Aiemmin olen täällä pohtinut sitä, etten ole oikein kirjoittanut viime aikoina, koska elämä on tuntunut niin kiireiseltä. Että haluaisin kirjoittaa tänne, mutta en tunnu löytävän tarpeeksi aikaa. Ja että motivaatiota ja halua ja tarvetta on kirjottaa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että oikeasti kirjoittaisin.
Madeleinen blogin avulla tajusin, että ”yksi mun jonkinlaisen blogihiljaisuuden syy taitaakin olla se, että olen nyt ystävystynyt pikku hiljaa ihmisen kanssa, jonka kanssa voin avoimesti puhua mielenterveysongelmista, psykoterapiassa käymisestä, ongelmallisista suhteista vanhempiin jne. Ystäväni kanssa keskustelu on lisäksi auttanut mua paljonkin omassa terapiassani; olen oivaltanut paljon uusia asioita ystäväni ansioista. Live-elämän vertaistuki on osittain vähentänyt tarvetta nettielämän vertaistukeen.”
Olen koko elämäni ajan (tai siis ala-asteen puolivälistä lähtien) kirjoittanut päiväkirjaa. Kun aloitin psykoterapian, päiväkirjani pikkuhiljaa muuttui koskemaan enemmän tapahtumia kuin tunteita. Aloin siis enemmän kirjoittaa neutraalisti siitä, mitä olen tehnyt, enkä valittamaan siitä, mitä olen tuntenut. Tän blogin aloituksen myötä se korostui, vain harvoin on tullut enää tilitettyä paperiseen päiväkirjaan niin kuin joskus aiemmin. Ja nykyään taas, tässä reilun vuoden aikana, olen alkanut yhä enemmän puhumaan ystävilleni mielenterveysongelmistani. Jatkan silti edelleen paperipäiväkirjaani, kyllä sinnekin kertyy kamaa, mitä ei voisi muualla sanoa (paitsi terapiassa). Koen silti edelleen tarvetta tälle blogille, etenkin nyt kun tulevaisuudessa häämöttää terapian kesätauko.
Niin ja yksi syy vähentyneeseen kirjoitteluun on se, että tavallaan tuntuu, että olen täällä jo lähes kaiken sanonut. Haluan blogini olevan nimenomaan blogi, en mikään päiväkirja, jossa toistelen samaa viikosta toiseen. Mutta koska terapiassakin tulee koko ajan oivalluksia, kyllä nitä uusia kirjoitusaiheitakin tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti