skip to main |
skip to sidebar
Käytiin jokin aika sitten mieheni kanssa sukulaisteni tykönä, vanhempieni ja siskoni perheen. Oli vaikuttava reissu. Tietoa tuottava, tunteita herättävä, helvetin rankka.
Sain vihdoin kyseltyä siskoltani, mitä kaikkea se muistaa mun lapsuudestani sellaista, jota en itse muista. Siskoni on mua tosiaan niin paljon vanhempi, että muistaa mun varhaisvuodet paljon paremmin kuin mä. Kysyin erityisesti äitini alkoholinkäytöstä ja äidin ja isän riitelystä. Kuulemastani ja näkemästäni (katselin myös siskoni lapsuuskuvia) sain kyllä selvän mielikuvan siitä, että äitini alkoholinkäyttö on ollut ongelmaista jo ennen kuin olen syntynytkään. Sisko ei kuitenkaan oikein muistanut että äiti ja isä ois riidellyt. Ehkä niiden riidat on sitten pahentunut vasta kun sisko on muuttanut pois kotoa, kun itse oon ollut yläasteella. Tosin muistan kyllä itkeneeni jo ala-asteen aikoihin sängyssä kuunnellen äidin ja isän riitelyä ja miettineeni, kumman vanhemman kanssa haluaisin asua, jos vanhemmat eroaa. Välillä pelkäsin ja välillä toivoin, että ne eroaisi. Ehkäpä sisko oli sitten tuolloin aina poissa kotoa, jossain kaveriensa luona.
Toinen merkittävä tapahtuma tuon siskon kanssa juttelun lisäksi oli se, kun käytiin vanhempieni luona syömässä ja kahvittelemassa, ja äiti oli humalaisessa krapulassa. En ollut moneen vuoteen nähnyt äitiä humalassa, kuullutkin vain sen yhden kerran silloin joskus viime syksynä, (kun äiti soitti ja sanoin, etten halua puhua sen kanssa kun se on humalassa ja pyysin soittamaan seuraavana päivänä,) joten tuo tavallaan yllättävä altistuminen humalaisen äidin läsnäololle aiheutti kyllä hämmennystä. Hämmennystä seurasi viha ja ahdistus. Mulle tuli sellainen tunne, että oon joutunut lapsena ja nuorena kestämään tätä ihan tarpeeksi (tai siis aivan liikaa), miksi joudun edelleen kestämään? Miksi äiti ei ymmärrä mua? Miksi joudun altistumaan tälle ahdistukselle edelleen? Koitinkin sitten vähän vältellä äitiä, käppäilin pihalla, olin eri huoneessa jne. Reaktioni oli siis tilanteesta pois hakeutuminen. Sama reaktio, kuin aina ennenkin. Halu päästä pois, halu välttää ahdistus olemalla suostumatta ahdistavaan tilanteeseen.
Itse asiassa näin pari viikkoa ennen tuota reissua ja nyt pari viikkoa tuon reissun jälkeen hyvin samankaltaisen unen. Siinä me oltiin mieheni kanssa vierailulla vanhempieni tykönä ja äitini oli humalassa. Olin vihainen ja huusiin ja raivosin ja itkin äitille, että "mä oon joutunut kestämään tätä ihan tarpeeksi lapsena ja nuorena, mun ei tarvi kestää tätä enää! Etkö sä saatanan idiootti tajua, että sun näkeminen humalassa ahdistaa mua!"
Eka uni oli siis tavallaan 'enneuni', toka uni sai mut tajuamaan, että tuossa oikeassa tilanteessa yritin vain selviytyä, kamppailin ahdistusta vastaan ja koin oloni uupuneeksi, mutta että todelliset tunteeni pääsi mieleen vasta myöhemmin; suru, pettymys, viha. Mielessä onkin nyt pyörinyt, että pitäiskö mun sanoa äitille ens kerralla kun ollaan menossa tuonne, että en halua nähdä sitä, ellei se ole selvänä, koska muuten se ahdistaa mua liikaa. Ihan hölmöä, että joutuu edes miettimään tällaista! Pitäishän tuon nyt olla itsestäänselvää! Vaan eipä kai sitten todellakaan ole, kai sille äitille pitää selvästi kertoa se, että en pysty sietämään sitä humalassa, en yksinkertaisesti pysty ahdistukseltani olemaan.
Tuon reissun jälkeen kirjotin paperiseen päiväkirjaani mm. tuosta uudesta tiedosta, että äiti on käyttänyt alkoholia yhtä paljon mun ollessa pieni kuin mun ollessa teini:
"Tuntuu surkealta. Tavallaan ei yllättänyt, tavallaan on hyvin pettynyt olo. Ihmetyttää ehkä, et jos [siskolla] on ollut samankaltainen lapsuus, miksi mä masennuin, mut se ei. Ehkäpä meillä oli sit niin erilainen nuoruus... Ja muutenkin persoonallisuus, temperamentti... Mulla ja [siskolla] on ehkä samanlainen kokemus äidistä, mut erilainen isästä. Ehkä [sisko] on voinut selvemmin vihata äitiä, kun taas mulla on ollut sekavammin niin et oon ollut pettynyt, surullinen, vihainen, hävennyt, säälinyt, mm. koska isä on ollut äidille niin paska. Eikä isä oo ehkä kohdellut [siskoa] ihan niin kuin mua, komennellut & ärsyyntynyt itkemisestä. Jotenkin nyt on tullut sellanen olo, et en kestä ja siedä nähdä äitiä enää yhtään humalassa tai krapulassa. Tuntuu, et nyt pitäis kasvaa ihan hirveesti; hyväksyä paskat realiteetit, mm. et äiti on lähes aina ollut ja tullee olemaankin alkoholisti. Että äidistä ja isästä on ihan turha toivoa löytävänsä mitään korvaavaa vanhemmuutta, tunteiden peilaajia. Sen hoitaa terapeutti, [mies] ja ystävät. Vanhemmilta on turha odottaa muutosta ja ymmärrystä, niistä ei siihen ole. Meistä ei tule koskaan läheisiä. Sitä onnetonta lapsuutta ja nuoruutta ei saa korjatuksi, voin korjata vain tulevan elämän suuntaa yrittämällä valita viisaasti ihmiset, joiden kanssa elämäni jaan. On ihan helvetin rankkaa hyväksyä se, että täytyy haudata se lapsellinen toive siitä, että mun vanhemmat pystyis jollain tavalla osittainkaan korjaamaan/korvaamaan menneisyyden virheitään. Ei ne pysty. Mun on pakko hyväksyä se, surra se, ja yrittää jatkaa elämää ilman mitään typeriä turhia toiveita niiden muuttumisesta. Rankkaa. Uuvuttavaa. Ahdistavaa. Masentavaa. Helvetin surullista."
Tuo korvaavan vanhemmuuden etsimisen turhuus omista vanhemmista tuntui jotenkin tosi tylyltä, kun ennen tuota reissua luin siitä Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjasta seuraavan pätkän:
"On kuitenkin olemassa eräs suunta, josta tätä uudenlaista vanhemmuutta ei kannata lähteä etsimään. Tarkoitan omia fyysisiä vanhempiamme, äitiämme ja isäämme. On nimittäin hyvin todennäköistä, että he eivät tule ymmärtämään tällaista matkaa. Törmäisimme uudestaan vain samankaltaiseen vanhemmuuden puuttumiseen kuin ensimmäisellä kerralla, lapsuudessamme. [--] Tätä alkuperäistä lapsuuden kuviota on turha yrittää herättää henkiin paitsi jos jostain syystä haluaa uudelleen haavoittua ja tulla torjutuksi."
Tuon reissun jälkeen kuitenkin koin tuon kohdan olevan TOTTA. Tylyähän se on, mutta totta.
En ehtinyt paljon vielä käsitellä tätä kaikkea uutta tietoa ja tunnetta terapiassa, kun jo alkoi kesätauko. Yritän kirjoittaa ajatuksiani ylös terapeutille. Mua ei pelota tää kesätauko. Terapeuttia on kyllä kova ikävä.
Mulla on nyt sellainen kovin vahva viha äitiä kohtaan. Tuntuu anteeksiantamattomalta, että se on altistanut mut ihan pienestä asti huonolle vanhemmuudelleen. Ja tunnetta ei yhtään lievennä se, ettei se tunnu ottavan mua ja mun tunteita huomioon vieläkään.
Jotta voi toipua ongelmistaan, (Hellstenin tekstissä läheisriippuvuudesta tai omalla kohdallani ennemminkin tuosta tunteiden syväjäädyttymisestä ja masennuksesta,) tulee ensin tunnistaa ja tiedostaa, että mitäs itselle oikein onkaan lapsuudessa tapahtunut. Tämä toipumisen eka vaihe käynnistyi kun hain apua ahdistukseeni ja masennukseeni ja oikeastaan kunnolla vasta kun pääsin aloittamaan psykoterapian.
Kun ensin tajuaa, miten vuosikausien aikana hankalat tunteet on jäänyt käsittelemättä, tulee mahdolliseksi käsitellä ja elää läpi lapsuus uudelleen. Tässä olen nyt. Kohtaan suruni, vihani, pelkoni, avuttomuuteni, rakastetuksi tulemisen tarpeeni. Oleellista tähän pääsyssä on se, että olen kohdannut ihmisiä, (mieheni, terapeuttini ja ystäväni,) joiden seurassa tulen ymmärretyksi, tulen nähdyksi juuri sellaisena kuin olen. Ihmisiä, jotka kestävät sen, että olen surullinen. Ihmisiä, jotka ei tule vihaiseksi, kun itken. Koin lohduttavana Hellstenin seuraavan tekstin: "Suru on parantava ja hoitava tunne. Siksi tuntuu todella ihmeelliseltä, kun lapselle sanotaan: älä itke, ei saa itkeä. [–-] Tuntuu siltä, että kellään ei ole lupa surra. Miksi ei tehtäisi saman tien sankariteoksi sitä, että lopettaa vessassa käymisen!"
"Tunnistamisen ja läpielämisen kautta syntyy uusi ymmärrys itsestä ja omasta elämästä. Monasti tähän uuteen ymmärtämiseen pyritään suoraan ensimmäisen vaiheen jälkeen jättämällä väliin tunteiden läpieläminen ja ilmaiseminen. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tunteet eivät lakkaa olemasta vaikka niitä ymmärtäisikin."
"Ehkä keskeisimpiä uudenlaisen ymmärtämisen ilmentymiä on se, että omille vanhemmilleen kykenee antamaan anteeksi. Kun on päässyt vapaaksi itsessä olevasta vihasta ja katkeruudesta ja on läpielänyt vanhan surun, joka aiheutui lapsuuden ja nuoruuden menetyksistä, syntyy tilaa omassa persoonassa. Syntyy myös oivallus, että omat vanhemmat olivat itse sidottuja omaan lapsuuteensa ja että heidän kokemansa vanhemmuus saattoi olla omaamme vielä hatarampi."
Tässä vaiheessa en todellakaan ole vielä. Vihaan edelleen ja olen katkera, vaikka kyllä tiedostankin, että vanhempieni oma lapsuus saattoi myös olla vaikea.
"[I]hmisen kyky ottaa itse vastuu omasta elämästään lisääntyy. Tämä merkitsee uhrin elämäntavasta luopumista. Uhri on elämänsä viaton sivustakatsoja, joka panee merkille miten muut aiheuttavat hänelle pahaa. Uhri myös odottaa, että muiden vastuulla on järjestää hänen elämäänsä hyvää. Jos näin ei tapahdu, hän on katkera ja syyttää muita."
Tämä pätee vielä jossain määrin muhun. Siis se, että koen, että onnettoman oloni syy on vanhempieni käytös. Olen katkera siitä, että vanhempani hankkivat mut maailmaan, mutta eivät huolehtineet musta kunnolla, vaan aiheuttivat mulle mielenterveysongelmia.
Toipuminen on siis mulla vielä edessä, mutta olenpahan ainakin aloittanut sen jo.
Itselleni ehkä kaikista merkittävin teema Hellstenin kirjassa oli tunteiden syväjäädytys. Koen sen tapahtuneen omalla kohdallani.
Ongelmaiset vanhemmat on kykenemättömiä tukemaan tarpeeksi lasta tunteiden käsittelyssä, jolloin lapsi jää tunteineen aivan yksin. Pelko, viha, suru, yksinäisyys, hylätyksituleminen, turvattomuus, häpeä jne. hämmentävät, mutta koska vanhemmat eivät kohtaa lasta tunteineen, vaan jättävät tunteet huomioimatta, kieltävät ne yms, lapsi oppii myös itse ohittamaan tunteensa. "Hän ei kykene tunnistamaan ja omistamaan omaa tunnettaan. Se jää hänelle tiedostamattomaksi. Tunne tosin ei kuole, mutta se ei saavuta lapsen tietoisuutta." Tunne "syväjäädyttyy persoonan alkumereen". (Koen paikoin Hellstenin terminologian hieman vieraana, mutta käännän sitten vain ilmaukset itselleni tutummiksi; tunteet painuvat alitajuntaan, pois tietoisuudesta. Ne 'jäätyvät' sinne odottamaan, että joskus aikuisena ne voisi 'sulaa', ja tulla tietoisuuteen vihdoin käsiteltäväksi, kun on mahdollisuus kohdata ne, toisin kuin oli silloin yksin lapsena.)
Tästä tunteiden kohtaamattomuudesta voi seurata esim. se, että lapsesta tulee kroonisen surumielinen ilman että edes itse sitä kunnolla tiedostaa. Suru jää persoonallisuuteen kiinni, koska sitä ei osaa käsitellä. Noin koen itselleni käyneen. "[K]un lapsen tunteelle ei ole vanhemmuudessa tilaa, lapsi joutuu itse kantamaan tunteensa ja ainoa tapa millä hän tähän kykenee, on tunteen syväjäädyttäminen, siirtäminen pois tietoisuudesta. Tunne jota lapsi ei ole saanut käsitellä ja läpielää jää siis psysyvästi hänen persoonallisuuteensa. Tunne poistuu organismista vain läpielämisen kautta. Läpieläminen puolestaan vaatii vanhemmuutta, sillä lapsella ei ole kykyä itse antaa itselleen lupaa omille tunteilleen vaan hän tarvitsee siihen vanhemmuuden luvan."
Itseasiassa juuri tuohon krooniseen surumielisyyteen liittyy eräs mielenkiintoinen juttu; näin joskus, en muista koska, ehkä pari vuotta sitten, televisiossa Tommy Hellstenin jossain ylen keskusteluohjelmassa (punainen lanka, inhimillinen tekijä tai jokin muu vastaava) poikansa kanssa. En seurannut keskustelua kovin tarkkaan, enkä muista, mitä kaikkea ohjelmassa käsiteltiin, ainakin tuota isä-poika -suhdetta. Se mikä itselleni jäi tuosta ohjelmasta hyvin mieleen, oli se, miten koin Tommystä huokuvan hyvin syvän surumielisyyden. Samaistuin jotenkin voimakkaasti siihen äärettömään surullisuuteen. Nyt tuon kirjan lukeneena näen tuon samaistumisen uudessa valossa, ymmärrän mistä se johtuu.
Tunteiden syväjäädyttymisen lisäksi myös monet kohtaamattomat tarpeet syväjäädyttyy. Turvallisuuden tarve, läheisyyden tarve, ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, arvostuksen tarve, huomion tarve, lohdutuksen tarve, tuen tarve. Vanhemmat ei vastaa näihin tarpeisiin, josta saattaa seurata se, että myöhemmin aikuisena janoaa koko ajan vain lisää tyydytystä näille tarpeilleen. Tämäkin valitettavasti sopii muhun. Kaipaan kovasti noiden tarpeideni tyydyttymistä. Onneksi ne välillä riittävästi tyydyttyykin.
Jokin aika sitten mulle tapahtui eräs surullinen juttu. Erikoista tässä oli se, etten aluksi jotenkin uskaltanut surra. Tuntui siltä, että pelkäsin sitä surua niin kovin, että vaistomaisesti yritin välttää sitä. Kirjoitinkin paperipäiväkirjaani, että sattuu niin paljon, etten uskalla surra. Onneksi kuitenkin terapiassa aloin käsitellä sitä suremisen pelkoa ja pääsin sitä kautta oikeasti suremaankin sen asian. Ei se ollut ollenkaan niin kivuliasta, miltä sen alussa kuvittelin olevan. Merkittävää tässä surullisessa tapahtumassa olikin juuri tuo, että tajusin, että mähän perkele yritän edelleen jotenkin syväjäädyttää niitä kipeitä tunteita! Että edelleenkin jotenkin automaattisesti koitan kieltää ja välttää ne hankalat tunteet. No hyvä, että oivalsin tuon, nyt ehkä osaan kiinnittää tähän jatkossa huomiota. Että tiedostan, että mun pitää surra surut ja vihata vihat jne. heti, eikä antaa mun pään kierosti työntää niitä tunteita alitajuntaan.
