Kuulumisia

En ole kirjoittanut, koska ei ole tuntunut olevan mitään sanottavaa. Tosin se on vain hyvä asia. Eilen ystäväni kysyi, mitä mulle kuuluu. Vastasin, että "kuuluu ihan hyvää, ei ihmeempiä. Tai on se aika ihmeellistä, että kuuluu hyvää."

Terapia alkoi taas kesätauon jälkeen. Olen toki edelleen itkenyt terapiassa, mutta silti mieliala sielläkin on paljon valoisampi kuin joskus aiemmin. En ole ahdistunut, en ole masentunut. Olen surullinen, mutta myös iloinen ja melkein uskaltaisi sanoa että onnellinenkin.

Terapian lopettamisesta ollaan puhuttu, mutta en ole vielä tehnyt mitään päätöksiä. Todennäköisesti lopetan vuoden päästä, kesätauon ja joulutauon välissä.

Sumuverhon takana paistaa aurinko

Kuukausi on kulunut viime postauksesta. Tässä välissä olen mm. ensimmäistä kertaa elämässäni saanut palkkaa miinaharavan pelaamisesta ja lapsuustraumojen kertomisesta työkaverille. Oon mä töissä ollut kyllä tosi ahkerakin, välillä vaan pittää vähän laiskotella. :D

Ihanaa, voin hyvin. En olisi 6 vuotta sitten millään uskonut, että voin vilpittömästi sanoa noin. Varsinkaan ilman 'melko', 'aika' tai 'suhteellisen' kaltaisia lieventäviä sanoja. Voin hyvin.

Kesätauko terapiasta on mennyt hyvin, ei ole oikeastaan tullut mitään mieleen, mistä haluaisin päästä puhumaan. Mulla ei ole ollut edes ikävä terapeuttia!

Olen miettinyt nyt tauolla mielenterveysongelmieni ja psykoterapiani suuria linjoja, mm. sitä, miten olen kehittynyt terapian aikana.

Olen kesällä tutustunut aivan uusiin ihmisiin ja myös joihinkin vanhoihin tuttuihin paremmin. Kun keskustelu on ohjautunut siihen suuntaan, että on ollut sopivaa kertoa mieliala-asioistani, olen huomannut, että siinä missä ennen, vaikkapa vain vuosi aiemmin, olisin kertonut, että olen masentunut/ kärsin masennuksesta/ sairastan masennusta, nyt kerroin, että olen ollut masentunut/ mulla on ollut masennusta. Sillä todella, en tunne olevani enää masentunut! Mulla on toki edelleen mielenterveyttäni haittaavia oireita, kuten uupumusta ja surumielisyyttä, mutta masentunut en koe olevani. Tai onhan toki niitä pahoja päiviä edelleen, jolloin mulla on masentunut mieliala, mutta ei kuitenkaan varsinaista kliinistä depressiota, vaan sellaista tervettä masennusta.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten olen kavereilleni masennuksestani kerrottuani ollut hieman hämmästynytkin, kun osa on kertonut joko itse käyvänsä tai käyneensä terapiassa, ja yllättävän moni on kertonut kärsivänsä tai kärsineensä itsekin mielenterveysongelmista; masennuksesta, ahdistuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, syömishäiriöistä. Jotenkin noiden tilanteiden jälkeen on tuntunut se ihminen heti jotenkin läheisemmältä, kun meillä on ollut jotain yhteistä avauduttavaa. On saanut kokea samankaltaisuutta ja vertaistukea jne.

Tällä viikolla sattui samankaltaista, mutta hieman eri näkökulmasta. Avauduttiin yhden kaverin kanssa kipeistä asioistamme, mutta fokus ei ollut siinä, mitä mielenterveysongelmia ja lääkkeitä ja psykoterapioita meillä on, vaan siinä, miten vaikeita kokemuksia meillä on ollut lapsuudessamme, mutta mistä me ollaan melko hyvin selvitty. Vertailtiin kokemuksiamme mm. pettävistä isistä, juovista äideistä, vanhempien eron toivomisesta, siitä, kun lapsena ja nuorena on pelännyt isää, siitä, miten etäiset suhteet vanhempiin nyt on, siitä, miten on toivonut, että äiti ei olisi niin välinpitämätön, siitä, miten omat vanhemmat ei ole tuntunut läheisiltä. Se oli jollain tavalla erilaista kuin aiemmat kokemusten vertailut juuri siinä, että oli voimaannuttavaa huomata, miten mun kaveri on kokenut hyvin samankaltaisia traumaattisia asioita kuin mä, mutta siitä on tullut ihan hyvinvoiva terve aikuinen. Selviytyjä. Ja tietenkin sitten se, että alan itsekin uskoa siihen, että musta on tulossa selviytyjä, mä olen pääsemässä näiden vaikeiden kokemusteni ja tunteideni yli.

Kirjoitin reilu kuukausi sitten toisaalle lauseita, jotka nyt haluan jakaa täälläkin:  

"Terapian alkuvaiheessa kävin läpi masentunutta mielialaani, toivottomuutta, epämääräistä ahdistusta, opiskeluvaikeuksia. Aluksi fokus oli nykyhetkessä tai lähimenneisyydessä tai lähitulevaisuudessa. Myöhemmin keskustelu alkoi kääntyä kaukaisempaan menneisyyteen, lapsuuteen ja nuoruuteen. Oivalsin, että tässä hetkessä näkyvien ongelmieni juuret on lapsuuden ja nuoruuden tapahtumissa. Aloin kiinnostua menneisyydestäni ja tutkia sitä. Otin muistojeni herättämisen avuksi valokuvani ja vanhat päiväkirjani. Kävin päiväkirjat läpi terapian alkuvaiheessa, jolloin sain jonkinlaisen nopean yleiskuvan siitä, että olen ollut masentunut jo yläasteella, ja että suhteeni vanhempiini on ollut ongelmallinen jo lapsena. Myöhemmin, kun olen tajunnut paremmin, miten traumaattisia asioita lapsuudessani ja nuoruudessani onkaan ollut, olen tutkinut päiväkirjojani uudelleen, ja tajunnut, miten en ole aiemmalla lukukerralla uskaltanut sisäistää kaikkea lukemaani. Vasta myöhemmin, kun olen oivaltanut miten huonosti asiat oikeasti olivat, kun olen rehellisesti uskaltanut käydä läpi muistojani ja vaikeita tunteitani, olen pystynyt hyväksymään kaiken sen lapsena kirjoittamani tekstin osaksi itseäni, enkä ole psyykettäni suojellakseni joutunut sivuuttamaan enää joitain asioita."

