaa suuressa osassa ollakin; elämän turvattomuuden, maailman kaoottisuuden, vastapainoksi, niiden hallitsemista yrittämään, olen kehittänyt kaikenlaisia omituisia piirteitä, jotka luo turvallisuutta. Kaaoksen aiheuttaman ahdistuksen hallintakeinoja, jotka saattaa joskus kääntyä tarkoitustaan vastaan. Taidankin seuraavaksi kirjoittaa pidemmin vaativasta persoonallisuushäiriöstä, hassua, etten ole siitä aiemmin kirjoittanutkaan.

Projektista toiseen

Helmikuun fyysiseksikin yltyneen ahdistusjakson jälkeen olo onneksi helpottui. Järkyttynyt ahdistus muuttui kotoisaksi suruksi. (Sen jälkeen tuli hyvä jakso ja sitten taas huono.)

Lapsuuden dokumenttien tutkimisprojekti keskeytyi, kun kohdalleni tuli yllättäen toinen projekti; työn vaihtaminen. Työpaikka pysyy samana, mutta työtehtävät vaihtuvat. Vaihdos on nyt epämääräisen määräaikainen; saattaa olla, että palaan entiseen syksyllä tai sitten voi olla, että jatkan uudessa hyvinkin pitkään. Tuo taas riippuu sekä musta että ennen kaikkea muista.

Uusi projekti synnytti mussa aluksi innostuneisuutta ja iloisuuttakin. Yhtenä aamuna havahduin siihen, että kun olin eteisessä lähdössä töihin, oloni oli piiiitkästä aikaa iloinen ja tuntui kivalta lähteä töihin, hymyilin siinä ulkovaatteita peilaillessani. Mutta nyt ajan kuluessa olenkin ajautunut mm. jännittämiseen, hermostuneisuuteen, ahdistukseen, hallitsemattomiin itkukohtauksiin, siis todella kovaan stressitilaan.

Työ on toki vaativaa, mutta ei niin vaikeaa, ettenkö mä siinä ihan hyvin pärjäisi. Opin asioita käsittääkseni melko hyvin. Tottakai, kun opettelee uutta, aivot kuormittuvat. Mutta se väsymyksen ja epätoivon määrä... Suhteellisen pieni muutos aiheuttaa mussa suhteettoman suuria tunteita. Vaikka ajattelen, että olen ihan hyvä ja kaikki sujuu ihan hyvin blaa blaa blaa, kuitenkin tunnen, että en osaa, en jaksa, en pysty. Tunnen osaamattomuutta, avuttomuutta. Työn epämääräisyys ja kaoottisuus aiheittaa ahdistusta. En kestä kaaosta.

Olen stressaantuneena nukkunut välillä tosi huonosti. Olen nähnyt levottomia unia mm. töiden tekemisestä. Tunnen, miten kehoni ja mieleni menee hurjaan hälytystilaan aina kun puhelin soi tai pitää itse soittaa. (Puhelinkammoiselle ei varsinaisesti tuota nautintoa siirtyä työhön, jossa on pakko puhua puhelimessa...)

Kaikesta tästä huolimatta olen tyytyväinen, että halusin siirtyä uuteen työhön, kun se valinnan mahdollisuus mulle annettiin. Olen toki pari kertaa työpäivän jälkeen itkenyt kotona tai terapiassa, miten välillä tuntuu, että haluaisin vain luovuttaa, lopettaa töissä pinnistelyn ja siirtyä takaisin vanhaan. Vaikka olen sanonut, että ei olisi pitänyt valita uutta työtä, en kuitenkaan oikeasti kadu valintaani. Tämähän on väliaikaista, en ole sitoutunut mihinkään pitkäaikaiseen. Ja lisäksi sitten se tärkein katumattomuuden syy; toivon, että puhelinkammoni lievenee jossain vaiheessa ja työ muutenkin alkaa sujua paremmin. Uskon, että voi olla mahdollista, että työ vielä tulee olemaan kivaa.

Tän kaiken stressaamisen taustalla näen selvästi mm. vaativan persoonallisuuteni. Vaikka en vaadi itseltäni, että mun pitäis osata kaikki heti täydellisesti, on osaamattomuuden tunteita vaikea kestää. On vaikeaa kestää, kun ei osaa eikä tajua. Hallitsemattomalta vaikuttava kaaos ahdistaa, kun persoonallisuuteni ei kestä kaaosta, vaan haluaisi voida hallita sitä. Kaaoksen hallitsemattomuus, kiire, paine suoriutua hyvin ja vastuu aiheuttaa vaikeasti siedettävää avuttomuuden tunnetta. Ja reaktiona avuttomuuteen on tutumpaakin tutumpi halu vain vetäytyä kaikesta. Ajatukset, että voi kun vois vaan jäädä kotiin, eikä enää ikinä mennä töihin.

Jälleen kliseisesti osittainen samankaltaisuus löytyy siitä, että lapsena olen kokenut avuttomuutta äitini alkoholiongelman ja vanhempieni riitelyn sekä kiusatuksi tulemisen takia. Olen halunnut unohtaa sen kaiken paskan ja vetäytyä omaan huoneeseeni ja paeta muihin maailmoihin, mielikuvitukseen ja tarinoihin. Hankalien, raskaiden tunteiden paino on luonut tarpeen koittaa hallita kaikkea sellaista elämässäni, jota voin hallita. On ollut liikaa kaaosta, hallitsemattomuutta, surua, yksinäisyyttä. Nyt nuo samankaltaiset ärsykkeet, samankaltaiset tunteet, aiheuttaa samankaltaisia reaktioita, aktuaaliseen tilanteeseen nähden kovin voimakkaita tunteita.