Irrallisia juttuja minusta

Sain Madeleinelta tuollaisen ”beautiful blogger” -tunnustuksen, johon liittyy se, että kertoo itsestään 7 asiaa. En oikein tiedä, pitäisikö asioiden olla joitakin salaisuuksia tai tunnustuksia, mutta kerronpa nyt vaan jotain. Siispä:

1. Olen todella osaamaton tietoteknisesti. Vietän kyllä paljon aikaa tietokoneella, mutta atk-taitoni on lähes olemattomat. Kaikki pikkujututkin on hakusessa. Mieheni on jonkinverran opettanut mulle tietokonejuttuja, mutta uskomattoman tietämätön olen silti. Tätä blogia esim. olen joutunut tahkomaan aika paljon, kun en tajua, miten mikäkin toimii. En esimerkiksi tiennyt, miten taikoa jokin sana sellaiseksi, että se on linkki jonnekin toiselle nettisivulle jne. Tuo linkitys taisi kuitenkin onnistua. Ja kuvan liittäminen tähän tekstiin oli mulle ihan uusi outo juttu. Mutta tais onnistua. En siis ole tyhmä, olen vaan osaamaton. Mites sitä osais jotain, jos ei ole koskaan aiemmin opetellut.

2. Olen todella hyvä miinaharavassa. Koska olen tosiaan ollut huono tietokonetaidoissa, en ole juurikaan pelannut mitään kunnon tietokonepelejä (en edes pleikkarilla tai vanhoja konsolipelejä tai mitään). Siispä olen käyttänyt varmaankin satoja tunteja (no, ainakin 200..) miinaharavan pelaamiseen, ja olen kehittynyt siinä taitavaksi.

3. En ole koskaan saanut hyvää oloa liikunnasta. En ole koskaan harrastamalla harrastanut mitään liikuntaa. Koulun liikuntatuntien lisäksi olen kuitenkin paljon kävellyt ja pyöräillyt, jonkinverran hölkkälekkeillyt, uinut, lasketellut ja luistellut. Uintia ja luistelua vihaan, enkä muistakaan touhuista siis nauti. Vituttaa kun kuulen lauseita 'et vain ole löytänyt omaa lajiasi' 'ei mikään ihme, että on masentunut, jos ei liiku' jne. Jos sattuisin olemaan ylipainoinen, syytettäisiin varmaan liikunnan puutetta, eikä sitä, että söisin liikaa/liian epäterveellistä ruokaa...

4. Olen kulttuurisesti ja populaarikulttuurisesti melko sivistymätön. En tajua musiikista kovinkaan paljon. En tiedä bändejä, en osaa erottaa eri musiikkityylejä. Vaikka pidän hyvin paljon elokuvien katselusta, en juuri koskaan muista näyttelijöiden nimiä tai sitä, missä elokuvassa joku näytteli. Puhumattakaan elokuvien ohjaajista... En tiedä urheilusta mitään. Vaikka tykkään lukea kirjoja, en ole juurikaan lukenut klassikkoja. Vaikka koulussa historian numerot oli useimmiten 9, on kyllä kovin suuria aukkoja jäänyt mun historiatietoisuuteeni. Muistan, että pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323, jolloin raja meni viistosti kaakkoissuomen kohdilta Raahen kohdille, mutta en muista, miksi Suomen sisällissotaa käytiin vuonna 1918.

5. Mulla on melko paljon rahaa, vaikka monet tuttuni luulevat, että rahaa on suunnilleen saman verran kuin muillakin ikäisilläni/samassa tilanteessa olevilla. Olen säästäväinen ja pihi, jopa liiankin. Vaikka tuloni on kovin pienet, säästöön jää yllättävän paljon, koska menotkin on pienet. Tällä hetkellä mun menot on suuremmat kuin koskaan aiemmin, ja silti ne on suhteellisen pienet; vuokraan menee n.250€/kk, terapiaan n.250€/kk ja muuhun elämiseen n.250€/kk. Murehdin silti rahasta. Esimerkiksi kun en 3 kuukauteen saanut mistään rahaa (työttömänä, mutta en saanut työkkärin töppäilyjen takia korvausta), aiheutti se stressiä ja ahdistusta ja turvattomuuden tunnetta. Toki myös epäoikeudenmukaisuuden ja kohtuuttomuuden tunteilla oli vaikutusta siihen, että ahdisti ja tuli turvaton olo. Mulle säästöt edustaa nimenomaan turvallisuutta. Kai se on toisaalta yritystä kontrolloida omaa kontrolloimatonta, pelottavaa, epävarmaa elämää. Olisi pelottavaa ja ahdistavaa, jos tilillä ei olisi rahaa säästössä, ja pitäisi kaikki kolikot ja ostokset laskea tarkkaan. Vaikka lasken ja pihistelen ostoksissa kyllä, vaikkei olisi tarviskaan. Se on jonkinlainen pakkomielle yrittää ostaa mahdollisimman edullista. Esimerkiksi jos ruokakaupasta pitää ostaa muutama ostos, lasken aina välillä loppusentit tarkkaan, että tulokseksi tulisi x1, x2, x6 tai x7 senttiä, eikä x0, x3, x4, x5, x8 tai x9 senttiä, jotta pyöristys menisi alaspäin. Sairasta, tiedän. Mulla on muitakin vastaavia hassuja pakkomielteitä.