"Terapiassa käsitellyt aiheet ja yleinen vointini on ollut hyvin vaihtelevaa. Välillä on ollut todella hyvä olla, välillä on taas masentanut ihan hirveästi. Kuitenkin jonkinlainen pohjimmainen mieliala on koko ajan parantunut. Ennen terapiaa ja terapian alkuvaiheessa minulla oli tuskaisen ahdistuksen ja vakavan masennuksen vaihe. Sitten ahdistus alkoi väistyä ja masennuskin pikkuhiljaa lieventyä. Masennuksen kaveriksi alkoi ahdistuksen sijasta tulla surua. Masennus lieveni edelleen ja suru kasvoi. Tällä hetkellä koen surun, surullisuuden, surumielisyyden ja surutyön läpikäymisen olevan sanoja, jotka parhaiten kuvaavat minua ja tämän hetken terapiaani."

"Terapiassa on käsitelty niitä asioita, jotka on vaivannut minun mieltäni. Taannoin kuulin ruokakaupassa kun lukioikäinen tyttö kertoi kaverilleen käyvänsä terapiassa. Tyttö kertoi, että hän puhuu siellä ongelmistaan, että mikä vaivaa, ei siellä mitään lapsuutta kaivella, ja naurahti. Tajusin heti, että noin itsekin ajattelin terapian alkuvaiheessa; puhuin sen hetkisistä ongelmista, asioista jotka vaivasi nyt, en lapsuudesta. Terapian kuluessa vaan sain yhä enemmän huomata, että ne mieltä vaivaavat asiat ja ongelmat liittyy vahvasti lapsuuteen. Käyttäydyn nyt näin, koska lapsuudessani tapahtui niin. Ajattelen nyt näin, koska nuoruudessani kävi niin. Tunnen nyt näin, koska lapsuudessani tunsin niin. Yksi terapian suuri hyöty minun kohdallani on se, kun tiedostan, miksi minä toimin, tunnen ja ajattelen niin kuin toimin, tunnen ja ajattelen. En enää ole vieras itselleni, ja ihmettele reaktioitani. Ymmärrän itseäni. Jo pelkästään se, että tiedän, miksi jossain tilanteessa ahdistaa, helpottaa huomattavasti, verrattuna siihen kun aiemmin ahdistuin siitä, kun en tajunnut, miksi jossain tilanteessa olin ahdistunut."

"Terapian avulla pystyin valmistumaan yliopistosta ja aloittamaan työt. Myöhemmin, kun minulle tuli töissä vaikeita haasteita, selvisin niistä jotenkin juuri terapian avulla. Ulkoista menestymistä, tai työkyvyn parantamista tai ylläpitämistä, merkittävämmäksi hyödyksi terapiasta koen kuitenkin sen itsensä tuntemisen ja menneisyyteensä tutustumisen ja tietoisuuden kasvamisen, jota on vaikeata mitata mitenkään eksaktisti. Minulle on erittäin tärkeää, että tajuan, miksi minusta tuli tällainen ihminen kuin mitä minusta tuli. En voi muuttaa käyttäytymistäni, ellen tiedä, mitkä ovat syyt käyttäytymiseni taustalla. En voisi parantua masennuksestani, ellen olisi uskaltanut avata sitä lukossa olevaa tunnelokeroa, jonne olin lapsuuden ja nuoruuden vaikeat tunteet tunkenut piiloon. Surematon suru pulpahtaa joskus pintaan, ja se pitää surra läpi."

"Terapian ansiosta olen saanut masennukseni lievenemään. Olen saanut jälleen kokea tyytyväisyyttä elämääni. Olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli merkityksellisiä harrastuksia. Sitkeässä olevasta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka hetkellisesti ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka välillä masentaa ja ahdistaakin."

En voi vieläkään sanoa esimerkiksi, että olen onnellinen, tai että mulla ei ole ongelmia mielenterveyteni kanssa. Mutta nykyään koen onnen hetkiä yhä useammin, enkä enää voi sanoa, että olen masentunut.

Kesätauko

Mulla alkoi nyt viides psykoterapian kesätauko. Ensimmäistä kertaa tunnen kesätauon alkamisen selvästi positiivisena asiana. Joka vuosi tauko on kyllä ollut edellistä helpompi, yhtä poikkeusta lukuunottamatta; ensimmäinen tauko vuonna 2008 oli kyllä helpompi kuin toinen vuonna 2009, koska ekan alkaessa olin käynyt niin lyhyen ajan terapiassa, ja toinen tauko taas oli ehdottomasti kaikista pahin. Ehkä tää enteilee sitä, että saatan lopettaa terapiani vuonna 2013, käytyäni siellä silloin reilu 5 vuotta. Ehkä.

Mut tuntuu siis kesä hyvältä. Ja nykyinen olo. Vointini on kevään sekavasta tilanteesta ja työstressistä ja -uupumuksesta selviydyttyäni parantunut pikkuhiljaa aika hyväksi. Ei pelota olla 7 viikkoa ilman terapeuttiani. Jee!

Ei nyt tule mieleen muuta puhuttavaa, alan valmistautua juhannusruokien ostosreissuun, ja iloitsen elämäni ensimmäisestä mökkijuhannuksesta!

Raskaat salaisuudet

Törmäsin viime viikolla tähän mielenkiintoiseen Jani Kaaron artikkeliin, jossa kerrotaan tutkimuksesta, jossa on todettu, että salaisuuden kantaminen on todella fyysisestikin raskasta.

"Tutkimusta johtaneen professori Michael Slepianin mukaan salaisuus tuntuu fyysisenä painona koko kehossa ja varoittaa sen terveysvaikutuksista. Mitä suurempi salaisuus, sitä enemmän se painaa, ja sitä nopeammin ihminen voi uupua stressin alle."

Tekstin lukeminen johti pohdiskeluun siitä, miten raskaita salaisuuksia mä olen joutunut kantamaan, (ja paljolti kannan edelleen). Ajankohtaisena on taas vierailu sukulaisten tykönä, ja yksi asia, joka niistä vierailuista aina tekee raskaita, on se, että jollain tavalla koen esittäväni jotain muuta kuin mitä aidosti olen. Taakkana on vanhat salaisuudet, mm. siitä, että tiesin/tiedän, että isä petti äitiä, ja lisäksi uudet "salaisuudet" siitä, miten ristiriitaisia ja hankalia tunteita mulla on vanhempiini. Jotenkin tuolla vieraillessa mulla on sellainen sisäinen pakko vain olla olematta oma itseni, jokin suojelumekanismi mussa kytkeytyy päälle, niin että estän itseäni tuntemasta ja näyttämästä tunteitani. Muutun sellaiseksi jähmeäksi. Ettei oikein edes ajatus kulje. Pohjimmiltaan mulla on sellainen haave, että selvittämättömät salaisuudet voisi selvittää, että asioista voisi puhua, mutta se on sellainen toive, jonka toteuttamiseen en koe kykeneväni. En uskalla enkä pysty olemaan se, joka ottaa asiat puheeksi.

Risteyksessä

Olen jotenkin kovin hämmentynyt elämäni kanssa. Pitäisi tehdä taas valintoja. Tarvitsisin aikalisän.

Töiden suhteen; Jaksanko jatkaa pidempään samoin kuin nyt viime viikot on pitänyt ja pari seuraavaa viikkoa pitää? Haluanko yrittää pinnistellä töissä ja ottaa haasteet vastaan? Vai pitääkö mun luovuttaa ja koittaa siirtyä vanhaan? Onko haasteet liian raskaita mulle ja stressi liian kova kestettäväksi?

Terapian suhteen; Jatkanko toistaiseksi samoin kuin nyt viime vuodet, vai olisiko aika muutokseen? Valitsenko lopettamisen vai aikojen tihentämisen? Siirrynkö psykoanalyysiin?

Muun elämän suhteen; Jos työt ja/tai terapia vie jatkossakin vähintään sen ajan kuin nyt viime aikoina, mitä karsin elämästäni? Television katselua? Lehtien lukemista? Netissä oloa? Mitä netin osa-alueista? Karsinko kahdesta harrastuksestani? Onko vielä jokin muu vaihtoehto?

En millään kykene jatkamaan elämää näin. Valintoja on tehtävä, edes pieniä. Ajatukset on kovin sekavia. En tiedä, mitä haluan.

Tavallaan haluaisin kohdata töissä eteen tulevat haasteet, mutta en ole varma pystynkö siihen. Mietin, missä kohtaa tulee se raja vastaan, että pitää lopettaa stressin sietäminen ja tehdä valintoja elämän helpottamiseksi. Olen taas pitkästä aikaa reagoinut stressiin hyvin fyysisesti. Psyykkinen ahdistus on lieventynyt melko pieneksi, mutta mm. huonounisuus (vaikea nukahtaa, painajaisten näkeminen, stressaantuneena ennen herätystä herääminen [myös tänään sunnuntaiaamuna puoli 7 aikaan :( ]), mahakivut ja sydämentykytykset sekä pyörryttäminen on tullut tilalle.

Toisinaan ajattelen, että voisin jo lopettaa terapian. Voin ihan hirveän paljon paremmin kuin terapiaa aloittaessa. En enää ihmettele, miksi tunnen ja ajattelen niin kuin tunnen ja ajattelen; ymmärrän itseäni.

Mutta toisinaan olo on edelleen niin surkea, että huomaan ajattelevani mm., ettei mun ahdistusalttius ole mihinkään vähentynyt tai stressinsietokyky ole mitenkään parantunut, olen vain onnistunut muuttamaan elämääni osittain ahdistuksettomammaksi ja välttelemään stressiä. Pitäisikö kuitenkin vielä pystyä parantamaan jotain valmiuksia välttämättä elämässä vastaan tulevien ongelmien kestämiseen?

Psykoanalyysiin siirtyminen aina välillä käy mielessä yhtenä vaihtoehtona. Osittain pohdin sitä, onko mulla motivaatiota niin vaativaan prosessiin, mutta suurimmaksi osaksi kyse on kuitenkin rahasta. Analyysi tulisi hirveän kalliiksi. Terapeuttini on ehdottanut, että mun kohdalla voitaisiin muokata käytäntöä sellaiseksikin, että kävisin 3 kertaa viikossa ja kokeilisin makuuasentoa, mikäli haluan. Että nykyinen terapia 2xvko tai sitten psykoanalyysi 4xvko ei ole ainoita vaihtoehtoja. En tiedä, ajatukset on sekavat.

Syy terapian tihentämisen tai psykoanalyysin aloittamisen pohtimiseen on se, että vaikka en enää juurikaan koe olevani masentunut, (mikä oli se suuri ongelma, johon lähdin aikoinaan apua hakemaan,) mussa on kovin sitkeästi kiinni surumielisyys, jolle pitäisi voida tehdä jotain. Uskon, että ihan mun persoonallisuuteen kuuluu tietty lievä surumielisyys, mitä ei saakaan pois, mutta tässä nykyisessä laajuudessa oleva surumielisyys ei kyllä ole tervettä. Terapeutti ajattelee, että nykyisenkin terapian avulla mun minuuteni surullisuuteen voidaan pureutua, mutta että se on paljon hitaampaa kuin tiiviimmässä hoidossa olisi. En tiedä mitä ajatella.

