skip to main |
skip to sidebar
Olen viime aikoina ollut ristiriitaisesti sekä tyytyväisempi elämääni kuin aikoihin että paljon surullisempi kuin aikoihin. Olen ihan oikeasti sankassa surun sumussa. Itken ja kärsin. Mutta en koe olevani varsinaisesti stressaantunut tai ahdistunut, en oikeastaan edes masentunut. Olen vain pohjattoman surullinen koko ajan. Lamaantunut.
Terapiassa olen saanut pikkuisia oivalluksia joka kerta nyt tammikuussa. Töissä olen ollut laiskahko ja jaksamaton, eilistä tehokkuuspäivää lukuunottamatta. Kotona olen ollut väsynyt ja kokenut jaksamattomuuden jotenkin rasittavana, haluaisin pystyä enempään.
Mutta kai se nyt on ihan ymmärrettävää, että jos päässä ajatukset myllertää, ei ulkoiseen elämään riitä energiaa.
En tällä hetkellä vihaa isääni kovinkaan paljon. Rakastan paljon. Suren valtavasti. Harmittaa, että me oltais voitu olla läheisiä.
Murrosikäisenä olin yksinäinen. Siitähän olen monta kertaa jo kirjoittanutkin. Kaverit kiusasi, isä komensi, äiti joi. Ei ollut ketään. Ainoa läheinen olento oli lemmikkieläin. Se yksinäisyys on ehkä rikkonut mussa jotain merkittävää. Olo, ettei kukaan ole kiinnostunut musta, ettei kukaan välitä, ettei kukaan rakasta. Että olen arvoton. Onneksi sittemmin olen saanut tulla rakastetuksi. Ensin seurustelusuhteiden kautta, ja nyttemmin olen saanut kokea jopa ystävyyttä. Hassua että elin niin vanhaksi, ennen kuin sain ystäviä.
Tuohon yksinäisyyteen on liittynyt turvattomuuden tunne. Ehkäpä siksi mulle on kehittynyt kova tarve pystyä kontrolloimaan elämää, varautua tulevaisuuden "pahoihin päiviin", ahdistus siitä, kun jokin ei menekään suunnitelmien mukaan. Tarve yrittää tehdä elämästä mahdollisimman turvallinen... Kun kaikessa on ollut yksin, ei ole ollut ketään auttamassa hädässä.
Kavereihin en voinut luottaa, kun koko ajan sai pelätä, että jos tekee tai sanoo jotain noloa, sille nauretaan. En uskaltanut kiintyä kavereihin, koska sai pelätä, että ne satuttaa mua. Ja äitiin olen ehkä pelännyt kiintyä, kun olen pelännyt hylätyksitulemisen kokemusta. Isä on ollut pelottava. Pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo.
Eli ihmisiin, jotka on satuttanut mun tunteita (mm. äiti, isä, kaverit), olen menettänyt luottamuksen. Pettymisen jälkeen en ole uskaltanut kiintyä niihin ja rakastaa. Olen aistinut, ettei niitä kiinnosta mun seura, ja olen yrittänyt suojella itseäni kasvattamalla kuoren, ottamalla etäisyyttä, jäänyt sitten yksin ennemmin kuin altistanut itseäni lisää toisten hylättäväksi. Olen pelastautunut toisten torjunnalta vihaamalla.
Ihmisiin, joihin voin luottaa (mm. mies, terapeutti), uskallan kiintyä, mutta samalla kyllä jollain tasolla pelkään hylätyksitulemista tai yksin joutumista. Tunnen oloni turvalliseksi, mutta tiedostan kuinka vaarallista luottamus on.
Poikiin ja miehiin tutustuminen on tuntunut jotenkin helpolta ja mutkattomalta, kun taas tyttökavereihin tutustuminen on ollut hankalaa. Olen kai ollut niin varautunut, pelännyt niin kovin, että tykästyn ihmiseen, joka satuttaakin mua. Ja on vain jotenkin sattunut niin, ettei kohdalle ole osunut mulle sopivia ihmisiä, ennenkuin ihan viime vuosina. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että mulla on tarpeeksi paljon ja tarpeeksi hyviä ystäviä.