6. En ole koskaan lotonnut tai ostanut arpoja. En ole koskaan pitänyt vauvaa sylissäni (kaksivuotiasta kylläkin). En ole koskaan kokeillut huumeita (edes kannabista). En ole koskaan pessyt wc-pönttöä (Huom. en ole koskaan asunut aivan yksin...).

7. Olen antanut tämän blogin osoitteen kolmelle tosielämän (tosielämää tää nettikin toki on, mut siis sellaisille, jotka tunnen muuten(kin) kuin netissä) tutulleni, ja mietin myös ajoittain joillekin muillekin osoitteen antamista. Vaikka kirjoitankin harkiten yksityisyystiedoistani, en kuitenkaan kovasti pelkää, että mut tunnistetaan. Ehkä äiti ja isä on ainoat ihmiset, joiden todella haluan pysyvän tän blogin ulkopuolella. Muiden lukeminen ei kai kuitenkaan haittaisi. Ja äidin eksyminen tänne blogiini on erittäin epätodennäköistä, isän eksyminen mahdotonta.

Tunnustus pitäisi lähettää 7 muulle bloggaajalle, mutta en sitä tee, koska ne, joille sen antaisin, on joko jo saanut sen jostain muualta tai lopettanut bloggaamisen.

Uupumuksesta ja suojamuureista

Olen edelleen jaksamiseni äärirajoilla. Tehnyt kokoaikatyötä n.38h/vk. Tänään olisi kahdet mukavat bileet, mutta olen niin uupunut, etten jaksa lähteä kumpaankaan. Lienee siis todellakin aika vähentää töitä, joten ens viikolla aion pitää yhden vapaapäivän, vaikka ei sekään mitään lomailua tule olemaan, kun aion silloin käydä terapiassa ja ruokakaupassa ja tehdä kotitöitä. Mutta tuleepa edes hiukan kiireettömämpää, kun jää yksi työpäivä väliin. Työt jatkuu toistaiseksi, mutta voi loppua koska vaan. Aion siis nyt yrittää 4pv/vko työtahtia.

Viime viikolla koin ekan kerran negatiivisia tunteita terapeuttiani kohtaan. Tuntui, ettei se ymmärtänyt kuinka uupunut olen, vaan kuvitteli mun olevan jaksavaisempi. Tuli olo, etten tule ymmärretyksi ja että mua ei oteta todesta. Onneksi keskusteltiin kunnolla asiasta, ja monet epäselvyydet selvisi. Muistiin jäi kyllä mietityttämään se paha olo siitä, ettei mulle tärkeä ihminen ymmärrä mua. Terapeutti sanoi pari asiaa, joista olin eri mieltä ja joista tuli olo, että terapeutti syyllistää mua siitä, että itse aiheutan itselleni pahan olon, kun en tee tarpeeksi parantuakseni. Tuntui älyttömän pahalta. Mutta ei se terapeutti sitten niitä asioita niin ollut tarkoittanutkaan. Hyvä että selvisi.

Eilen ja tänään mietin sitä, millaisia suojamuureja ihmisillä onkaan ja miksi. Aiemmin olenkin jo kertonut siitä, että olen saanut palautetta siitä, miten vaikutan loogiselta ja järkevältä ja tunteettomalta. Kai mulla sitten on jonkinlainen suojamuuri ihmisten kanssa jutellessa. Järkevyyden ja vakavuuden ja tunteettomuuden suojamuuri suojelemaan siltä, etten näytä omaa haavoittuvaa itseäni muille, etten ilmaise tunteitani, koska koen olevani niin haavat auki, että pelkään jonkinlaista romahdusta ja loukatuksi tulemista, jos uskaltaisin olla oma itseni.

Jaksamisen äärirajoilla

Kiireistä on ollut. Olen tehnyt n.35 h/vk töitä (6-9h/pv), jonka lisäksi oon käynyt terapiassa, vieraillut sukulaisteni tykönä, hoitanut asioita mm. työkkärissä, kelassa, yliopistolla ja vuokranantajan kanssa. Mies on joutunut hoitamaan kaikki kotityöt, en yksinkertaisesti ole mitenkään ehtinyt ja jaksanut. Univelkaa on tullut, itkettyä on tullut, olen ollut vihainen ja raivoissani, olen oikeasti ollut ihan sairausloman kynnyksellä. Mutta nyt näyttää paremmalta! :)

Sota työkkärin ja kelan kanssa jatkuu, odottelen ja odottelen. Oikeastaan olen jo niin kypsä tähän touhuun, etten taidakaan nyt jaksaa avautua byrokratiarumban järjettömyydestä, vaikka niin suunnittelin. Sanonpa vaan, että on kyllä äärettömän kohtuutonta, että virkamies neuvoo väärin asiakasta, joka tämän takia menettää yöunien ja mielenterveytensä lisäksi noin tuhat euroa. Varsinkin kun samalta ajalta (n.2kk) tulot on 0€ ja menot 1500€.. Sota ei siis kuitenkaan ole vielä ohi, voitto voi vielä tulla...

Haaveeeni perustulosta yltyy yltymistään. Tää monimutkainen sääntöviidakko ja päätösten kohtuuttomuus ja epäoikeudenmukaisuus on ihan sairasta!

Ens viikko töitä, sitten jatkosta ei tiedä mitään. Uusia töitä en ole hakenut. En ole toisaalta jaksanut ja toisaalta ei ole oikein ollut hyviä paikkojakaan, mihin hakea.

Terapiassa olen puhunut paljon isästäni. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin.

Kaikkien rankkojen asioiden (työkiire, työkkärisekoilu, vanhempien tapaaminen) lisäksi elämässä on onneksi ollut paljon hyvääkin! Jaksoin alusta asti uskoa siihen, että syyskuussa helpottaa, ja nyt siltä tosiaan näyttää. Olen todella kiitollinen ihanalle miehelleni, että se on jaksanut tukea mua työkkäriahdistuksissani ja tehdä ruokaa, tiskata ym. kun en työ- ym. kiireiden keskellä ole jaksanut, ehtinyt, pystynyt omaan osuuteeni. Olen nauttinut parista harrastuksestani ja niistä saamastani positiivisesta palautteesta, vaikka aikaa niihin ei nyt kiireiden keskellä olekaan ollut kuin 15 min päivässä. Mutta se aika on ollut merkittävää ja olen saanut huomata, että elämässä on tosiaan jotain hyvääkin, jotain, minkä avulla ja takia jaksan nyt rämpiä nää pahimmat hetket läpi. Ja parista merkittävästä ostoksestakin on tullut hyvä mieli. Kaikesta paskasta huolimatta rakastan elämääni ja ihmisiä ympärilläni!

Pieniä muutoksia

Hyvin ristiriitainen olo. Mun elämässä on nyt muutamia pieniä muutoksia, enkä tiedä, miten niihin suhtautuisin. Loppukesä on ollut kivaa, mutta tuntuu, että nyt kaikki muuttuu.

Terapia jatkui taas tällä viikolla pitkähkön kesätauon jälkeen. Alkoi heti uuvuttaa. Todellakin olin jotenkin lomalla kipeistä tunteistani, ajattelin kyllä paljon asioita, mutten tuntenut. Nyt se tunteminen sitten taas alkaa. Pelottaa taas kohdata niitä surun ja kaipauksen ja pettymyksen tunteita.

Olen nyt todennäköisesti muutaman viikon putkeen kokoaikatöissä, ja viikonlopuillekin on suunnitelmia. Eli jännittää kovasti, jaksanko. Varsinkin kun olen nyt ollut pari kuukautta ilman mitään aikatauluja ja sitten yhtäkkiä tulee pitkä jakso töitä, terapiaa, pientä matkustelua, niin kyllähän se hirvittää. Pystynkö mä siihen? Noh, turhahan sitä on etukäteen jännittää, jos stressaannun ja uuvun niin sitten vaan pitää lopettaa/vähentää töitä. Mutta kun vaan stressaan etukäteen. Toisaalta haluan käydä töissä että saan rahaa, toisaalta en jaksaisi, kun sitten ei jää aikaa elää omaa elämää.

Ärsyttää, kun työkkäri ei ole vieläkään tehnyt päätöstä mun opiskelijastatushommasta. Menee vielä monta viikkoa ennen kuin saan mitään tukia, kun en voi edes tehdä hakemuksia vielä kelalle. Saan varmaan seuraavan palkankin (syyskuun 15.) ennen työttömyyskorvauksia ja asumistukea kesältä. Suoraan sanottuna vituttaa tän yhteiskunnan byrokraattisuus ja keinotekoiset lokerot, joihin ihmisiä yritetään sulloa, vaikka ei ne niihin sovi.

Pian loppuu yliopistoon ilmottautumisaikakin. Mun pitäis vissiin ens viikon kiireiden keskellä mennä kyselemään työkkäristä sitä, että saanko nyt ilmottautua opiskelijaksi vai en. Stressaa.

Uskon siihen, että seuraavat viikot tulee olemaan niin pahoja, että en edes kuvittele jaksavani kirjoittaa tänne blogiin. Jatkan sitten syyskuussa joskus.