Olen jotenkin jumissa menneisyydessä ja vanhemmissani. Olen nyt saavuttanut sen pisteen, että olen kohdannut tunteeni niitä kohtaan, oivaltanut menneisyyden vaikutuksen nykyisyyteen, mutta en tiedä, miten edetä. Olen jumissa.

Vaativa persoonallisuushäiriö

Vaativa persoonallisuushäiriö, eli obsessiivis-kompulsiivinen persoonallisuushäiriö, eli anankastinen persoonallisuushäiriö, tässä se hurjan pitkä postaus mulle merkittävästä ja mielenkiintoisesta aiheesta nyt vihdoin tulee. En tajua, miksen ole kirjoittanut tästä aiemmin.

Mulla on vaativa persoonallisuus. En tiedä, onko kuitenkaan vaativaa persoonallisuushäiriötä. (Sitä ei siis ole diagnosoitu, mutta mulla saattaa se silti olla. Diagnooseinani on dystymia ja gad eli pitkäaikainen masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.) "Oireita" vaativasta persoonallisuushäiriöstä mulla siis on paljon, mutta en oikein hahmota, kuinka paljon ne haittaa mua ja muita ihmisiä, kuinka vakavia siis "oireet" ovat, olisiko niitä "riittävästi" diagnoosin asettamiseksi. Tuntuu hieman oudolta ylipäätään puhua diagnoosin kriteereistä oireina, koska kyseessä ei tunnu olevan mitkään erilliset oireet, vaan kyse on siitä, että persoonallisuuden tietyt piirteet ovat korostuneita.

Tässä on mielestäni hyvä linkki vaativasta persoonallisuushäiriöstä:

http://myrskykari.tripod.com/psykiatria/obsessiiviskompulsiivinen.html

Käyn sitä nyt läpi järjestyksessä:

"Henkilöillä joilla on Ryhmä C:n mukainen persoonallisuushäiriö ovat sosiaalisesti estyneitä, tuntevat itsensä tavallisesti riittämättömiksi sekä ovat liian herkkiä arvostelulle."

Estyneisyyttä en heti tunnista itsessäni, mutta riittämättömyyden, avuttomuuden ja osaamattomuuden tunteet on hyvinkin ajankohtaisia. Kaipaan hyväksyntää ja kiintymystä ja olen herkkä hylkäämiselle ja arvostelulle. Ja vaikken suoraan estyneisyyttä tunnistakaan, niin olen toki ujo, ja monesti sosiaaliset tilanteet hermostuttavat mua.

"Tärkeimpänä ominaisuutena tässä häiriössä on liioiteltu ja pysyvä pyrkimys kontrolloida. Anankastisten potilaiden pitää kontrolloida niitä jotka ovat heidän lähellään, kontrolloida kaikkea epävarmaa, ja kontrolloida omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Anankastisilta henkilöiltä puuttuu sisäinen turvallisuuden tunne ja he yrittävät tehdä ulkoisen maailman täydellisesti ennustettavissa olevaksi."

Tämä sopii muhun erittäin hyvin. Turvattomuus ja kaoottisuus aiheuttaa ahdistusta, jota ehkäistäkseni koitan hallita kaoottista maailmaa. Olen luonut itselleni rutiineja ja pakkomielteitä, jotka pitävät ahdistusta poissa, koska ne tekevät elämästäni hieman ennustettavampaa. Rutiinit luo turvallisuutta.

"Myöhemmät psykoanalyyttiset teoriat tähdentävät varhaisempia ilmentymiä lapsen itsemääräämisoikeudesta vanhempien toivomuksia vastaan. Viettien ja tunteiden ilmaiseminen, mukaanluettuna kiukku, muotoutuvat vanhemmilta saadun palautteen mukaan ja voivat saada aikaan häpeää ja arvostelua. Tämän teorian mukaan, aivan kuten lapsetkin, pakkomielteiset potilaat ovat usein ylistäneet mitä ovat tehneet eikä suinkaan keitä ovat olleet. Tunteet on siirretty heikkouden ja häpeän alamaailmaan. Lapsi voi välttää arvostelua keskittymällä tehtäviin ja siirtämällä kiukkunsa. Omaksumalla moralisoivan asenteen kiukun sijaan, lapsi pääsee mielenliikutuksestaan ja huomiostaan vanhempiaan kohtaan. Tämä dynaaminen tapahtumaketju vahvistuu sellaisissa yhteisöissä joissa vaikuttaa voimakkaasti protestanttinen työmoraali, perheissä joissa yksilön tunteet ovat ryhmälle toisarvoisia, sekä yhteisöissä joissa avoin tunteiden ilmaiseminen ei ole suotavaa."

Olen paljon terapiassakin puhunut siitä, miten opin jo pienenä, ettei isän nähden saa itkeä, ja miten isän määräilystä ja auktoriteettiasemasta johtuen mulle on tullut syvä vastenmielisyys ja ahdistus uskonnollisia yhteisöjä ja niiden määrittämiä jyrkkiä ja suvaitsemattomia eettisiä näkökulmia kohtaan. Yleisemminkään perheessäni ei ilmaistu tunteita, (muita kuin isän vihaisuutta,) ja protestanttinen työmoraali sopii isääni erittäin hyvin. Isäni on aina korostanut tekemistä, esim. kotitöiden tekemisen tärkeyttä, ruumiillisen työn tekemistä jne. ja väheksynyt ajattelua, lukemista ja muuta ”turhaa”. Se on ollut aina suorituskeskeinen ja tuloksellisuushakuinen, ei ole saanut laiskotella.

"Diagnostiset kriteerit:

(1) Syventynyt yksityiskohtiin, sääntöihin, listoihin, järjestykseen, organisaatioon, tai kaavioihin siinä laajuudessa että toiminnan pääasiallinen tarkoitus menetetään

[sopii jossain määrin]

(2) Osoittaa täydellisyyden tavoittelua joka heijastuu tehtävien valmiiksi saamiseen (esim. ei saa projektia valmiiksi koska hänen liian tiukkoja vaatimuksiaan ei saavuteta)

[sopii jossain määrin]

(3) Kohtuuttoman omistautunut työlle ja tuottavuudelle vapaa-ajan harrastuksien ja ystävien kustannuksella (lukuunottamatta selvää taloudellista pakkoa)

[ei sovi kovin hyvin; aluksi ajattelin, ettei ollenkaan, mutta vaikka olenkin vain osa-aikatyössä, olen siinä mielessä kohtuuttoman omistautunut, että stressaan töitä ja töissä suoriutumista aivan liikaa vapaa-ajallani.]

