Masennus tais tullakin takaisin (toivottavasti vain lyhytaikaisesti)

Niin, otsikossa se on jo sanottu; olen nyt sitten kuitenkin masentunut. Toivottavasti notkahdus olisi vain väliaikaista ja viime vuoden hyvä fiilis tulisi takaisin viimeistään loppuvuodesta, mielellään jo kesällä. En millään just nyt jaksais tätä massiivista surua, en enää jaksais olla masentunut. Mut pakko jaksaa. 

Masennuksen palautumisen alkusysääjänä toimi tuo tärkeän ihmisen kuolema. Kuollut oli mun miehen isä, josta oli muodostunut mulle hyvinkin tärkeä isähahmo. Tähän taas syynä on se, että oma isäsuhteeni on niin ongelmallinen, ja mieheni isä kai paikkasi sitten sitä aukkoa, joka on muodostunut isän huonon isyyden vuoksi. Mieheni isän tärkeydestä huolimatta ei kuitenkaan oltu mitenkään erityisen läheisiä, ja tärkeys tuli osittain mulle itsellekin yllätyksenä. Mutta ei sitten kuitenkaan ole mikään ihme, että surettaa niin kovin tässä tilanteessa, kun mähän olen tavallaan menettänyt nyt isäni. Mieheni isän viimeisten päivien ja kuoleman jälkeisten päivien aikana kokemani fyysinen kipu, se että sattuu kamalasti sisäisesti, koska on niin paha olla, oli jotain, mitä en ollut kokenut enää vuosiin. Sellaista järkyttävän pahaa oloa oli viimeksi kai vuonna 2008. 

Kamala ikävä mieheni isää. En enää ikinä näe sitä. En voi koskaan näyttää sille, millaisia valokuvia olen ottanut. (Sekin harrasti valokuvausta). Ei voida enää koskaan lähteä (kaikki yhdessä, minä, mieheni ja mieheni vanhemmat) luonnossakävely- ja valokuvausreissuille. Tein joululahjaksi mieheni vanhemmille valokuvakirjan ottamistani kuvista, ja tuntui (ja tuntuu edelleen) mielettömän pahalta, että mieheni isä ei ehtinyt nähdä sitä. Kirjaa tehdessä syksyllä en edes tiennyt vielä, että mieheni isä ei paranekaan. Aika kului niin kamalan nopeasti. Aika ylipäätään; viimeiset päivät, viimeiset viikot, viimeiset kuukaudet, viimeiset yhteiset vuodetkin oikeastaan. 

Kuolema herätti tosiaan mut pohtimaan kaikkia vaikeita asioita, mm. ihan käytännössä ihmisten kuolemaa, ja mm. tein testamentin. (Ettei rahat mene lainmukaisessa perimysjärjestyksessä mun vanhemmilleni, vaan sinne, mihin niiden haluan menevän.) Kuoleman-, no ei nyt ihan -pelko, mut jotain sinne päin kuitenkin, on muuten oiva osoitus siitä, että nykyään todella haluan elää enkä missään nimessä halua kuolla, toisin kuin silloin joskus vuosia sitten.

Olen käynyt paljon läpi sitä aitoa surua, joka kuolemasta, tärkeän ihmisen menettämisestä, seuraa, mutta mieleen on noussut myös paljon muitakin tunteita ja ajatuksia mm. menneistä menetyksistä. Olen käynyt läpi ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa mieheni ja hänen vanhempiensa muodostamaan perheeseen (esim. mulla oli flunssa juuri niinä mieheni isän viimeisinä päivinä, joina hän oli sairaalassa/saattohoitopaikassa, enkä saanut mennä käymään siellä jättämässä jäähyväisiä, joten jäin ihan konkreettisestikin ulkopuoliseksi heidän viimeisten päivien yhteisestä elämästä), ja se on nostanut mieleen sen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen, jota olen kokenut suhteessa omiin vanhempiini (ja siskooni ja siskon perheeseen). On ollut todella yksinäinen, ulkopuolinen, hylätty olo. 