Tunteettomuudesta ja puhelinkammosta

Oon nyt miettinyt tuota tunteiden käsittelyä/käsittelemättömyyttä ja ilmaisua/ilmaisemattomuutta. Tajusin, että jälkimmäistä olen kyllä miettinyt aiemminkin. Joskus pari vuotta sitten kirjoitin:

"Eilen bileissä yhden tyypin kanssa juttelin ja se mm. kehu mun seminaarityötä. Tuntui hyvältä ja hämmentävältä saada positiivista palautetta, vaikka kyllä tiesinkin, että se tekstini oli hyvä. Hämmentävämmäksi tilanne meni, kun se kertoi, että pitää mun puhetapaa täsmällisenä ja loogisena, mutta tunteettomana tai kylmänä. Olen tässä nyt miettinyt, että en tosiaan taida uskaltaa näyttää tunteitani. Tai sitten puhuessani ihmisille jännitän vaan niin paljon, että tunteet pysyy piilossa ja tulee esiin vasta myöhemmin, ei itse tilanteessa. En tiedä. Ehkä olen vain tylsä. Tai ehkä tosiaan pelkään niin paljon sitä, että möläytän suustani jotain noloa vahingossa, että kontrolloin puhettani. Ehkä olen niin innoissani ja täpinöissäni, kun tapaan ihmisiä, joiden kanssa voi puhua, että käytökseni on jotenkin erikoista. Ehkä en edes tunne mitään, jolloin en voi näyttääkään tunteitani. Tai en vain tosiaan sillä hetkellä pysty havaitsemaan tunteitani.

Terapeutti totesi jotain, joka sai mut miettimään aika paljon olemistani, siis sitä, että kun elän, en useinkaan vaan elä, vaan jotenkin havannoin elämistäni. En ole täysillä läsnä elämänkulussa vaan tarkkailen elämääni tavallaan itseni ulkopuolella. Esimerkiksi siellä bileissä kun juttelin joidenkin kanssa, todellakin koin havainnoivani tilannetta koko ajan samalla kun puhuin. Kun taas esimerkiksi eilen [kaverini] tykönä ainakin jossain vaiheessa vain olin, en tarkkaillut olemistani. Kerroin siis terapeutille siitä, että eilen elokuvissa keskityin elokuvaan niin, että yhtäkkiä oikein havahduin todellisuuteen. Tavallaan siis heräsin unenomaisesta tilasta ja tajusin, että olen nyt tässä jne. Niin terapeutti sanoikin siihen, että se elokuvan unenomaisuus voisikin olla todellisuudessa, hetkessä elämistä ja taas itseni tiedostaminen sellaista ulkopuolista havainnointia. Tajusin, että noinkin voisi ajatella. Että silloin, kun elää hetkessä, aitona omana itsenään, keskittyy vain olemiseen, ei siihen tilanteen havainnointiin ja tarkkailuun. Mietin, että vaikutankohan siksi joskus kun puhun ehkä tunteettomalta, että tarkkailen todellisuutta, enkä elä todellisuudessa. Että pitäisikö jotenkin oppia olemaan tarkkailematta itseäni, pitäisikö yrittää olla koko ajan tiedostamatta olemassaoloa, vain olla?"


Samalla muistin kirjoittamani tekstit puhelinkammostani. Varsinkin soittaminen ahdistaa. Ja varsinkin tuntemattomien kanssa asiointi ahdistaa. Mulla tulee aina kauhee tuskanhiki, kun puhun puhelimessa. Aina kun pitää esim. varata aika parturiin tai lääkärille, menen itse paikan päälle varaamaan ajan. Siis varsinainen asiointi sinänsä ei mua ahdista, vaan nimenomaan se puhelin. Jopa tuttujen kanssa puhuminen ahdistaa. Mieheni on ainoa, jonka kanssa puhelimessa puhuminen ei aina ahdista, joskus kyllä sekin. Pakollisiin asiointipuheluihin valmistaudun usein kirjoittamalla paperille valmiiksi lauseita, mitä haluaisin sanoa. Kyllä ne puhelut ihan hyvin yleensä sujuu, mutta se ahdistus etukäteen ja märät kainalot jälkikäteen... huh! En todellakaan voisi kuvitella itseäni mihinkään sellaiseen työhön, missä pitäisi soitella puhelimella. Jonkinlainen harvakseltaan puhelimeen vastaaminen vielä menisi, ehkä. Että mua ei kyllä saa hakemaan puhelinmyyjäksi, vaikka ne työpaikat tuntuu olevan tällä hetkellä melkein ainoita, mihin voisin päästä. Niin, niihin teksteihin:


"Terapiassa eilen muuten terapeutti yhtäkkiä hokas yhden aika olennaisen jutun, kun puhuin mun puhelinkammosta. Sen kammon alkusyystä ollaan puhuttu aiemminkin, ja mulla on kyllä käsitys siitä, miksi mulle tuollainen ahdistus on syntynyt. Lapsena ja nuorena jouduin paljon vastaamaan puhelimeen, ja tavallaan toimimaan tahtomattani sihteerinä. Mulla on myös ikäviä kokemuksia siitä, kun olen joutunut puhumaan puhelimessa isäni kanssa, ja olen pelännyt isän reaktioita. Monta kertaa sekä isän että äidin kanssa puhutun puhelun jälkeen olen ollut hyvin surullinen ja loukkaantunutkin. Se ei kuitenkaan ole auttanut yhtään ahdistuksen sietämisessä, että tajuan, mistä puhelinkammoni voi johtua, vaan edelleen vältän puhelimessa puhumista, varsinkin virallisiin tahoihin soittamista.

