skip to main |
skip to sidebar
Sain kommentin ensimmäiseen blogikirjoitukseeni. (Kiitos muuten vielä myös niille parille muulle lukijalle, jotka on kommentoinut vanhojakin postauksia. On hyvä palata tutkailemaan, mitä on aiemmin kirjoittanut. Toivon siis todellakin keskustelua vanhoistakin kirjoituksista!)
Aloitin blogini reilu vuosi sitten. Olin ekan kirjoituksen aikoihin kelan tukeman psykoterapian puolessa välissä, enkä vielä ajatellut jatkavani terapiaa kelan tuen jälkeenkin. Kuvittelin siis olevani suunnilleen terapian puolessavälissä. Nyt on kelan tuki pian loppumassa, mutta en todellakaan lopeta vielä. Lopetusajankohta on nyt avoinna, lykkään vaan pikkuhiljaa edemmäksi sitä ajankohtaa, johon asti ainakin jatkan. Toistaiseksi ollaan sovittu terapiasta ainakin tämän vuoden 2011 loppuun asti. Itseasiassa terapiassa ollaan nyt sivuttu sitäkin mahdollisuutta, että lisäisin viikkokertojen määrän kolmeen tai jopa neljään, jolloin alottaisin psykoanalyysin. Mutta nuo ovat vain sivuamisia, saatan lisätä käyntitiheyttä, mutta todennäköisemmin en.
Juttelin tässä taannoin erään tuttuni kanssa, jonka tiesin olevan masentunut ja käyvän psykoterapiassa. Hän oli lähes yrittänyt itsemurhaa, ollut viikkoja psykiatrisessa sairaalahoidossa ja ollut kuukausia sairauslomalla, ollut todella syvästi masentunut. Mutta alkanut parantumaan, ja vain puoli vuotta myöhemmin ollut kokoaikatöissä ja voinut psyykkisesti erittäin hyvin. Kuulosti erikoiselta. Aivan erilaista kuin mulla. Mulla ei masennus missään vaiheessa ole päässyt todella syväksi, mutta sitkeästi se lievänä kyljessä koko ajan on. Ei mulla ole niitä jyrkkiä alamäkiä,mutta ei kyllä ylämäkiäkään. Siksikin tuota terapian tihentymistä on pohdittu, kun vaikka terapia on auttanut mua paljon, masennus edelleen on kovin tiukasti mussa kiinni. Lievänä, mutta jatkuvana. Tiheämpi terapiakertojen tahti voisi auttaa nopeammin, voisin päästä helpommin syvälle siihen masennuksen sisimpään.
Tuntuu mielettömän hienolta, että olen sattunut löytämään mulle sopivan terapeutin, joka oikeasti tuntuu ammattitaitoiselta, luotettavalta, välittävältä, kiinnostuneelta. En ajattele, että terapeutti ei ole tarpeeksi hyvä, kun ei ole vielä onnistunut parantamaan mua tarpeeksi, tai että itse olisin huono terapiassakävijä, kun en ole vielä tarpeeksi parantanut itseäni. Ajattelen, että mulla se masennus tosiaan on niin sitkeästi kiinni mun persoonassa (muistan lukeneeni diagnoosistani dystymia myös muodon depressiivinen persoonallisuus, joka mielestäni selittää sitä, miksi pitkäaikainen masennus dystymia ei tunnu olevan vain irrallinen sairaus vaan jotenkin olennaisesti kiinni minuudessa olevaa häiriötä), ettei siihen vain vielä kolme vuotta terapiaa riitä. Olen siis toiveikas sen suhteen, että terapiasta on vielä mulle suurta apua, en ajattele, että kun en vielä ole parantunut kunnolla, kaikki on toivotonta. Viimeksi maanantaina onnistuin saamaan terapiassa sellaisen oivalluksen, että vieläkin ihmetyttää.
Terapiassa olen tässä vajaan kolmen vuoden aikana käsitellyt paljon menneisyyttä. Eräältä terapian läpikäyneeltä kaveriltani kuulin pari vuotta sitten, että se oli omassa terapiassaan saanut käsiteltyä menneisyyden haamut, mutta tajusi terapian loputtua, että olisi ollut hyvä, että olisi puhunut enemmän myös tulevaisuudesta. Tuo jäi mun mieleeni, ja nyt kun olen yhdenlaisessa terapian taitekohdassa (menneisyys ei tunnu vielä tarpeeksi käsitellyltä, mutta koen, että olen saanut puhuttua paljon kaikesta haluamastani, ei ole juurikaan enää mielessä mitään, mistä ehdottomasti haluaisin puhua), mielessä on käynyt tulevaisuudesta puhuminen.
Se se onkin vaikeaa. Olen tajunnut terapian kuluessa paljon siitä, mitä en halua elämääni ja myös jonkinverran siitä, mitä haluan elämääni, mutta yksi suuri kysymysmerkki ainakin on jäljellä: työ.
Mulla ei ole edelleenkään oikein mitään hajua, mitä haluaisin tehdä työkseni. Jotain osa-aikatyötä kuitenkin haluaisin tehdä mieluummin kuin olla työttömänä. Mutta kun olen silleen ihan ok tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseen, niin ei tule tehtyä mitään päätöksiä töihin tai koulutukseen hakeutumisesta, kun ei tiedä, mitä haluais.
Tiedän, että en halua mitään liian stressaavaa, en kokoaikatyötä, en asiakaspalvelua, en liian fyysistä, en sitä, en tätä. Mutta mitä sitten oikein haluan? En tiedä. Olisi kiva, jos olisi jotain, joka kiinnostaisi.
Haluaisin kuitenkin kiinnostua jostain, olisi kiva, jos olisi jokin työ, jota haluaisi tehdä. Mutta ei kai tässä oikein voi muuta tehdä, kuin toivoa, että joskus jokin asia alkaa kiinnostamaan. Ehkä ei pitäisi pitää sitä työtä minään ongelmana. Yrittäisi vaan elää hetkessä. Että nyt kun oon suht tyytyväinen työhöni, olisin vain rauhassa töissä enkä murehtisi tulevaa. Vasta kun joudun työttömäksi tai tympäännyn tuohon työhön, alkaisin tehdä päätöksiä tulevasta.
Pelottaa vastuu. Pelottaa, kun olen vastuussa omasta elämästäni. Omista valinnoistani. Valinnat ahdistaa, niitä täytyy koko ajan tehdä, ja ne voi mennä pieleen. En haluaisi olla vastuussa mistään! Terapeutti sanoi kerran jotain sellaista, että jos on nuorena ollut hyvin vastuullinen, voi aikuistumisen kynnyksellä tuntua siltä, että haluaisikin olla vastuuton.
(En oikein tiedä tuosta vastuullisuudesta nuorena, ainakin olen ollut hyvin yksinäinen ja siinä mielessä hyvin tietoinen siitä, että olen valintojeni kanssa yksin, kukaan ei auta, itse pitää päättää. Ehkä se sitten on ollut sitä vastuullisuutta. Vaikka olen ollut teininä usein kännissä, harrastanut seksiä jne, niin olen kuitenkin ollut siinäkin vastuullinen. En ole koskaan sammunut, olen aina käyttänyt kondomia, olen peittänyt krapulani vanhemmiltani jne. Teininä tuntui, ettei itsellä ole tarpeeksi oikeuksia, nykyään tuntuu, että itsellä on liikaa vastuuta.)
Tuntuu hullulta kun ikäiseni kaverit hankkii lapsia, muuttaa omakotitaloihin, ostaa autoja ja koiria, käy ”oikeissa töissä”, matkustelee... Välillä tuntuu niin epätodelliselta, että onko jotenkin niin, että todella muut alkaa olla aikuisia ja itse on edelleen jonkinlaisessa nuoruudessa. Mutta eihän se ihan niin ole. Eihän mulla luultavasti vanhanakaan ole mitään omakotitaloa, autoa, lasta tai kokoaikatyötä. Eikä sekään kai mitään vastuuttomuutta ole, ettei hanki lasta masentuneelle vanhemmalle, elä epäekologisesti, uuvuta itseään työssä. Eri tilanteissa vastuullisuus ja aikuisuus vaan on erilaista.
Jotenkin vaan noita tuoreita vanhempia ajatellessa tulee olo, että itse sitten kuitenkin jää paitsi jostain hienosta. Että vaikka on kaikkien ihmisten kannalta parempi, etten hanki lapsia (erityisesti mun ja sen kuvitellun lapsen!), niin kuitenkin se jollain tavalla surettaa, ettei pääse osalliseksi siitä ilosta, mitä muut vanhemmat kokevat lapsistaan. En siis todellakaan halua lapsia, enkä ole koskaan halunnutkaan. Aiemmin, ennen terapiaa, olen halunnut haluta lapsia; olen ajatellut, että olisi kiva, jos haluaisin lapsia. Mutta myöhemmin olen tajunnut, etten mä vain halua, eikä mun tarvitsekaan haluta. Enää en siis haluakaan haluta. Ei ole sellaista toivetta, että mä sopisin ”normaalin” ihmisen muottiin. Onneksi mun mieskään ei halua lapsia. Olisi aika ikävä tilanne, jos toinen haluaisi ja toinen ei. Nyt kun olen masentunut ja ahdistunut ja maailmassa on jo liikaa ihmisiä ja en usko voivani olla hyvä äiti jne, niin päätöksemme olla tekemättä lapsia on kyllä hyvin selkeä ja olen hyväksynyt sen, että tässäkin kohtaa eroan muista "tavallisista" ihmisistä. Mutta kyllä se lapsettomuus silti jotenkin surettaa, vaikka vapaaehtoista ja itsevalittua onkin.
Olen viime aikoina ollut ristiriitaisesti sekä tyytyväisempi elämääni kuin aikoihin että paljon surullisempi kuin aikoihin. Olen ihan oikeasti sankassa surun sumussa. Itken ja kärsin. Mutta en koe olevani varsinaisesti stressaantunut tai ahdistunut, en oikeastaan edes masentunut. Olen vain pohjattoman surullinen koko ajan. Lamaantunut.
Terapiassa olen saanut pikkuisia oivalluksia joka kerta nyt tammikuussa. Töissä olen ollut laiskahko ja jaksamaton, eilistä tehokkuuspäivää lukuunottamatta. Kotona olen ollut väsynyt ja kokenut jaksamattomuuden jotenkin rasittavana, haluaisin pystyä enempään.
Mutta kai se nyt on ihan ymmärrettävää, että jos päässä ajatukset myllertää, ei ulkoiseen elämään riitä energiaa.
En tällä hetkellä vihaa isääni kovinkaan paljon. Rakastan paljon. Suren valtavasti. Harmittaa, että me oltais voitu olla läheisiä.
Murrosikäisenä olin yksinäinen. Siitähän olen monta kertaa jo kirjoittanutkin. Kaverit kiusasi, isä komensi, äiti joi. Ei ollut ketään. Ainoa läheinen olento oli lemmikkieläin. Se yksinäisyys on ehkä rikkonut mussa jotain merkittävää. Olo, ettei kukaan ole kiinnostunut musta, ettei kukaan välitä, ettei kukaan rakasta. Että olen arvoton. Onneksi sittemmin olen saanut tulla rakastetuksi. Ensin seurustelusuhteiden kautta, ja nyttemmin olen saanut kokea jopa ystävyyttä. Hassua että elin niin vanhaksi, ennen kuin sain ystäviä.
Tuohon yksinäisyyteen on liittynyt turvattomuuden tunne. Ehkäpä siksi mulle on kehittynyt kova tarve pystyä kontrolloimaan elämää, varautua tulevaisuuden "pahoihin päiviin", ahdistus siitä, kun jokin ei menekään suunnitelmien mukaan. Tarve yrittää tehdä elämästä mahdollisimman turvallinen... Kun kaikessa on ollut yksin, ei ole ollut ketään auttamassa hädässä.
Kavereihin en voinut luottaa, kun koko ajan sai pelätä, että jos tekee tai sanoo jotain noloa, sille nauretaan. En uskaltanut kiintyä kavereihin, koska sai pelätä, että ne satuttaa mua. Ja äitiin olen ehkä pelännyt kiintyä, kun olen pelännyt hylätyksitulemisen kokemusta. Isä on ollut pelottava. Pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo.
Eli ihmisiin, jotka on satuttanut mun tunteita (mm. äiti, isä, kaverit), olen menettänyt luottamuksen. Pettymisen jälkeen en ole uskaltanut kiintyä niihin ja rakastaa. Olen aistinut, ettei niitä kiinnosta mun seura, ja olen yrittänyt suojella itseäni kasvattamalla kuoren, ottamalla etäisyyttä, jäänyt sitten yksin ennemmin kuin altistanut itseäni lisää toisten hylättäväksi. Olen pelastautunut toisten torjunnalta vihaamalla.
Ihmisiin, joihin voin luottaa (mm. mies, terapeutti), uskallan kiintyä, mutta samalla kyllä jollain tasolla pelkään hylätyksitulemista tai yksin joutumista. Tunnen oloni turvalliseksi, mutta tiedostan kuinka vaarallista luottamus on.
Poikiin ja miehiin tutustuminen on tuntunut jotenkin helpolta ja mutkattomalta, kun taas tyttökavereihin tutustuminen on ollut hankalaa. Olen kai ollut niin varautunut, pelännyt niin kovin, että tykästyn ihmiseen, joka satuttaakin mua. Ja on vain jotenkin sattunut niin, ettei kohdalle ole osunut mulle sopivia ihmisiä, ennenkuin ihan viime vuosina. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että mulla on tarpeeksi paljon ja tarpeeksi hyviä ystäviä.
Niin, siitä pääsenkin siihen ihan aluksi mainittuun elämään tyytyväisyyteen. Olen tyytyväinen mieheeni, ystäviini, siihen, että olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli pari harrastusta. Olen taas paremmin tajunnut, että massiivisesta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka masentaa ja ahdistaakin.
Joulu ja uusvuosi sitten meni. Olin sukulaisten luona kuumeessa ja flunssassa, ja jotenkin ei ollut sen takia niin ahdistunut olo. Keskittyi vaan siihen kipeenä olemiseen, niin oli psyykkisesti helpompaa. Mutta nyt jälkikäteen huomaa tajunneensa jouluvierailusta taas vaikka mitä uusia oivalluksia. Terapiassa ei oo tarvinnut miettiä, onko puhuttavaa, nyt taas ajatukset sinkoilee.
Yllättäen jouluna mua ahdisti sisko ja sen mies paljon enemmän kuin äiti ja isä. Äiti ja isä nyt on oikeesti vanhoja, mutta siskoni on aika nuori vielä iältään, mutta tuntuu kovin vanhalta, kuten miehensäkin. Tuli ulkopuolinen olo niiden vanhojen keskellä. Tuntui, että ne jollain tavalla jakoi samankaltaisen maailman, ja oma maailma onkin erilainen. Joulu tuntui lisäksi pyörivän vain siskoni lasten ympärillä, tuli olo, että ei tää oo mun joulu, tää on noiden toisten joulu, johon vaan osallistun. Ens vuonna haluan kyllä oman joulun, aion tehdä siitä mukavan kotonaololoman, ja sukulaisia näen sitten joko ennen tai jälkeen joulun.
Tuntuu surulliselta, että ollaan siskon kanssa niin kovin etäisiä ja erilaisia. Vaikka meidän välillä ei ole mitään hankalia tunteita tai ristiriitoja tai mitään, niin ei kuitenkaan jotenkin olla samalla aallonpituudella. Sisko on luonteeltaan kuin isä, mä kuin äiti. Tuntuu, että mussa ja äitissä on paljon enemmän samaa kuin mussa ja siskossa. Niin varmaan onkin. Tunnen kateutta monia kavereitani kohtaan niiden siskoista, jotka on niille hyviä ystäviä. Mäkin haluisin, et mun sisko ois tai ois ees jossain vaiheessa ollut mulle kaveri, nyt se tuntuu lähinnä olleen jonkinlainen etäinen täti.