Niin, siitä pääsenkin siihen ihan aluksi mainittuun elämään tyytyväisyyteen. Olen tyytyväinen mieheeni, ystäviini, siihen, että olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli pari harrastusta. Olen taas paremmin tajunnut, että massiivisesta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka masentaa ja ahdistaakin.
Joulu ja uusvuosi sitten meni. Olin sukulaisten luona kuumeessa ja flunssassa, ja jotenkin ei ollut sen takia niin ahdistunut olo. Keskittyi vaan siihen kipeenä olemiseen, niin oli psyykkisesti helpompaa. Mutta nyt jälkikäteen huomaa tajunneensa jouluvierailusta taas vaikka mitä uusia oivalluksia. Terapiassa ei oo tarvinnut miettiä, onko puhuttavaa, nyt taas ajatukset sinkoilee.
Yllättäen jouluna mua ahdisti sisko ja sen mies paljon enemmän kuin äiti ja isä. Äiti ja isä nyt on oikeesti vanhoja, mutta siskoni on aika nuori vielä iältään, mutta tuntuu kovin vanhalta, kuten miehensäkin. Tuli ulkopuolinen olo niiden vanhojen keskellä. Tuntui, että ne jollain tavalla jakoi samankaltaisen maailman, ja oma maailma onkin erilainen. Joulu tuntui lisäksi pyörivän vain siskoni lasten ympärillä, tuli olo, että ei tää oo mun joulu, tää on noiden toisten joulu, johon vaan osallistun. Ens vuonna haluan kyllä oman joulun, aion tehdä siitä mukavan kotonaololoman, ja sukulaisia näen sitten joko ennen tai jälkeen joulun.
Tuntuu surulliselta, että ollaan siskon kanssa niin kovin etäisiä ja erilaisia. Vaikka meidän välillä ei ole mitään hankalia tunteita tai ristiriitoja tai mitään, niin ei kuitenkaan jotenkin olla samalla aallonpituudella. Sisko on luonteeltaan kuin isä, mä kuin äiti. Tuntuu, että mussa ja äitissä on paljon enemmän samaa kuin mussa ja siskossa. Niin varmaan onkin. Tunnen kateutta monia kavereitani kohtaan niiden siskoista, jotka on niille hyviä ystäviä. Mäkin haluisin, et mun sisko ois tai ois ees jossain vaiheessa ollut mulle kaveri, nyt se tuntuu lähinnä olleen jonkinlainen etäinen täti.
Siskon mies uskonnollisuuksineen ahdistaa. Terapiassa olen nyt paljon puinut sitä, miksi tietynlainen uskonnollisuus ahdistaa mua. Vanhempani ei ole koskaan tuputtanut uskoaan (pitänyt henkilökohtaisen uskonsa nimenomaan henkilökohtaisena), en muista esim. lausuneeni iltarukouksia tai ruokarukouksia kuin mummuni kanssa (eikä mummuni uskovaisuudestaan huolimatta tuntunut ahdistavalta), joten vanhemmiltani uskontoahdistus ei ole peräisin. En todellakaan tiedä, milloin ja miksi mulle on kehittynyt uskovaisahdistus.
Joitakin ideoita terapiassa on tullut; aika kliseisiä, mutta ehkä silti tosia. Isäni määräily ja tähän auktoriteettiin alistumisen pakko on samankaltaista, mitä koen monien uskontojen olevan; jokin muu määrää, mitä tulisi tehdä. Isäni on vihaisesti, käskevästi määräillyt mua mm. kotitöissä, kotiintuloajoissa, komentanut sisältä pihalle, ajoissa nukkumaan jne. Uskonnot määrittää mitkä asiat on syntiä, eli tietyt uskovaiset julistaa, mitkä asiat on moraalisesti väärin. Monet uskovaiset julistaa tietävänsä totuuden ja kaikkien ihmisten tulisi vain saada Jeesus sydämeensä jne. Mun isä on määrännyt miten mun ja äidin tulee toimia sen tahdon mukaan.