Juttu minkä terapeutti tajusi, oli se, että puhelimessa puhuminen on mulle vaikeaa mm.sen takia, että siinä ei pysty toisen ihmisen eleistä ja ilmeistä lukemaan, miten olisi hyvä reagoida. Kun kuulee vain äänen, ei tiedä, onko toisella kiire, onko toinen hyvällä vai huonolla päällä, koska puhelu pitäisi lopettaa jne. Eli olen oppinut lukemaan toisen ihmisen käytöksestä, miten ja milloin mun kannattaisi reagoida. Olen siis oppinut olemaan varautunut isäni seurassa, ja tarkkailemaan ihmisten käytöstä, ja muokkaamaan omaa käytöstäni sen mukaan, miten ajattelen muiden haluavan mun käyttäytyä. En uskalla olla oma itseni, koska pelkään ihmisten reaktioita. Niinpä yritän mukautua toisten käytökseen. Tosta puhutaan varmasti vielä lisää.. Oli aika outoa itellekin tajuta toi, että tosiaan rajoitan olemistani joidenkin ihmisten seurassa, ja pelkään muiden reaktioita. Toki tähän vaikuttaa sekin, että koulukiusaamisesta opin häpeämään itseäni, ja pelkäämään, että sanon jotain muiden mielestä noloa, jolle sitten muut nauraa...

Toisaalta nolatuksi tulemisen pelko on mulla liian voimakas, toisaalta onhan se nyt hyvä miettiä, millaisen kuvan esim. työnhakijana mahdollisesti tulevalle pomolleen antaa. Tiedän, että pelkään liikaa puhelimessa, mutta ei se tieto riitä, pelkään silti. Jotkut ihmiset vaan on niin erilaisia ja tuomitsevia (esim. suvaitsemattomat junttisukulaiseni), että on vain hyvä osata suojella itseään siltä, että tulisi muiden loukkaamaksi. Rajoittamalla itseäni suojelen itseäni muiden hyökkäyksiltä. Ehkä tässä on kyse siitä, että isältäni ja kiusaajiltani olen oppinut, että jos olen oma itseni, mua ei ymmärretä, vaan mulle nauretaan ja mun tunteita vähätellään: pääsee vähemmällä, ei joudu niin satutetuksi, kun ei kerro mitä mieltä on ja ei näytä ikäviä tunteitaan. Kun on hiljaa ja jäädyttää itsensä paikoilleen, ei mun tekemisille ja sanomisille voi nauraa, mua ei voi silloin loukata."


"Toisaalta tuo puhelinkammo voi liittyä siihenkin, että livenä oppii nopeammin havaitsemaan, ketä tarvii pelätä ja kenen kanssa voi olla oma itsensä. Puhelimessa taas pitää pelätä koko ajan sitä, että toinen ärsyyntyy mulle, kun en osaa säädellä käytöstäni toisen eleiden mukaan.. Jotenkin livenä pankkitädinkin pystyy kohtaamaan ihmisenä, ja sille voi olla avoimempi kuin kasvottomalle äänelle puhelimessa.

Jotenkin tuntuu, että ihmiset on mulle mukavampia, kun ne näkee mut kuin että jos ne vaan kuulee mun äänen. Ehkä mun ääni on niin vakava ja jännitys tekee siitä jotenkin kylmän, ja hymy taas niin kiva, että ihmisten reaktiot onkin oikeasti erilaisia mulle livenä ja puhelimessa. Näytän kiltiltä, mutta kuulosta ilkeältä?"

Tuon ekan puhelinkammotekstin lopussa kirjoitin, että "olen oppinut, että jos olen oma itseni, mua ei ymmärretä, vaan mulle nauretaan ja mun tunteita vähätellään: pääsee vähemmällä, ei joudu niin satutetuksi, kun ei kerro mitä mieltä on ja ei näytä ikäviä tunteitaan. Kun on hiljaa ja jäädyttää itsensä paikoilleen, ei mun tekemisille ja sanomisille voi nauraa, mua ei voi silloin loukata."

Ehkä en ole ollenkaan vielä päässyt eroon tosta itseni jäädyttämisestä. Ehkä tää tauon aikainen tunteiden tuntemattomuus on tota samaa; jokin mussa jähmettyy niin, että mä vaan selviydyn tästä terapiatauosta läpi, mutten pysty elämään sitä läpi, niinkuin terapiassa.