Siskon mies uskonnollisuuksineen ahdistaa. Terapiassa olen nyt paljon puinut sitä, miksi tietynlainen uskonnollisuus ahdistaa mua. Vanhempani ei ole koskaan tuputtanut uskoaan (pitänyt henkilökohtaisen uskonsa nimenomaan henkilökohtaisena), en muista esim. lausuneeni iltarukouksia tai ruokarukouksia kuin mummuni kanssa (eikä mummuni uskovaisuudestaan huolimatta tuntunut ahdistavalta), joten vanhemmiltani uskontoahdistus ei ole peräisin. En todellakaan tiedä, milloin ja miksi mulle on kehittynyt uskovaisahdistus.
Joitakin ideoita terapiassa on tullut; aika kliseisiä, mutta ehkä silti tosia. Isäni määräily ja tähän auktoriteettiin alistumisen pakko on samankaltaista, mitä koen monien uskontojen olevan; jokin muu määrää, mitä tulisi tehdä. Isäni on vihaisesti, käskevästi määräillyt mua mm. kotitöissä, kotiintuloajoissa, komentanut sisältä pihalle, ajoissa nukkumaan jne. Uskonnot määrittää mitkä asiat on syntiä, eli tietyt uskovaiset julistaa, mitkä asiat on moraalisesti väärin. Monet uskovaiset julistaa tietävänsä totuuden ja kaikkien ihmisten tulisi vain saada Jeesus sydämeensä jne. Mun isä on määrännyt miten mun ja äidin tulee toimia sen tahdon mukaan.
Isäni nähden ei ole voinut itkeä, isä on ärsyyntynyt siitä. Tavallaan mulla ei ole ollut isän mielestä oikeutta mun tunteisiin, en ole saanut olla oma itseni. Monet uskovaiset toteuttaa tätä samaa esim. homoseksuaaleihin; homoilla ei ole näiden uskisten mielestä oikeutta niiden tunteisiin, homot ei saa olla omia itsejänsä. Ehkä tässä on taas yksi osaselitys sille, miksi koen homojen syrjimisen niin kovin merkittävänä asiana henkilökohtaisesti. Ehkä niiden ihmisoikeuksien halveksunta muistuttaa liikaa sitä, miten olen kokenut isän halveksuvan mun oikeutta tunteisiini.
Ehkä siinäkin on osittain ongelmaa, että fiksut uskovaiset on usein sellaisia, ettei niiden edes tiedä olevan uskovaisia. Uskon, että on olemassa monia oikeasti fiksuja uskovaisia. (Sellaisia, jotka esim. ei väitä, että evoluutio ei voi olla totta, koska tietävät, että raamatussa kerrottu luomistarina on totta jne. Sellaisia, jotka käyttää omia aivojaan, pohtii asioita eikä vaan usko kaikkea kuulemaansa.) Sitten taas ahdasmieliset hurahtaneet on niitä kovaäänisiä, jotka julistaa, ja joiden uskonnollisuuden huomaa. Mulla tuntuu olevan kokemuksia lähinnä ateisteista ja hihhuleista, sellaisia avarakatseisia älykkäitä uskovaisia tiedän vain muutaman.
Noissa siskoni miehen kaltaisissa ”uudestisyntyneissä ym.” ahdistaa se oikeassa olemisen, totuuden tietämisen paasaus, mielestäni syrjivät ja muutenkin liian jyrkät moraalinäkemykset, sekä jonkinlainen yksinkertaisuus, lapsellisuus, omilla aivoilla ajattelemattomuus. Ymmärrän, että näiden yksinkertaisten uskovien vieroksunta on ihan järkevää ja ymmärrettävää, mutta se ahdistuksen suuruus, minkä uskonnolle altistumisesta saan, ei kyllä ole kovin järkevää. Voisin hyvin ajatella, että noh, antaa niiden nyt uskoa loogisiin ristiriitaisuuksiin ja hölmöihin tarinoihin, mitäs siitä, ei se haittaa. Mutta kun jostain kumman syystä siitä tuntuu olevan mulle kovastikin haittaa.