(4) Ylitunnontarkka, pikkutarkka, ja joustamaton moraalisissa, eettisissä sekä arvokysymyksissä (lukuunottamatta kulttuuriin tai uskontoon kuuluvaa samaistumista)

[sopii jossain määrin]

(5) Kyvytön heittämään pois loppuunkäytettyjä tai hyödyttömiä tavaroita jopa silloin kun niillä ei ole tunnearvoa

[sopii jossain määrin]

(6) Haluton jakamaan tehtäviä tai työskentelemään toisten kanssa elleivät he alistu tekemään niitä täsmälleen hänen tavallaan

[sopii melko hyvin]

(7) Omaksunut saidat kulutustottumukset sekä itseään että toisia kohtaan; näkee rahan jonain jota pitää kerätä varastoon tulevia katastrofeja varten

[sopii erittäin hyvin]

(8) Vaikuttaa jäykältä ja uppiniskaiselta"

[sopii jossain määrin]

"Obsessiivis-kompulsiivisen persoonallisuuden käyttäytymistä on johdonmukaisesti kuvattu yksinomaan säntilliseksi. Potilas on keskittynyt yksityiskohtiin, kiinnittää huomionsa sääntöihin, menettelytapoihin, aikatauluihin, sekä täsmällisyyteen."

Joo, mm. ärsyynnyn herkästi muiden ihmisten epäjärjestelmällisyydestä, myöhästelystä, suunnitelmien muuttamisesta ym. ”epäluotettavuudesta”, siis mun rutiinien rikkomisesta. Oonkin ajatellut, että vaikka mulla ei ole mitään perinteisiä riippuvuuksia (tupakka, alkoholi, uhkapelit, ruoka, liikunta ym.), niin kuitenkin tavallaan joistakin rutiineistani olen riippuvainen. Tää viehtyminen järjestelmällisyyteen on tavallaan pakko-oire tai riippuvuus, koska muutamat pakkomielteet on kovin vahvoja eikä kovin järkeviä. Toisaalta ei ehkä kovin haittaaviakaan.

"Koska tällainen kiihkeä täydellisyyden ja järjestyksen tavoittelu kuluttaa paljon aikaa, muut elämänalueet näyttävät usein olevan epäjärjestyksessä. Yksi huone tai pöytälaatikko voi joutua epäjärjestykseen, tai osa sosiaalisesta tai perhe-elämästä voi olla sekaisin."

Mulla ilmenee tuo ehkä niin, että ystävien tapaamiseen ei tunnu olevan aikaa, jos työ, terapia ja kotityöt vie mielestäni "liikaa" aikaa. Kotityöt jää tekemättä, kun pitää käydä peräkkäisinä päivinä töissä jne. Mutta ehkä olen pikemminkin koittanut karsia vaativista asioista, jotta ei tulisi tilannetta, että esim. jokin huone joutuisi epäjärjestykseen. Se synnyttäisi mussa niin pahaa ahdistusta, että haluan välttää sen ja kyetä pitämään tavarat lähes täydellisesti järjestyksessä.

"Uppiniskaisuus on näille henkilöille toinen luonteenomainen piirre. Heidän pitää saada asiat tehtyä omalla tavallaan ja realistiset perustelut eivät useinkaa[n]* saa heitä muuttamaan vaatimuksiaan. Heidän tarvitsee alistaa muut tekemään asiat heidän tavallaan, ja usein he uskovat ettei kukaan voi tehdä asioita yhtä täydellisesti kuin he itse. He antavat yksityiskohtaiset ohjeet, väittäen kivenkovaan että heidän tapansa on ainoa tapa tehdä asioita, ja ovat ärsyyntyneitä jos muut esittävät vaihtoehtoja. Tästä johtuen he yleensä haluavat välttämättä tehdä kaiken itse ja ovat kykenemättömiä jakamaan tehtäviä, joka lisää heidän tehottomuuttaan työelämässä."

(*Tässä yksi esimerkki pikkutarkkuudesta. On pakko korjata alkuperäisessä tekstissä oleva näppäilyvirhe. Jos huomaan esim. blogiteksteissäni kirjoitusvirheitä myöhemmin niitä lukiessani, korjaan ne. Mua ärsyttää toisinaan myös muiden teksteissä olevat kirjoitusvirheet ja varsinkin kielioppivirheet.)

Joo, muiden tekotavat usein tuntuu vääriltä tai huonoilta. Mm. huomautan miehelle siitä, kun se ei ole tiskannut astioita täysin puhtaaksi, ja on laittanut astiat "väärin" kuivauskaappiin kuivumaan (niin, että ne on toisissaan kiinni, jolloin ne kuivuu huonosti). Työkavereita en ole alkanut käskyttämään, mutta pari kertaa olen kyllä "neuvonut", miten asiat voisi myös tehdä... Joidenkin huolimattomuus, laiskuus, välinpitämättömyys välillä ärsyttää kovastikin. En ole oikein koskaan ollut kovin ryhmätyökykyinen, koska haluan tehdä asiat omalla, "parhaalla", tavallani. Muiden tavalla tekeminen usein turhauttaa.

"Paradoksaalista on että heidän uppiniskaisuutensa liittyy epävarmuuteen. Pysyvä päättämättömyys on tunnusomaista ellei heillä ole selviä suuntaviivoja. He pelkäävät tekevänsä virheitä tai virhearviointeja ja lykkäävät toistuvasti päätöksentekoa kunnes heillä on tarpeeksi tietoja tehdäkseen mielestään ainoan oikean päätöksen. Kun säännöt eivät sanele oikeaa vastausta ongelmaan tai jos tehtävien menettelytavasta ei luovuta, päätöksenteosta tai tehtävän aloittamisesta saattaa tulla pitkä ja tuskallinen prosessi."