(Kaikki tässä ja parissa seuraavassa postauksessa olevat lainaukset on Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjasta. Olen poistanut joitakin kursivointeja.)
Luin nyt kesällä Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjan. Se olikin ollut suunnitelmissa jo pitkään, vuosia. Mielikuvani kirjasta oli, että siinä käsitellään alkoholistin lapsena elämistä. Sitähän siinä käsiteltiinkin, mutta Hellsten kirjoittaa kyllä yleisemmin läheisriippuvuudesta, jonka yksi ilmenemismuoto on tuo alkoholistin lapsena eläminen. Eräs toinen esimerkki on ahdasmielisen uskonnollisuuden piirissä eläminen. Joitain samankaltaisuuksia olen itsekin mieltänyt juuri alkoholistiperheessä ja hyvin uskonnollisessa perheessä kasvamisessa. Vanhempi kenties muuttuu aivan erilaiseksi kuin aiemmin on ollut, on omissa maailmoissaan, ei kykene olemaan lapselle oikealla tavalla läsnä ja tukena. Lapsesta saattaa tulla hyvin yksinäinen ja turvaton. Molemmissa tapauksissa vanhempi(/-mmat) on kykenemätön tarpeeksi tukemaan lasta tunteiden käsittelyssä, josta voi seurata esim. se, että lapsesta tulee kroonisen surumielinen ilman että edes itse sitä kunnolla tiedostaa. Suru jää persoonallisuuteen kiinni, koska sitä ei osaa käsitellä. Pelko ja viha samoin.
Äidilläni oli ja on siis alkoholiongelma. Vaikka isäni ei ollut alkoholiongelmainen tai kiihkouskovainen tai työnarkomaani tai muuta vastaavaa selkeästi haittaavaa, koen ettei isäni ollut mulle ollenkaan hyvä vanhempi. Monet alkoholistiin liitetyt vanhemmuuden puutteet sopii myös isääni.
Kirjan lukeminen oli mulle kyllä vaikuttavaa. Löysin itseni monesta kohtaa, ja oivalsin tiettyjä asioita, joita terapiassa tuli käsiteltyä ihan uudesta näkökulmasta. Toki kirjassa oli myös paljon sellaista, mitä en kokenut omakseni. Mulla ei ole läheskään kaikkia läheisriippuvuuden tuntomerkkejä. Hengellisyydestä lässytyksen yritin skipata ärsyyntymättä. Hellstenhän on koulutukseltaan teologi, ja kirjoittaa melko suorasukaisesti siitä, että mielestään ilman tervettä hengellisyyttä ihminen ei voi olla mitenkään eheä.
Kirjan nimi tulee siitä, että "[o]n sanottu, että alkoholismia sairastava perhe elää talossa, jonka olohuoneessa on virtahepo, jonka olemassaolo on kiellettävä. Kukaan ei voi välttyä virtahevon huomaamiselta, sillä se todella täyttää olohuoneen sekä fyysisen kokonsa, että pelottavuutensa puolesta. Se on massiivisesti läsnä ja sitoo suuren osan perheen jäsenten voimavaroista. Virtahevon olemassaolon kieltäminen tekee tehtävän vielä paljon vaativammaksi. Perheen onnistuu kuitenkin sopeutua tilanteeseen, mutta ei ilman suuria uudelleenjärjestelyjä jokaisen persoonassa ja keskinäisessä kanssakäymisessä."
"Perhe kehittää kolme sääntöä, joista kiinnipitämisestä muodostuu sille elinehto: älä puhu, älä tunne, älä luota."
Omassa perheessäni äidin alkoholiongelmista ei puhuttu, pulloja salailtiin äidin äidiltä jne. Tuntuu, että myöskään monista muista tärkeistä asioista ei puhuttu.
Älä tunne- säännöstä kirjoitan vielä ihan omassa postauksessaan lisää.