Niin jouluna äiti ja isä ei tuntunut ärsyttävän tai ahdistavan, toisin kuin sisko ja sen mies. Tunsin jopa jotain sen kaltaista, että vanhempani ehkä oikeasti välittävät musta. Erityisesti se, että koin isäni taholta jonkinlaista kiinnostusta ja lämpöä, tuntuu merkittävältä. Ja hemmetin pelottavalta. Tuntuu hämmentävältä, että toi isä, mitä nykyään näen, tuntuu ihan erilaiselta ihmiseltä, mikä se oli esim. joskus 10 vuotta sitten. Voihan olla, että isäni on oikeastikin muuttunut. Kyllähän vanhemmatkin ihmiset muuttuu, jotenkin sitä vaan kuvittelee, että keski-ikäiset, tai varsinkaan omat vanhemmat, ei muuttuisi. Tuntuu oudolta, kun ei voikaan vihata sitä nykyistä isää, olisi jotenkin paljon helpompaa ja turvallisempaa vain vihata isää. Nyt kun se rakkaus tulee pintaan, pelottaa, koska ei uskaltaisi rakastaa, koska mitäs jos isä loukkaa taas, mitäs jos joutuu taas pettymään. Hämmentävää, en tiedä, miten suhtautuisin isään.
Tuleva jouluvierailu sukulaisten tykönä jännittää ja hermostuttaa. Muttei ahdista sentään. Olo on viime aikoina ollut hyvin surumielinen. Vihainen ja väsynyt. Suru, suru, suru, miksei se koskaan lopu? Ehkä en osaa surra sitä kunnolla, ehkä en kykene vieläkään selviytymään surusta.
Siedettävää joulua kaikille lukijoille ja parempaa uutta vuotta!
Palailen tammikuussa.
Tajusin juuri, että aloitin tän blogin vuosi sitten. Mitäs tässä vuoden aikana sitten mun elämässäni on tapahtunut? Juuri mikään ei ole muuttunut. Ja tavallaan on muuttunut hirveän paljon. Ulkoisissa asioissa ei siis juurikaan ole tapahtunut muutosta; asun samassa asunnossa saman miehen kanssa, harrastan samoja asioita, käyn samassa paikassa osa-aikatöissä, käyn samassa paikassa samalla terapeutilla edelleen kaksi kertaa viikossa. Mutta toisaalta taas mun ajatuksissa ja tunteissa on tapahtunut vaikka mitä muutoksia. Olen oivaltanut itsestäni paljon kaikkea uutta. Toisinaan tuntuu, että tässä samassa surun sumussa rämpimistä on luvassa koko loppuelämä, toisinaan taas tuntuu, että tutustumalla kunnolla itseeni voinkin oppia tekemään elämästäni onnellista.
Tänään kommentoin Lempin blogikirjoitusta tutusta ja turvallisesta, jossa luki mm;
"Minusta tuntuu, että tarvitsen elämän, joka on ulkoisilta puitteiltaan mahdollisimman tuttu, jotta uskallan rauhassa työstää päänsisäisiä asioita."
Halusin kopioida kirjoitukseni nyt tännekin:
”Niin totta. Kun päässä on kauhea kaaos ja häslinki ja muutosta, toivoisi, että muu maailma olisi tuttua. Ajoittain jopa toivoisi, että maailma muuttuisi sellaiseksi, ettei mikään enää muuttuisi.
Olen juuri viime aikoina puhunut paljon terapiassani tästä uuden (myös neutraalin tai jopa positiivisen muutoksen) pelosta, turvallisten rutiinien kaipuusta, ankarasta muutosvastarinnasta, ehdottomasta tuttuuden halusta, epäonnistumisten välttämisestä kaiken tekemisen välttämisellä jne..
Kaikki alkoi viime viikon maanantaista, josta kirjoitin blogiini:
"suurimman osan ajasta käytin siihen, kun itkin sitä, että olin lähtenyt kaupungille ennen terapiaa ajatuksena tehdä mm. käsityö- ja ruokaostoksia, ja sitten unohdinkin lompakon kotiin. Tuli ihan hirveän vihainen, surullinen, avuton ja tyhmä olo, ja sitä sitten puitiin, miksi reagoin noin vahvasti, vaikka kyseessä nyt kuitenkin oli aika mitätön unohdus. Huoh, suunnitelmien muutokset, uudet yllättävät tilanteet, rutiinien epäonnistumiset jne. ei edelleenkään sovi tällä neurootikolle."