Päätöksenteko ahdistaa ja on todella vaikeaa, vaikkei olisi niin merkittävästä asiasta kyse edes. Sitä vaan niin pelkää sitä, että tekeekin väärän valinnan ja sitten epäonnistuu jossakin. Tuntuu, että vaadin itseltäni täydellisiä valintoja, etten sitten joutuisi kestämään mitään epäonnistumisia. Ja se tekee tietysti sitten niiden päätösten tekemisen erittäin hankalaksi, kun kaikki edut ja haitat pitäisi tietää etukäteen, vaikkei niitä voi tietää! Mä välttelen kyllä vähän liikaakin päätösten tekemistä ja riskien ottoa. Usein pähkäilen ja pohdin pitkään, mutten osaa päättää mitään. Tuttu on kuitenkin helpompi valinta kuin uusi tuntematon, ja sitä vain päättää olla toistaiseksi päättämättä mitään ja jatkaa jahkailua ja jossittelua. Olenkin täällä blogissa useasti jo puhunut päättämättömyydestäni, ja siitä, miten koitan välttää epäonnistumiset ja pettymykset välttämällä päätökset kokonaan. Koska yritän löytää mahdollisimman hyvän vaihtoehdon, mutta toisaalta välttää riskin, muodostuu päätöksenteko erittäin hankalaksi.

"Henkilöt joilla on tämä persoonallisuushäiriö ovat luonteenomaisesti ylitunnollisia sekä pikkutarkkoja."

Joo, olen erittäin järjestelmällinen, pikkutarkka, täsmällinen ja tunnollinen.

"Nämä henkilöt ovat pihejä ja itaroita sekä usein elävät paljon vaatimattomammin mitä heidän todellinen sosioekonominen asemansa edellyttäisi. He eivät pidä kuluttamisesta, vaan uskovat että rahaa pitää säästää tulevaisuuden vaikeuksien varalle. Heillä on suuria vaikeuksia heittää pois loppuunkäytettyjä tai hyödyttömiä tavaroita, koska he uskovat niiden saattavan olla käyttökelpoisia jonain päivänä."

Olen säästäväinen ja pihi, ehdottomasti. Mulle raha, erityisesti tilillä oleva jonkinlainen "ylimääräinen" vararahasto, edustaa kyllä vahvasti turvallisuutta. Kun elämä tuntuu muuten niin kovin pelottavalta ja turvattomalta, on lähes pakko olla säästössä rahaa, jotta ei murehdi koko ajan raha-asioita. Murehdin silti rahasta usein, ja silloin joskus kun olin 3kk täysin ilman tuloja, olin hyvin stressaantunut ja ahdistunut ja mulla oli turvaton olo.

Säästöillä yritän siis luoda turvaa, etten vaan joutuisi hätään. Tai että olisi heti apua, jos joutuu hätään. Säästöt tuntuu olevan kuin pelastusliivit keikkuvassa veneessä. Pakollinen varautuminen. Kai tää pihiys on tosiaan pohjimmiltaan yritystä kontrolloida omaa kontrolloimatonta, pelottavaa, epävarmaa elämää.

Mietin siis rahankäyttöäni hyvin tarkkaan, vaikka ei mikään pakko olisi. En siis todellakaan mikään rikaskaan ole, mutta suurempiinkin menoihin olisi varaa. Olisi oikeasti todella pelottavaa ja ahdistavaa, jos tilillä ei olisi rahaa säästössä, ja pitäisi kaikki kolikot ja ostokset laskea tarkkaan. Vaikka tosiaan siis lasken ja pihistelen ostoksissa kyllä, vaikkei olisi tarviskaan. Kerroinkin jo täällä joskus aiemmin tästä mun pihiydestä ja myös jonkinlaisesta pakkomielteestä yrittää ostaa mahdollisimman edullista. ("Esimerkiksi jos ruokakaupasta pitää ostaa muutama ostos, lasken aina välillä loppusentit tarkkaan, että tulokseksi tulisi x1, x2, x6 tai x7 senttiä, eikä x0, x3, x4, x5, x8 tai x9 senttiä, jotta pyöristys menisi alaspäin. Sairasta, tiedän. Mulla on muitakin vastaavia hassuja pakkomielteitä.") Nuo pakkomielteet itsessäänhän on siis tosiaan myös viitteitä vaativaan persoonallisuushäiriöön, jos ne ei ole niin vaikeita ja vakavia, mitä pakko-oireisessa häiriössä on.

Tavaroiden pois heittäminen on vaikeaa. En millään raaskisi heittää pois mitään, vaikka ajattelisinkin, että niistä todennäköisesti ei ole hyötyä tulevaisuudessakaan. Olen huomannut, että luopumispäätösten tekeminen on vaikeaa, mutta kun olen onnistunut karsimaan vaikka jotain turhia koriste-esineitä, en ole niitä kyllä jälkikäteen koskaan kaivannut.

"Nämä henkilöt ovat huumorintajuttomia ja heiltä puuttuu luonnollinen tunteiden ilmaiseminen. Tavallisesti he eivät osoita kiukkuaan suoraan. Kuitenkin he ovat usein vihaisia sellaisissa tilanteissa joissa he eivät voi kontrolloida omaa tai muiden käyttäytymistä. Kiukku osoitetaan yleensä epäsuorilla aggressiivisilla teoilla (kuten jättämällä pieni juomaraha tai olemalla tarjoamatta vähäisintäkään apua silloin kun sitä odotetaan). Heidän vihankäsittelynsä liittyy läheisesti heidän herruus-alistuminen asenteeseensa auktoriteettihahmoja kohtaan. He saattavat olla kohtuuttoman alistuvia esimiehelle jota kunnioittavat, mutta jarruttavia sellaiselle auktoriteettihahmolle jota eivät kunnioita.