Olen ajatellut, että on väärin, että mieheni isä kuoli, olisi mieluummin mun isä kuollut. Tyhmää, että väärän ihmisen kasvain voidaan leikata ja elämä voi jatkua, ja toisen taas syöpä tappaa.
Tuo kuvastaa tietenkin sitä, miten kamalan vihainen olen edelleen isälleni, ja miten kyvytön olen vuosien terapiankaan jälkeen antamaan isälleni anteeksi sen teot. (Ja viha ja anteeksiantamattomuus taas toisaalta osoittaa siitä, että isässä on joskus ollut jotain hyvää, mihin pettyä niin raskaasti.) 
Sen lisäksi, että suren sitä, että mieheni isä kuoli, suren sitä, että menetin jotain, mitä olisi voinut olla; nyt meillä ei olekaan sitä yhteistä tulevaisuutta, jossa voisin kokea hänet jollain tavalla isäkseni. 
Lisäksi suren samalla sitä, että olen menettänyt oman isäni suhteen jotain, mitä olisi voinut olla; meillä olisi voinut olla yhteinen menneisyys, jossa olisin kokenut isän hyväksi ja itseni hyväksytyksi ja rakastetuksi sen sijaan, että oli niin kipeää kaivata isän rakkautta ja kokea, etten kelpaa isälle, että kykenin vain vihaamaan isää. Lisäksi meillä olisi voinut olla yhteinen tulevaisuus aikuisina isänä ja tyttärenä, jotka mm. uskaltaisivat katsoa toisiaan silmiin ja voisivat olla toisilleen läheisiä.

Kuoleman lisäksi siis suhdetta vanhempiini ja niitä kaikkia ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita on nyt tullut puitua terapiassa ahkerasti. Osittain tää johtuu siitä, että kuolema ja sen sureminen on tuonut menetyksen teemat esiin, mut osittain syynä on se, että terapiani lopetus häämöttää jo edessä hyvinkin pian (vain 20 kertaa enää!), ja tietenkin pohdin siis sitä, mitä kaikkea edistystä terapian aikana on tapahtunut ja miten tunteet ja suhtautuminen niihin on muuttunut. Tavallaan osittain käyn nyt läpi toista kierrosta siitä, mistä alunperin lähdettiin liikkeelle. Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään löytyy.

Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin (tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu.
Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää, mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)

(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta. Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä, vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten sitten jatkaisin sen jälkeen?)

En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5 vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana syvälle tullut.

Surtavaa ja puhuttavaa taitaa siis lopuille 20 kerrallekin riittää. En kuitenkaan kadu lopetuspäätöstäni, tuntuu edelleen ihan oikealta ratkaisulta lopettaa.

Edelleen suruaika, mutta toipumassa

Mulle hyvin tärkeä ihminen kuoli siis joulukuussa. Kuolema ei ollut täysin yllätys, koska etukäteen tiedettiin, että sairautta ei voi enää parantaa, mutta ajankohta oli kuitenkin yllättävä, sillä loppu tuli erittäin nopeasti.
Jäi harmittamaan mm. etten voinut jättää jäähyväisiä. Viimeisen kerran, kun tapasin tän ihmisen, ajattelin, että yhteistä elämää voisi olla vielä vuosikin jäljellä, eikä tullut mieleenkään, että kyse olisi viimeisestä kerrasta ikinä, kun nähdään. :( 

Olen nyt pari kuukautta melko itensiivisesti ollut aikalailla erikoisissa mietteissä. Surrut kuollutta ja muistellut mennyttä. Pohtinut omaa ja muiden itselle merkityksellisten ihmisten kuolemaa. Olen mm. tehnyt testamentin ja hautajaistestamentin. Olen kuoleman lisäksi mietiskellyt paljon elämää, mm. mitä tässä elämässäni todella haluan tehdä. Olen tehnyt taas pitkästä aikaa kaikkia pieniä ja suuria tulevaisuudensuunnitelmia ja haaveillut tulevasta.

En ole masentunut menetyksestä, mistä osaan olla iloinen, vaikka olenkin hirveän surullinen edelleen. Kova ikävä.

Suruaika

Tänne tulee nyt tauko. Palaan kirjoittamaan luultavasti helmikuussa. Nyt on mielettömän paha olla. Hyvä puoli on se, etten ole masentunut. Olen äärettömän surullinen. En halua tehdä surutyötäni nyt ollenkaan julkisesti. Voikaa hyvin.

Ilotomua

Viime postauksessa kerroin, että mun tuttu on kuolemansairas. Olen jo päässyt alkushokista ja alkusurun suremisesta. Nyt tuntuu tasaisemmalta. Pahalta tuntunee vasta kun sairaus etenee pahemmaksi.