Isäni nähden ei ole voinut itkeä, isä on ärsyyntynyt siitä. Tavallaan mulla ei ole ollut isän mielestä oikeutta mun tunteisiin, en ole saanut olla oma itseni. Monet uskovaiset toteuttaa tätä samaa esim. homoseksuaaleihin; homoilla ei ole näiden uskisten mielestä oikeutta niiden tunteisiin, homot ei saa olla omia itsejänsä. Ehkä tässä on taas yksi osaselitys sille, miksi koen homojen syrjimisen niin kovin merkittävänä asiana henkilökohtaisesti. Ehkä niiden ihmisoikeuksien halveksunta muistuttaa liikaa sitä, miten olen kokenut isän halveksuvan mun oikeutta tunteisiini.
Ehkä siinäkin on osittain ongelmaa, että fiksut uskovaiset on usein sellaisia, ettei niiden edes tiedä olevan uskovaisia. Uskon, että on olemassa monia oikeasti fiksuja uskovaisia. (Sellaisia, jotka esim. ei väitä, että evoluutio ei voi olla totta, koska tietävät, että raamatussa kerrottu luomistarina on totta jne. Sellaisia, jotka käyttää omia aivojaan, pohtii asioita eikä vaan usko kaikkea kuulemaansa.) Sitten taas ahdasmieliset hurahtaneet on niitä kovaäänisiä, jotka julistaa, ja joiden uskonnollisuuden huomaa. Mulla tuntuu olevan kokemuksia lähinnä ateisteista ja hihhuleista, sellaisia avarakatseisia älykkäitä uskovaisia tiedän vain muutaman.
Noissa siskoni miehen kaltaisissa ”uudestisyntyneissä ym.” ahdistaa se oikeassa olemisen, totuuden tietämisen paasaus, mielestäni syrjivät ja muutenkin liian jyrkät moraalinäkemykset, sekä jonkinlainen yksinkertaisuus, lapsellisuus, omilla aivoilla ajattelemattomuus. Ymmärrän, että näiden yksinkertaisten uskovien vieroksunta on ihan järkevää ja ymmärrettävää, mutta se ahdistuksen suuruus, minkä uskonnolle altistumisesta saan, ei kyllä ole kovin järkevää. Voisin hyvin ajatella, että noh, antaa niiden nyt uskoa loogisiin ristiriitaisuuksiin ja hölmöihin tarinoihin, mitäs siitä, ei se haittaa. Mutta kun jostain kumman syystä siitä tuntuu olevan mulle kovastikin haittaa.
Niin jouluna äiti ja isä ei tuntunut ärsyttävän tai ahdistavan, toisin kuin sisko ja sen mies. Tunsin jopa jotain sen kaltaista, että vanhempani ehkä oikeasti välittävät musta. Erityisesti se, että koin isäni taholta jonkinlaista kiinnostusta ja lämpöä, tuntuu merkittävältä. Ja hemmetin pelottavalta. Tuntuu hämmentävältä, että toi isä, mitä nykyään näen, tuntuu ihan erilaiselta ihmiseltä, mikä se oli esim. joskus 10 vuotta sitten. Voihan olla, että isäni on oikeastikin muuttunut. Kyllähän vanhemmatkin ihmiset muuttuu, jotenkin sitä vaan kuvittelee, että keski-ikäiset, tai varsinkaan omat vanhemmat, ei muuttuisi. Tuntuu oudolta, kun ei voikaan vihata sitä nykyistä isää, olisi jotenkin paljon helpompaa ja turvallisempaa vain vihata isää. Nyt kun se rakkaus tulee pintaan, pelottaa, koska ei uskaltaisi rakastaa, koska mitäs jos isä loukkaa taas, mitäs jos joutuu taas pettymään. Hämmentävää, en tiedä, miten suhtautuisin isään.