Luottamus vanhempiin kolahti jo kovin varhain aika alas, pettymykset ja loukatuksi tulemisen kokemukset oli niin vaikuttavia. Tilalle tuli yksinäisyys. "Alkoholistiperheen lapset ovatkin maailman yksinäisimpiä olentoja." Koska muihin ei voi luottaa, kaikki on itsestä kiinni. Seuraa yksinäinen ja avuton olo. Tulee tarve kontrolloida kaikkea, koska maailma on kaoottinen, arvaamaton paikka, ja vain itseensä voi luottaa. "Kukaan ei tule antamaan hänelle turvaa. Niinpä hän hankkii itse itselleen turvan hallitsemalla kaikkea mikä hänen ympärillään on. Kaikki sellainen jota hän ei hallitse herättää hänessä kauhua."
Sain työnantajaltani viime jouluna lahjaksi positiivareiden kalenterin, "menestyjän päivyrin". Tuosta lähtien on aina välillä ollut mielessä kirjoittaa jotain optimismistä ja pessimismistä, positiivisuudesta ja negatiivisuudesta. Aluksi ajatuksena oli haukkua optimismia ja puolustaa pessimismiä. Mutta tässä ajan kuluessa olenkin alkanut kyseenalaistaa sitä, että olisin pessimisti.
Olen aina vihannut kaikenlaista yltiöpositiivisuutta, esim. juuri positiivareiden 'Asenne ratkaisee. Aina.'-motto on saanut mut ärsyyntyneeksi ja vihaiseksi ja on tuntunut, että optimistit syyllistää ei-optimisteja siitä, että jos tuntuu pahalta, se on oma vika, kaikki on itsestä kiinni. Siis sellainen oikeistolainen ajatustapa, että 'jokainen on oman onnensa seppä', ja 'jos haluat menestyä, niin usko vain itseesi ja ole positiivinen, niin menestyt' jne. on aina saanut mut näkemään punaista. Olen pitänyt itseäni pessimistinä, koska olen pitänyt optimismia niin vastenmielisenä ylimielisyytenä ja itsepetoksellisuutena, että on tuntunut, että olen täysin vastakkaista mieltä. Mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että ehkä mä en olekaan pessimisti, vaan ihan vaan realisti.
Jos kaatuu paskaa niskaan, en yritä optimistin tavoin kuvitella, että kaikki on hyvin, kunhan vain uskottelee niin itselleen, kunhan vain tarpeeksi sinnikkäästi yrittää kieltäytyä näkemästä, tuntemasta ja haistamasta sitä paskaa. Että paskasta viis, asenne ratkaisee, ei täällä mikään haise... Mutta kuitenkin jos vaikka naamassa on luomi, en ala ajattelemaan pessimistin tavoin, että luomessa on varmasti melanooma, ja syöpä leviää sieltä joka paikkaan ja kuolen...
Ehkä olen vain aiemmin tavannut liikaa optimisteja ja vasta nyt, kun olen tavannut todella pessimistisiä ihmisiä, alan ajatella, että oon realisti.
Voin huonosti, koska mulle on tapahtunut ikäviä asioita. Näen kuitenkin monissa asioissa hyvää, kykenen olemaan kiitollinen monesta asiasta, koska mulle on tapahtunut paljon hyvääkin.
Uskon, (ja näin monet tutkijatkin ajattelee,) että optimismiin ja pessimismiin vaikuttaa paljon sekä oma temperamentti, persoonallisuus, että eletty elämä, kokemukset.
En siis olisi heti teilaamassa pessimistejäkään, koska jos elämä on opettanut, että joka kulman takana tulee sitä paskaa niskaan, eikö silloin paskattoman kulman olettaminen ole silkkaa hulluutta, ja paskakulman olettaminen taas nimenomaan realismia...
Toisaalta taas täytyy myöntää, että jos optimisti on selviytynyt kaikista aiemmista koettelemuksista hyvin, tai niitä ongelmia ei juuri ole ollutkaan, saattaa tulevaisuuteen äärimmäisen positiivisesti suhtautuminen olla hyvinkin ymmärrettävää, luonnollista, jopa realismia.
Ehkä niissä optimisteissa ärsyttääkin vain se muiden syyllistäminen, ei se itse positiivisuus. Tuntuu, että positiivarit ei osaa kohdata muita ihmisiä empaattisesti, ymmärtäväisesti, vaan ne kuvittelee, että kaikilla muillakin positiivisten mantrojen hokeminen (ja se saatanan asenne!) ratkaisee kaiken, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä ärsyyntymisen aiheuttaa se, että positiivarit tuntuu kieltävän ihmisten oikeuden olla sellaisia kuin ne on. Taas päästään siihen aiheeseen, että kun olen kokenut, ettei isä salli mun olla sellainen kuin olen, (itkevä, surumielinen,) vaan ärsyyntyy itkemisestä, olen yliherkkä niille tahoille, jotka kieltää joiltain ihmisiltä oikeuden olla omia itsejään. Kuten nyt vaikkapa ne tietyt uskovaiset, jotka ei hyväksy homoseksuaaleja tai sitten ne positiivarit, jotka ei tunnu hyväksyvän sitä, että jotkut ihmiset nyt vain ovat 'sielultaan' surumielisiä.