Vaikutelma pakkomielteisestä henkilöstä on hillitty ja jäykkä. Se ei ole lattea tai tylsä, vaan ahdas. He eivät naura tai itke, ja tuntevat olonsa epämukavaksi sellaisten ihmisten seurassa jotka osoittavat tunteensa. Heidän mielialansa on tavallisesti vakava, mutta ahdistusta tai masentuneisuutta voi esiintyä."

Tämän jotenkin hämärästi tunnistan myös itsessäni. Musta on sanottu mm. että musta saa sellaisen kuvan, että olen tieteellisen järkevästi ja tunteettomasti ajatteleva, ja että olen vakava.
Toki itse tiedän, että oikeasti olen ihan hirveän tunteellinen ihminen, mutta aika harvoin niitä tunteitani osoitan muille kuin läheisille ihmisille (mies, ystävät, terapeutti).

"Yhteenvetona voidaan todeta obsessiivisten persoonallisuuksien rakastavan järjestystä, huolellisuutta ja samanlaisuutta sekä vihaavan uusia asioita, oma-aloitteisuutta ja muutosta. He tarvitsevat käskyvaltaa, turvallisuutta ja varmuutta sekä välttävät luovuutta, taidetta ja jännitystä. He vähentävät ahdistusta noudattamalla tiukkoja sääntöjä ja pidättäytyvät ilmaisemasta tunteitaan välttämällä oma-aloitteisuutta. He pelkäävät sisäistä heikkouttaan sekä aggressiivista tunteellista maailmaa."

Rakastan täsmällisyyttä, enkä voi sietää epävarmuutta. Olen turvallisuushakuinen. Muutokset ja uudet asiat ahdistaa ja stressaa. Esim. ihan vaikka sellainen, että ravintolassa en uskalla valita erikoisia annoksia. Muutenkin uusien ruokien maistaminen on aina vähän jännää...

Kirjoitan aina kaiken muistettavan ylös, ettei tarvitse murehtia muistaako kaiken ja harmistua, jos jotain unohtuu. Eli siis todellakin vähennän ahdistustani noudattamalla tiukasti omia sääntöjäni ja pakkomielteitäni. Haluan, että tavarat ovat järjestyksessä. Ei siis vain niin, että ei olisi sotkuista ja sekaista, vaan että kaikki tavarat olisivat omilla "oikeilla" paikoillaan. Järjestelen esimerkiksi mieheni vaatteita, kun en voi sietää sitä, että ne on sekaisin. Keräilen niitä pitkin kämppää lojumasta sikin sokin ja viikkailen ne nätisti pinoihin vaatehuoneeseen ja mieheni yöpöydälle.

Sekavuus yleisestikin aiheuttaa epämukavan olon, selkeys ja esim. symmetrisyys rauhoittaa. Koen taiteen ja luovuuden hiukan liian epämääräisinä ja jotenkin vieraina asioina, liian kaoottisina, vaikka olen kyllä huomannut, että mustakin löytyy luovuutta. Jännitys ei ole kivaa, vaan vältettävää, pelottavaa.
Mun persoonallisuus on muuttunut jonkin verran terapian kuluessa, ja esimerkiksi tuo tunteitteni kanssa sinuiksi tuleminen on asia, jonka myötä en enää täytä niitä vaativan persoonallisuushäiriön "oireita", jotka aiemmin muhun sopi paremmin.

"Kuten muutkin persoonallisuushäiriöt, myös obsessiivi[s]-kompulsiivinen persoonallisuushäiriö esiintyy varhaisaikuisuudessa ja sillä on taipumus olla pysyvä sekä muuttumaton. Kuitenkin joistakin varhaisaikuisista joilla on merkittävä määrä obsessiivisia piirteitä tulee lämpimiä, rakastavia ja helliä aikuisia. [--] Potilaalla jolla on obsessiivinen persoonallisuus voi olla suuri määrä psykiatrisia häiriöitä, mutta masennus ja ahdistushäiriöt ovat kaikkein tavallisimmat[--].

Henkilöt joilla on tämä persoonallisuushäiriö voivat pärjätä hyvin sellaisessa työssä joka vaatii työskentelyä yksityiskohtien parissa, järjestystä ja järjestelmällistä menettelyä ja missä ihmissuhteita voi käyttää alistuviin osapuoliin. Kuitenkin he ovat erityisen haavoittuvia odottamattomien muutosten suhteen sekä ammatillisessa että sosiaalisessa ympäristössään. Myöhemmin alkavan masennuksen esiintyminen obsessiivis-kompulsiivisilla persoonallisuuksilla on tavallista.

[--] Useissa, muttei kaikissa, obsessiivisen persoonallisuuden tapauksissa piirteet ja käyttäytyminen ovat itsesyntyisiä ja näin ollen niitä ei yritetä vastustaa, vastakohtana obsessiivis-kompulsiiviselle häiriölle."

Tähän liittyen kirjoitinkin jo viimeksi: "Jännä, miten juuri monet vaativan piirteet, jotka sopii muhun, tuntuu olevan sellaisia, jotka koen olevan erittäin sitkeässä mussa itsessä kiinni. Sellaisia asioita, joista tajuan, että ne saattaa olla ongelmallisia, mutta joista jollain tavalla kuitenkin haluaisin pitää kiinni. Että en välttämättä edes haluaisi vapautua niistä, vaikka toisaalta tajuankin, että ne on ongelmallisia. Mutta kun ne jotenkin tuntuu niin multa. Ongelmallisuudessaankin ne tuntuu jotenkin niin turvallislta. Sehän siinä taitaa suuressa osassa ollakin; elämän turvattomuuden, maailman kaoottisuuden, vastapainoksi, niiden hallitsemista yrittämään, olen kehittänyt kaikenlaisia omituisia piirteitä, jotka luo turvallisuutta. Kaaoksen aiheuttaman ahdistuksen hallintakeinoja, jotka saattaa joskus kääntyä tarkoitustaan vastaan."