Pelkään epäonnistumisia ja pettymyksiä niin paljon, että yritän välttää kaikkia tilanteita, joissa voisi pettyä. Mutta kun elämästä ei saa millään sellaista, etteikö siinä tulisi koko ajan pettymyksiä pettymysten jälkeen. Elämää ei voi hallita! Elämään kuuluu vastoinkäymiset. Jollei epäonnistu missään isoissa asioissa, epäonnistuu pienissä. Jos ei pettymyksiä tule merkittävistä asioista, niitä tulee lompakon unohtamisista. Pettymyksiltä ei voi välttyä. Pitäisi jotenkin pystyä suhtautumaan pettymyksiin toisin, eikä tuhlata energiaa turhaan pettymysten välttämiseen. Helppo sanoa, vaikea oppia noudattamaan.
Mulla suurina syinä pettymysten välttämiseen on siis juuri ne musertavat tunteet, jotka pettymyksestä seuraa. Turvattomuuden tunteet, avuttomuuden tunteet, yksinäinen ja neuvoton olo, epätietoisuus. Uudessa yllättävässä tilanteessa pitäisi osata tehdä yhtäkkiä päätöksiä, ja iskee paniikki. Ahdistaa, kun suunnitelmat epäonnistuu, ja joutuu luomaan uusia suunnitelmia, päättämään, mitä nyt uudessa pelottavassa tilanteessa tekee. Hätääntyy, vihastuu, tuntee itsensä tyhmäksi. Uudet pettymykset tuo aina mieleen ne vanhat pettymykset. Tulee olo, että joko taas, tämäkin epäonnistuu, miksei mikään koskaan onnistu.. Tuntuu, että on joutunut elämässään pettymään jo aivan liian monta kertaa, ei enää kestä uusia pettymyksiä. On kuin jokin esine, joka on saanut liikaa kolhuja. Pelkää, että uusi kolhu voi rikkoa.
Miksi sitten tunteet musertaa niin kamalasti? Koska vaadin itseltäni liikaa. Vaadin, etten olisi saanut epäonnistua. Vaadin, että kun joudun uuteen tilanteeseen, mun pitäisi osata tehdä täydellinen ratkaisu. En osaa ajatella, että mulla on oikeus olla epätäydellinen. Mulla on oikeus epäonnistua. Mun ei tarvi osata.”
Tänäkään isänpäivänä mun isäni ei tule saamaan multa onnitteluja. Olen jo aiemmin kertonut joitain ajatuksiani isänpäivistä:
"Isänpäivät on aika rasittavia päiviä, kun oma isä ei ole sellainen, että sitä tekisi mitenkään mieli juhlia ja onnitella. En halua juhlia isäni isyyttä, koska se on paska isä. Mun pitäis onnitella (kiittää??) isää siitä, että se on (ollut?) (hyvä?) isä. Ei innosta onnitella/kiittää isää siitä, mistä ei oo kiitettävää. Ei isä oo hyvä isä. En mä halua valehdella. Jotenkin tuntuis se onnittelu tekopirteältä paskalta.
Olen surullinen siitä, että mun isästä ja meen suhteesta ois voinut tulla jotain ihan muuta, paljon parempaa. Olen surullinen, että isäni on paska ääliö ja mä pelkään sen kohtaamista. Olen surullinen, koska mielikuva hyvästä isästä ja hyvästä suhteesta on niin kaukana todellisuudesta. Terapeutti kysyi joskus, millainen haluaisin, että isäni olisi (ollut). Ainakin olisin halunnut, että isä olisi ollut rauhallisempi, kiireettömämpi, ei vihainen, ei huutava, neuvotteleva eikä määräävä. Jotenkin sellainen, jolle olisi voinut näyttää tunteensa pelkäämättä sen reaktiota niihin tunteisiin. Jotenkin läheisempi. Äitiä rakastava eikä pettävä. Sellainen, joka yrittäisi ymmärtää muita ihmisiä, eikä vain lytätä muiden haluja tai tunteita tai ajatuksia vääriksi tai huonoiksi.