Tuokin tapaus on saanut mut (typerästä kliseestä huolimatta) arvostamaan elämääni. Olen viime aikoina muutenkin taas silleen jotenkin ohimennen verrannut hyvällä tavalla omaa elämääni muiden elämään, ja tullut lähes aina siihen lopputulokseen, että mulla menee nyt usein jopa paljon paremmin kuin muilla, "normaaleilla, tavallisilla, terveillä" ihmisillä. Alan näkemään itsenikin jo enemmän tavalliseksi ihmiseksi, enkä enää mielenterveyshäiriöiseksi.

Mulle kuuluu siis hyvää. Sen lisäksi, että voin sanoa, etten ole ahdistunut tai masentunut, en edes hirvittävän surullinen, voin sanoa, että olen tyytyväinen elämääni ja ajoittain jopa hyvin onnellinen. Nautin elämästäni. Olen onnellinen harrastuksistani ja ystävistäni.

Terapiassa on ollut hetkiä, jolloin on tuntunut, että kaikki on jo sanottu, ei ole mitään puhuttavaa enää, mutta toisaalta on myös ollut hetkiä, jolloin olen kokenut vielä uusia melko tärkeitä oivalluksia.

Joulun pysyttelen tänäkin vuonna poissa vanhempieni ja siskoni perheen luota. Tuntuu erittäin hyvältä, etten osallistu niiden jouluun, vaan vietän omaa jouluani.

P.S. Googletin jokin aika sitten Vaativan persoonallisuushäiriön, ja kolmantena linkkinä päädyin lukemaan omaa blogikirjoitusta aiheesta tän vuoden maaliskuulta. Oli outoa ja samalla todella ihanaa tajuta, että monet silloin listaamistani oireista ei nyt sovi muhun, vaan ne on lieventynyt todella huomattavasti. Uskon, että terapiaprosessin aikana mun persoonallisuus on tosiaan jonkin verran muovautunut niin, että ne vaativan piirteet on vähentynyt. Tuolloin maaliskuussa olin todella kovilla mm. työstressin takia, ja huomasinkin, että mulla ahdistuneisuus tuo pintaan vaativuuden piirteitäni, mutta kun voin paremmin, pystyn suhtautumaan elämään ja epäjärjestykseen ja kaaokseen paljon rennommin. Siis vaativan persoonallisuuden piirteet on pohjimmiltaan jonkinlaista yritystä kontrolloida omaa kontrolloimatonta, pelottavaa ja epävarmaa elämää, ja sitten silloin kun tuntuu, että epävarma elämä ei pelota, ei myöskään ole tarvetta koittaa kontrolloida sitä.

Tuntuu hyvältä ja pahalta

Olen kiitollinen siitä, etten ole masentunut. Olen tyytyväinen siihen, että olen fyysisesti terve. Olen iloinen siitä, etten ole kuolemassa. Olen helpottunut siitä, ettei mulla ole migreeniä tai syöpää. Tai edes flunssaa. Olen iloinen siitä, etten ole raskaana. (Ei sillä, että tästä nyt olisi ollut vaaraa, olenpahan vain viime aikoina törmännyt todella moniin toivottuihin ja ei-toivottuihin raskauksiin.) Olen kiitollinen siitä, että saan hyvin nukuttua. Olen erittäin tyytyväinen siihen, etten käy kokoaikatöissä. Olen iloinen siitä, kun tapasin serkkujani. Olen onnellinen siitä, että mun mies rakastaa mua. Olen kiitollinen siitä, että mun mies kohtelee mua niin hyvin ja on kiltti ihminen. Olen iloinen siitä, että seinänaapurissa asuva pianonsoittaja on todella taitava. Olen innostunut kahdesta harrastuksestani ja nautin niiden tekemisestä.

Samalla olen hirvittävän surullinen. Tuntuu pahalta ja avuttomalta. Olen vihainen. Eräs mulle tärkeä ihminen on sairas, ja tulee kuolemaan sairauteensa. Jäljellä olevaa epämääräistä elinaikaa en tiedä, (eikä ehkä tiedä potilas itsekään, tai lääkärit,) jäljellä voi olla vain kuukausia tai sitten monia vuosia. Mutta kuolema sairauteen kuitenkin on varmaa. Kärsimys kauhistuttaa. Elämä (ja kuolema!) on niin epäoikeudenmukaista. Surettaa. Olen vihainen maailmalle ja tunnen itseni voimattomaksi paskan tilanteen edessä. Tunnen vahvasti, että selviän kyllä tästä, en romahda tai masennu pahasti, mutta älyttömän vaikeaa ja raskasta tulee kyllä olemaan.