Siitä, kun huomaa tunteet, muttei tunne niitä

Oon miettinyt tota 6.7.2010 postauksessa miettimääni asiaa, että miksi voin just nyt hyvin. Johtuuko se siitä, että työttömyys konkreettisena ongelmana vie tilan psyykkisiltä ongelmilta? Siitä, että olen nyt terapiasta kesätauolla ja samalla lomalla ajatusteni ja tunteitteni analysoinnilta? Vai siitä, että mun ei tarvi käydä töissä, vaan voin lomailla ja elää omaa elämääni? Musta tuntuu, että vastaus on vähän noita kaikkia.

Silloin kun kävin töissä, jaksoin olla töissä tehokas ja energinen. Mutta iltaisin ja vapaapäivisin olin kotona hyvin väsynyt. Olin niin uupunut, että rämmin vain päivästä toiseen. Aikaiset aamuherätykset oli tuskaa. Oli tunne, että yritin pysyä maailman perässä, mutta en ehtinyt ja jaksanut, vaan kaikki meni hirveen nopsaan ohi. En töiltä, nukkumiselta, syömiseltä ja kotitöiltä ehtinyt ja jaksanut tehdä mitään elämäniloa ylläpitävää. Ei ollut energiaa harrastaa valokuvausta tai käsitöitä. Ei jaksanut suunnitella kavereiden näkemistä. Ei ollut aikaa lukea kirjoja. Kaikki voimat meni selviytymiseen. Kiireessä ei voi olla luova. Kiireessä en pysty pysähtymään ja miettimään, mitä kivaa voisi puuhailla. Kiireessä vaan suoritan elämää. Se vaan kuluttaa elämäniloa, ei tuota sitä. Kiireen keskellä mikään ei innosta, haluaisi vaan pysähtyä. Huutaa, etten mä jaksa. Haluaisi vaan olla kotona, nukkua.

Ehkä mulle sitten ihan oikeasti ei vielä sopisi kuin n.20-25h/vk töitä. Tai jos saisi nukkua työaamuisin hiukan pidempään, ehkä sekin auttaisi jaksamaan. Ei tulisi univelan myötä fyysistä väsymystä, olisi vain psyykkinen väsymys. Ärsyttää, oonko mä tosiaan vieläkin niin sairas. Kai mä oon. Nyt kun on saanut nukkua, olla vaan, tehdä niitä elämäniloa tuottaviakin asioita, tuntuu siltä, että kyllä mä jaksaisin ja haluaisin päästä töihin. Mutta en sitten tiedä; töissä, sairauslomalla, töissä, sairauslomalla -kierteeseen en ainakaan haluaisi.

Nykyiseen hyvään psyykkiseen oloon vaikuttaa kyllä myös terapiatauko ja sen suoma mahdollisuus olla nyt surematta menneisyyttä. En käsittele (toki vähän, mutten niin paljon kuin terapia-aikaan) psyykkisiä ongelmiani ja murheitani, mutten myöskään torju niitä ajatuksia, yritä olla kuin ei niitä tunteita olisikaan. Mä vaan olen lomalla analysoinnista; säilytän niitä käsittelyä kaipaavia asioita, kunnes taas myöhemmin alan niitä käsittelemään. En ajattele ja itke sitä, miten psyykkisesti yksinäinen ja turvaton lapsuus ja nuoruus mulla on ollut. En sure sitä, että kaipaisin isän rakkautta ja äidin kiinnostusta. En ole katkera siitä, että isä ei ollut hyvä isä eikä äiti hyvä äiti. En itke sitä, että mä ja mun vanhemmat ei tunneta toisiamme. En myöskään yritä kieltää niitä ajatuksia. Ne vaan odottaa kiltisti sitä, että terapia jatkuu, ja pääsen jälleen suremaan.

-

Pidin pienen tauon tuon edelläolevan kirjoittamisen jälkeen, ja aloin ajatella tuota viimistä kappaletta, että miksi se on noin? Eks toi oo oikeastaan vähän sairasta? Mä jätän mun tunteet nyt käsittelemättä, huomaan ne kyllä, enkä kiellä niitä, mutta silti kuitenkaan en suostu niitä nyt oikeasti tuntemaan. Eroaako se kovinkaan paljon siitä, mitä tein ennen terapiaa, siitä, kun yritin unohtaa ikävät tunteet ja jättää ne käsittelemättä? Eikös mun nyt pitäisi vaan tuntea ne tunteet ja joko kyetä ne käsittelemään tai sitten ahdistua? Miksi panttaan niitä tunteita? Miksi ne tunteet odottaa kiltisti sitä, että terapia taas jatkuu?