"Psykologinen hoito joka keskittyy täydellisyyden tavoitteluun, ankaruuteen, pikkutarkkuuteen ja kyvyttömyyteen kestää epäonnistumisia on pääasiallinen lähestymistapa. Tukahdutettua aggressiota, syyllisyyttä sekä riippuvaisuuden tarpeita pitäisi osoittaa käyttämällä psykodynaamista lähestymistapaa."

Psykodynaamisessa psykoterapiassani näitä asioita on kyllä käsiteltykin. Viimeksi nyt ihan parhaillaan, kun käyn läpi sitä ahdistusta, mitä koen työssäni. Työn suhteen olen edelleen myllerryksessä. Toisinaan ajattelen, että kunhan saan työssä olevan epämääräisen kaoottisuuden hallintaan, voin nauttia työstä mm. sen takia, koska pääsen hyödyntämään pikkutarkkuuttani. Toisinaan olo on hyvinkin toivoton, ja tuntuu, että työ on sisällöltään aivan liian kaoottinen mun persoonallisuudelleni, en kestä sitä, koska sitä työn epämääräisyyttä ei voi hallita. Etenen viikko kerrallaan, koitan selviytyä ahdistuksestani ja oppia näistä vaativuuden mekanismeistani lisää.

Työstressiä ja vaativuutta

Sain edelliseen postaukseeni kommentin, johon vastausta kirjoittaessani tajusin, että taas tulee tekstiä niin paljon, että olisi järkevää kirjoittaa ihan uusi blogimerkintä.

Tässäpä siis kaikenlaisia sekalaisia ajatuksia, lähtien työstressistä.

Töissä on ollut hyvin vaihtelevaa. Välillä on ollut ihan ok, välillä on ollut kamalaa. Olen meinannut purskahtaa itkuun kesken työpäivän jo kaksikin kertaa. Olen nähnyt ahdistavia unia. Vatsaa on sattunut jännityksestä. Mutta on ollut ihan kivaakin.

Viikonloppuna bileissä keskustelin yhden ystäväni kanssa, joka yritti tsempata ja nostattaa mun itseluottamusta. (Vaikken sitä mitenkään kaivannutkaan, aihe nyt vaan ohjautui työstressiin, kun tää mun työnvaihto tuli puheeksi.) Ja sitten totesi vielä myöhemmin, että höh, mites mä nyt osaisin auttaa sun ahdistuksees. Kommentoin heti, että ei mitenkään, ei mun ahdistusta voi nyt kukaan tai mikään poistaa. Tässä ei ole kyse siitä, että mitkään tsempit tai järkipuheet tai muut auttaisi. Kyse on paljon syvemmistä asioista, joita pitäisi kunnolla kaivella ja käsitellä, jotta sitten ne arkipäivän haasteet ei enää olisi mun koko elämää haittaavia esteitä. En voi päättää, että enpäs stressaa enää töistä, alanpas tekemään töitä välinpitämättömämmin. Muutos pitää lähteä toisesta suunnasta. Pohtia, mitä mä pohjimmiltani stressaan, tai siis mistä se stressi pohjimmiltaan johtuu, ja koittaa vaikuttaa siihen. Nyt pitää vaan kestää se akuutti stressi, ja koittaa vaikuttaa tulevaisuuden stressin lievittämiseen.

"Kun saat tuon itseltäsi liikaa vaatimisen vaihdettua elämään luottamiseksi, niin olet harpannut pitkän askeleen kohti tasapainoa." (kommentista) Kun saan itseltäni liikaa vaatimisen vaihdettua elämään luottamiseksi?? Hmm.. Onkohan nää tiivistikin yhteydessä toisiinsa? Koen monissa asioissa hyvin voimakkaasti, että elämään ei todellakaan voi luottaa. Vaikka uskallaan kyllä monesti toivoa hyvää ja joskus johonkin luottaakin, niin kyllä vaan se elämä edelleen vaikuttaa niin arvaamattomalta, että eihän siihen nyt uskalla luottaa... Onkohan tässä nyt sitten pohjalla se, miten en ole voinut luottaa äitiin tai varsinkaan isään, johon olen pettynyt useastikin. Enkä kavereihin. Että kun ihmiset on epäluotettavia ja elämä arvaamatonta ja pelottavaa, ei voi luottaa muuhun kuin itseensä eikä oikein siihenkään? (Oikeasti luotan mielestäni hyvin herkästi ihmisiin. Siis mieheni ja ystävieni lisäksi tuntemattomampiinkin ihmisiin, en suhtaudu niihin epäluuloisesti. Mutta, sitten jos sen luottamuksen joskus menettää, voi sitä olla erittäin hankalaa saada takaisin...)

Vielä vaativuudesta; olen sitä pohtinut monesti, että oiskohan mulla ne piirteet niin vahvat, että se täyttäis ihan persoonallisuushäiriön kriteerit, vai onko persoonallisuuteni vain "lievästi" vaativa. Jännä, miten juuri monet vaativan piirteet, jotka sopii muhun, tuntuu olevan sellaisia, jotka koen olevan erittäin sitkeässä mussa itsessä kiinni. Sellaisia asioita, joista tajuan, että ne saattaa olla ongelmallisia, mutta joista jollain tavalla kuitenkin haluaisin pitää kiinni. Että en välttämättä edes haluaisi vapautua niistä, vaikka toisaalta tajuankin, että ne on ongelmallisia. Mutta kun ne jotenkin tuntuu niin multa. Ongelmallisuudessaankin ne tuntuu jotenkin niin turvallislta. Sehän siinä taitaa suuressa osassa ollakin; elämän turvattomuuden, maailman kaoottisuuden, vastapainoksi, niiden hallitsemista yrittämään, olen kehittänyt kaikenlaisia omituisia piirteitä, jotka luo turvallisuutta. Kaaoksen aiheuttaman ahdistuksen hallintakeinoja, jotka saattaa joskus kääntyä tarkoitustaan vastaan. Taidankin seuraavaksi kirjoittaa pidemmin vaativasta persoonallisuushäiriöstä, hassua, etten ole siitä aiemmin kirjoittanutkaan.