Päätös

Olen nyt tehnyt päätöksen psykoterapiani lopettamisesta. Lopetan kesäkuussa 2013, reilun puolen vuoden päästä, käytyäni terapiassa reilut 5 vuotta.

Olen voinut kesänkin jälkeen aika hyvin. Uskon, että tulen pärjäämään ilman terapiaa. Tuntuu hyvältä ja oikealta hetkeltä lopettaa.

Päätöksen tekeminen tuntuu helpottavalta ja vapauttavalta. Välillä mietityttää, että meneekö tää puolisen vuotta liian nopeasti, välillä tuntuu, etten malttaisi enää odottaakaan niin kauan loppumista.

Toki myös tuntuu haikealta, etten sitten enää näe terapeuttiani. Terapeutti oli kuitenkin ajoittain melkeinpä toiseksi tärkein ihminen elämässäni, ja en olisi nyt tämä ihminen, joka olen, ilman häntä.

Vaikka tuntuu vahvasti siltä, että tulen nyt pärjäämään ilman terapiaa, mietityttää tietenkin, miten tulen sitten joskus myöhemmin pärjäämään. Olen nyt selviytynyt ongelmistani, käsitellyt tarpeeksi hyvin asiat, jotka on vaivannut, mutta miten sitten jatkossa, osaanko yksin käsitellä uudet ongelmani, onko mulla tarpeeksi itseni terapiointitaitoja selvitäkseni yksin?

Olen halunnut pitää blogini tarkasti mielenterveysaiheisena, pääteemana terapiaprosessi. Lopetanko blogin, kun terapia loppuu? En, vaan tulen luultavasti edelleen harvakseltaan jatkamaan kirjoittamista, vaikka terapian lopetankin. Jatkanhan mä sitten kuitenkin itseni analysointia, vaikka en terapiassa käykään. Ja vaikken olisikaan koskaan enää masentunut, taatusti tulee haasteita, jotka horjuttaa mun mielenterveyttäni. Saattaa olla, että koenkin taas jossain vaiheessa tarvetta kirjoittaa jopa enemmän blogiin, kun terapiaa ei enää ole.

Tunnustus

Sain tuon tunnustuksen Piipulalta, jonka blogi Minuuden rakennuspalikoita ansaitsee minunkin mielestäni tunnustuksen.

Säännöt:
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it- lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it- lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Olen iloinen, kiitos Piipula! Ja kiitos siis omasta blogistasi! Mutta taidan nyt olla itsekäs mölli, ja pidän tunnustuksen itselläni, enkä jaa sitä eteenpäin.

Kun aloitin blogin pitämisen (ja jo ennenkin sitä), etsin masennusblogeja, (tai siis "masennusblogeja", eihän monikaan blogi ole lokeroitavissa vaan yhden aiheen mukaan, mutta on ymmärrettävämpää, kun nyt vain kärjistän, jotta voin lyhentää ilmaisujani) erityisesti psykoterapiablogeja. Niitä oli yllättävän vaikea löytää. Luin muutaman jo silloin lopetetun psykoterapia-/masennusblogin alusta loppuun. Väistelin syömishäiriöblogeja, joita tuntui olevan hirmuisesti! Halusin välttää niitä, koska mulla ei ole ollut ollenkaan samaa oirehdintaa. (Tai no, ollenkaan ja ollenkaan, olenhan mä tässä ajan saatossa tajunnut, miten mua yhdistää moniin syömishäiriöisiin monet asiat, mm. pakkomielteenomainen jano hallinnan tunteeseen. Mutta yhtä loistavaa poikkeusta lukuunottamatta en oikein jaksanut seurata syömishäiriöblogeja.) Löysin kyllä lopulta monta hyvää masennusblogia, mutta tässä vuosien vieriessä niistä on moni lopetettu, osa poistettu, osa mennyt lukkojen taakse jne. Viimeisen vuoden aikana en ole tainnut etsiäkään masennusblogeja, kun ei ole ollut tarvetta löytää lisää. Uudet seuraamani blogit taitaa olla lähinnä kavereiden pitämiä muoti-, hää-, ruoka-, vaali-, vauva-, valokuva-, käsityö- ym. blogeja. En siis lähde "mainostamaan" mitään blogeja, mutta jos satutte eksymään tänne lukemaan, Madeleine, Lempi, pisama, illusia, Oona, Lasiperhonen ja Rara, kiitos blogeistanne! Ja kiitos muutkin, joiden blogeja joskus aiemmin olen lukenut.