Ja tää kaikki siis tapahtuu mun mielestä jotenkin ei-tietoisesti, on se jokin sitten Freudilaisittain alitajunta tai jonkun muun ajatusmallin mukaan jokin muu minuuden osanen, kuin se tietoinen minä. En siis koe itse hallitsevani sitä, mitä nyt tunnen, tai olen tuntematta, vaan se tunteminen tai tuntematta jättäminen vaan tapahtuu mussa, ja sitten mä sitä havainnoin. Minkä takia jokin mun minuuden osanen nyt kontrolloi niin kovin sitä, surenko vai enkö sure? Mikä tunteettomuuslukko mussa on taas päällä, etten voi vapaasti tuntea? Enkö mä mitään siellä terapiassa oo oppinut? Miksen mä tunne mun tunteitani?

Tässä muuten vielä loppuun pari tekstipätkää, jotka joskus kirjoitin minuuden rakenteesta ja tunteiden muuttamisesta:

"En usko, että ihminen voi itse tietoisesti muuttaa persoonallisuuttaan, mutta uskon, että persoonallisuus voi kyllä muuttua. Luulen, että mun persoonallisuus on jo hiukan muuttunutkin tässä kahden vuoden aikana. Siis mä en ole sitä muuttanut, terapeutti ei ole sitä muuttanut, mutta terapia on sitä muuttanut."


"Itse en jotenkin pysty hyväksymään ja käsittämään sitä, että tunteitaan voisi muuttaa ja säädellä. Reaktioitaan niihin tunteisiin toki voi. Musta tuntuu, että en voi vaikuttaa ollenkaan tunteisiini, ne vain tulee, mä voin vaan havainnoida niitä. Ainakin mä opettelen terapiassa mm. kuuntelemaan tunteitani, ja pohtimaan niitä. Ei se kuuntelu tarkoita sitä, että jos vaikka pelkään jotain tilannetta, ajattelisin, että se pelko on oikein, tai että jos koen jostain syyllisyyttä, että olisin oikeasti syyllinen. Terapeutin kanssa pohditaan, miksi tunnen mitäkin, ja kuinka "oikeutettuja" ne tuntemukset on. Oikeutuksella tarkoitan siis sitä, että tunteet kertoo vain siitä, miltä musta tuntuu, ei siitä, onko ne tunteet oikeessa siinä, että oonko syyllinen johonkin vai en.

En kuitenkaan käy terapiassa muuttamassa tunteitani, en usko sen olevan mahdollista. Luulisin, että se vain lisäisi ahdistusta ja masennusta, jos koittaisin väkisin ajatella, että ei noin saa tuntea, pitää tuntea toisin. Itse asiassa yksi lapsuuden ikävistä asioista olikin se, että en isäni mielestä saanut tuntea ikäviä tunteita, itkeä ei saanut jne. On ainakin mun kohdalla tervettä antaa tunteiden tulla, ilman syyllisyyttä niistä, ja yritystä tuntea toisin..."


"Mulle on ollut yksi pohdituttanut asia se, että aina välillä tuntuu, että omat ajatukset ja tunteet tuntuu vierailta. Siis ei mitenkään psykoottista, vaan ihan todellisuudentajuisesti tuntuu siltä, ettei ymmärrä omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Että tuntuu, että en mä niitä ajatuksia itse tuota, ne vaan tulee mun päähän. Hankala selittää :) Jotenkin niin, että on vähän kuin kaksi minuuden kerrosta, josta toinen tuottaa ajatukset ja tunteet ja sitten toinen, joka havaitsee niitä ajatuksia ja tunteita, mutta joka ei itse tuota niitä, eikä havaitse sitä ajatuksia tuottavaa minuuden osaa.

Mitä tässä yritän selittää, on se, etten pysty uskomaan siihen, että voisin muuttaa ajatuksiani ja tunteitani, voin vain niitä tutkimalla, siihen minuuden piilokerrokseen tutustumalla, hiljalleen oppia suhtautumaan niihin ajatuksiin ja tunteisiin eri tavalla.

Esimerkiksi ennen mua ahdisti se, kun ahdisti, nykyään yleensä pystyn jo sietämään ahdistusta. Edelleen ahdistaa, mutta en enää väkisin yritä päästä siitä ahdistuksesta eroon, jolloin se ahdistus lievenee. Jotenkin terapia on auttanut siihen, että nykyään hyväksyn tunteeni sellaisenaan."


Onko tässä terapiatauolla käynyt nyt niin, että olen jotenkin taantunut sinne aikaan ennen terapiaa, jolloin en ollut yhteydessä tunteisiini? Tai onko se tää yhdistelmä terapialoma&työttömyys, mikä saa mut tunteettomaksi? Että kun on konkreettinen ongelma, eikä ole terapeuttia tukena auttamassa selviytymään psyykkisissä ongelmissa, en sitten käsittele niitä tunteita? Jokin minuuden osanen kontrolloi sitä, että en nyt kestäisi tunteiden tuntemista, vaan panttaa niitä piilossa?