Mulla on vuoden 2005 isänpäivästä huono muisto, kun mulle tuli pientä kinaa lähinnä äitini ja siskoni kanssa ja aloin itkeä ja sitten isä suuttui ja turhautui mun itkemiselle. Noin on ollut aina ennenkin, että isän nähden ei ole saanut itkeä, vaan sitä itkuaan on pitänyt hävetä ja piilotella. Isä ei jälleen kerran ymmärtänyt, miksi itkin ”turhaan”, miksi en vain lopettanut itkemistäni, miksi en voinut ajaa autoa, kun itkin jne..
Isän nähden ei ole voinut itkeä, koska pelkäs, että se suuttuu. Opin pelkäämään omia tunnereaktioitani isän läsnäollessa. Opin välttämään kohtaamista isän kanssa sekä ihan fyysisesti, että tunnetasolla. En uskalla kohdata avoimesti isääni, koska pelkään tunteitani ja niiden näyttämistä: vihaa, inhoa, pettymystä, pelkoa, raivoa, surua, kaipausta, rakkautta. Pelkään itkemistä ja sitä, että isä ärsyyntyy itkemisestä. Pelkään tuota itkemiseni häpeämistä, koska kokisin itseni jotenkin hyljeksityksi, kelpaamattomaksi, ei-hyväksytyksi.
Pienenä siis kun itkin jostain pettymyksestä, harmituksesta, säikähdyksestä tai jostain, isäni tuli aina vihaiseksi, miksi itken. Sen mielestä en ois saanut itkeä minkään "mitättömän" asian takia, tai ainakin itku olisi pitänyt lopettaa nopeasti, eikä jatkaa kauan. Opin häpeämään itkemistä isän nähden, ja itkinkin paljon salaa. Jälkeenpäin ajatellen käsittämätöntä, miksei isäni ole tajunnut lohduttaa mua vaan on syyllistänyt itkemisestä. Iän käytös mua kohtaan ei ollut mun vika, mussa ei ollut lapsena mitään vikaa. Mä vaan olin surullinen ja tarvitsin lohdutusta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ihmeellistä sen sijaan oli se, ettei isäni sietänyt mun tarvitsevuutta."
Isänpäivästä kun nyt juhlimatta selviää, niin tuleekin jo pian joulu. Vierailu taas pitkästä aikaa vanhempieni luona, joka tietenkin pikkasen jännittää ja mietityttää.
Mä jotenkin tykkään hirveesti joulukoristeista ja jollain tavalla joulun tunnelmasta, kanelin hajusta, suklaakonvehdeista jne., mutta sitten kuitenkin aina jouluna petyn siihen, ettei mulla olekaan hyvä ja lämmin olla. Lapsuuden jouluista ei ole jäänyt mitään varsinaisia traumoja, mutta yksinäisyys ja surullisuus kuului mun jouluihin. Nuorena olin usein jouluaattoiltana yksin hereillä, kun vanhemmat oli mennyt aikaisin nukkumaan jo ja olin hirveän surullinen ja itkin parinakin jouluyönä. Vaikkei mulla ole mitään kauhumuistoja siitä, että äiti olisi ollut jouluaattona kännissä, niin joululomat on pitkiä ja kyllä niihin aina äidin humala useanakin päivänä kuului.
Paras joulu, mikä mulla on ollut, oli sellainen, että miehen kanssa oltiin koko päivä kahdestaan kotona, syötiin pakastepitsaa ja kaikkia makeita herkkuja, tehtiin palapeliä, avattiin lahjat, juteltiin.
En vielä ole päättänyt, miten tänä vuonna tehdään, mennäänkö ihan jouluksi sukulaisten luo vai ennen tai jälkeen joulun. Joululahjoja on kiva saada, mutta niitä on vaikea keksiä muille. Oonkin kyllä karsinut joululahjojen antamiset minimiin, enkä joulukorttejakaan lähetä kuin muutaman.
Ps. Olen edelleen stressaantunut työmäärän aiheuttamasta vapaa-ajan riittämättömyydestä, mutta olen entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä se nyt pian helpottaa, otin nimittäin pikkasen omakustanteista stressilomaa, jotta ei olis pelkkää toivoa siitä, että pian helpottaa, vaan että oikeasti tuntuisi hyvältä.