Aiemmin olen täällä pohtinut sitä, etten ole oikein kirjoittanut viime aikoina, koska elämä on tuntunut niin kiireiseltä. Että haluaisin kirjoittaa tänne, mutta en tunnu löytävän tarpeeksi aikaa. Ja että motivaatiota ja halua ja tarvetta on kirjottaa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että oikeasti kirjoittaisin.
Madeleinen blogin avulla tajusin, että ”yksi mun jonkinlaisen blogihiljaisuuden syy taitaakin olla se, että olen nyt ystävystynyt pikku hiljaa ihmisen kanssa, jonka kanssa voin avoimesti puhua mielenterveysongelmista, psykoterapiassa käymisestä, ongelmallisista suhteista vanhempiin jne. Ystäväni kanssa keskustelu on lisäksi auttanut mua paljonkin omassa terapiassani; olen oivaltanut paljon uusia asioita ystäväni ansioista. Live-elämän vertaistuki on osittain vähentänyt tarvetta nettielämän vertaistukeen.”
Olen koko elämäni ajan (tai siis ala-asteen puolivälistä lähtien) kirjoittanut päiväkirjaa. Kun aloitin psykoterapian, päiväkirjani pikkuhiljaa muuttui koskemaan enemmän tapahtumia kuin tunteita. Aloin siis enemmän kirjoittaa neutraalisti siitä, mitä olen tehnyt, enkä valittamaan siitä, mitä olen tuntenut. Tän blogin aloituksen myötä se korostui, vain harvoin on tullut enää tilitettyä paperiseen päiväkirjaan niin kuin joskus aiemmin. Ja nykyään taas, tässä reilun vuoden aikana, olen alkanut yhä enemmän puhumaan ystävilleni mielenterveysongelmistani. Jatkan silti edelleen paperipäiväkirjaani, kyllä sinnekin kertyy kamaa, mitä ei voisi muualla sanoa (paitsi terapiassa). Koen silti edelleen tarvetta tälle blogille, etenkin nyt kun tulevaisuudessa häämöttää terapian kesätauko.
Niin ja yksi syy vähentyneeseen kirjoitteluun on se, että tavallaan tuntuu, että olen täällä jo lähes kaiken sanonut. Haluan blogini olevan nimenomaan blogi, en mikään päiväkirja, jossa toistelen samaa viikosta toiseen. Mutta koska terapiassakin tulee koko ajan oivalluksia, kyllä nitä uusia kirjoitusaiheitakin tulee.
Lähetin tänään sähköpostilla äidille äitienpäiväkortin (pari viikkoa sitten ottamani valokuvan vanhempieni pihan pajukissoissa olevasta nokkosperhosesta), ja kirjoitin viestiosaan "Hyvää äitienpäivää! Olet mulle tärkeä."
Monille ihmisille äidin muistaminen äitienpäivänä vaikkapa kortilla jossa lukee rakas tai jopa muuten vaan sanomalla äidille, että rakastaa, on täysin luonnollista. Mulle ei todellakaan ole. En ole mahdollisesti varhaislapsuutta lukuunottamatta koskaan kuullut vanhempieni sanovan mulle mitään sen kaltaista, että ne rakastais mua tai välittäis musta tai että olisin tärkeä. En ole itsekään niin sanonut, moneen vuoteen en ole niin vihamuurini takia oikeastaan kokenutkaan. Tänään sanoin äidilleni, että se on mulle tärkeä. Tää on mun elämässäni aika iso ja merkittävä juttu.
P.S. On taas ollut viime aikoina tosi hektistä. Kirjoitushaluja olisi, muttei tarpeeksi kovaa tarvetta kirjoittaa, jotta löytäisin sille aikaa kaikelta muulta. Palailen kuitenkin taas joskus, ainakin vielä toukokuussa.