Ylös alas ylös alas

Välillä on ollut ihanan onnellisia hetkiä, välillä murskaavan onnettomia. Tänään on päivä siltä väliltä, ihan kivaa, ei ahdista, muttei kovin iloinenkaan olo ole. Tässä ihan viime aikoina on kyllä vahvistunut se käsitys, että en oo valmis lopettamaan terapiaa vielä ensi vuonna. Onneksi ei oo pakko lopettaa. Terapeutti on halukas jatkamaan ja mulla on rahaa maksaa.

Olen edelleen työtön. Oon hakenut pariin työpaikkaan, mihin ihan oikeasti haluaisin päästä töihin. Sellaisia harvinaisuuksia siis on olemassa! Lama-aikana ja kesäaikana! Toiseen en päässyt, toiseen voi vielä olla mahdollisuus. Oi kun niin toivoisin pääseväni sinne, edes työpaikkahaastatteluun asti. Mihinkään haastatteluun en ole päässyt. En silti uskalla odottaa ja toivoa liikoja, työnhakijoissa on taatusti paljon sellaisia ihmisiä, joilla on koulutusta tai työkokemusta alalta, jolta mulla ei oo. Tyhmää.

Viimeaikaiset onnettomat hetket on liittynyt enimmäkseen näihin työttömyyden huonoihin puoliin, mm. harmitus siitä, etten pääse edes työpaikkahaastatteluun, ja ahdistus siitä, etten tiedä, mitä työtä haluaisin tehdä. Olen tuntenut oloni avuttomaksi ja surkeaksi, kun en ole ymmärtänyt ja osannut täyttää kelan tukihakemuskaavakkeita. Olen lueskellyt ohjeita netistä, mutta en vaan tajua. Olen itkenyt sitä, etten tiedä, mistä mitäkin asiaa pitäisi kysyä. Tajusin onneksi mennä kelaan kysymään, miten ne perkeleen kaavakkeet kuuluu täyttää, ja sainkin moneen kysymykseeni ymmärrettävän vastauksen. Mutta en kaikkiin, osaa piti/pitää kysyä vielä työkkäristä, pankista, vuokranantajalta, entiseltä/nykyiseltä/mikälie työpaikaltani, mieheni työnantajan entiseltä ja nykyiseltä kirjanpitäjältä... Ei mikään ihme, että yhteiskunnan tukia jää enemmän hakematta, vaikka olisi niihin oikeutettu, kuin mitä niitä tukia väärinkäytetään! Mulla on kuitenkin korkeakoulututkinto ja ajattelen hyvin loogisesti ja pidän itseäni (tai ainakin ennen olin, en tiedä, onko masennus pehmentänyt aivoja) melko älykkäänä. Miten sitten tyhmemmät ihmiset selviytyy? Tai ehkä se vika on juuri tuossa loogisuudessa. Ajattelen liian loogisesti? Byrokratiakuviot kun ei kovin loogisilta ja järkeviltä tunnu...

Tästä aion puhua terapiassa sitten kuukauden päästä, että miksi ihmeessä mä stressaan sitä, että en ymmärrä miten ne kelan kaavakkeet kuuluu täyttää. Miksi koen sen niin raskaasti, miksi en meinaa kestää sitä avuttomuuden ja turvattomuuden tunnetta, joka mussa syntyy? Herättääkö se avuttomuuden kokemus aina ne samankaltaiset tunteet menneisyydestä, ja samalla hetkellä pitäisi selviytyä koko elämän avuttomuuksista ja turvattomuuksista? Olen usein eri tilanteissa kokenut, etten tiedä, kuka osaisi mua auttaa, ja olen ollut tyytymätön siihen, etten osaa jotain tai edes tiedä, mistä saisin apua. Ilmeisesti siinä joutuu vastakkain sen epämiellyttävän tosiasian kanssa, että pitää nöyrtyä ja myöntää (ennenkaikkea itselleen) oma osaamattomuus ja pelätä sitä, että vaikka pyytää apua, ei ehkä kukaan osaa auttaa. Ehkä opin koulussa liittämään mun ihmisarvoni opintomenestykseen eli osaamiseen, ja nyt kun en jotain osaa, se osaamattomuuden sietäminen on vaikeaa, koska samalla tulee tunteet, etten ole minkään arvoinen koska en jotain osaa.

Mun piti käydä mun entisellä/nykyisellä/mikälie työpaikallani kaikkien eri pikkujuttujen takia, ja ehdin parina edellisenä yönä nähdä painajaisia siitä käynnistä. Sitten kun eilen olin menossa sinne, huomasin, kuinka mua jännitti. Tosi hassua. Vaikka mun pomo on mukava, enkä pelkää sitä, mutta silti vaan jännitti. Onneksi kaikki sujui hyvin ja nyt helpottaa. Eikä tarvi nähdä hetkeen painajaisia.