Tuleva jouluvierailu sukulaisten tykönä jännittää ja hermostuttaa. Muttei ahdista sentään. Olo on viime aikoina ollut hyvin surumielinen. Vihainen ja väsynyt. Suru, suru, suru, miksei se koskaan lopu? Ehkä en osaa surra sitä kunnolla, ehkä en kykene vieläkään selviytymään surusta.
Siedettävää joulua kaikille lukijoille ja parempaa uutta vuotta!
Palailen tammikuussa.
Tajusin juuri, että aloitin tän blogin vuosi sitten. Mitäs tässä vuoden aikana sitten mun elämässäni on tapahtunut? Juuri mikään ei ole muuttunut. Ja tavallaan on muuttunut hirveän paljon. Ulkoisissa asioissa ei siis juurikaan ole tapahtunut muutosta; asun samassa asunnossa saman miehen kanssa, harrastan samoja asioita, käyn samassa paikassa osa-aikatöissä, käyn samassa paikassa samalla terapeutilla edelleen kaksi kertaa viikossa. Mutta toisaalta taas mun ajatuksissa ja tunteissa on tapahtunut vaikka mitä muutoksia. Olen oivaltanut itsestäni paljon kaikkea uutta. Toisinaan tuntuu, että tässä samassa surun sumussa rämpimistä on luvassa koko loppuelämä, toisinaan taas tuntuu, että tutustumalla kunnolla itseeni voinkin oppia tekemään elämästäni onnellista.
Tänään kommentoin Lempin blogikirjoitusta tutusta ja turvallisesta, jossa luki mm;
"Minusta tuntuu, että tarvitsen elämän, joka on ulkoisilta puitteiltaan mahdollisimman tuttu, jotta uskallan rauhassa työstää päänsisäisiä asioita."
Halusin kopioida kirjoitukseni nyt tännekin:
”Niin totta. Kun päässä on kauhea kaaos ja häslinki ja muutosta, toivoisi, että muu maailma olisi tuttua. Ajoittain jopa toivoisi, että maailma muuttuisi sellaiseksi, ettei mikään enää muuttuisi.
Olen juuri viime aikoina puhunut paljon terapiassani tästä uuden (myös neutraalin tai jopa positiivisen muutoksen) pelosta, turvallisten rutiinien kaipuusta, ankarasta muutosvastarinnasta, ehdottomasta tuttuuden halusta, epäonnistumisten välttämisestä kaiken tekemisen välttämisellä jne..
Kaikki alkoi viime viikon maanantaista, josta kirjoitin blogiini:
"suurimman osan ajasta käytin siihen, kun itkin sitä, että olin lähtenyt kaupungille ennen terapiaa ajatuksena tehdä mm. käsityö- ja ruokaostoksia, ja sitten unohdinkin lompakon kotiin. Tuli ihan hirveän vihainen, surullinen, avuton ja tyhmä olo, ja sitä sitten puitiin, miksi reagoin noin vahvasti, vaikka kyseessä nyt kuitenkin oli aika mitätön unohdus. Huoh, suunnitelmien muutokset, uudet yllättävät tilanteet, rutiinien epäonnistumiset jne. ei edelleenkään sovi tällä neurootikolle."
Pelkään epäonnistumisia ja pettymyksiä niin paljon, että yritän välttää kaikkia tilanteita, joissa voisi pettyä. Mutta kun elämästä ei saa millään sellaista, etteikö siinä tulisi koko ajan pettymyksiä pettymysten jälkeen. Elämää ei voi hallita! Elämään kuuluu vastoinkäymiset. Jollei epäonnistu missään isoissa asioissa, epäonnistuu pienissä. Jos ei pettymyksiä tule merkittävistä asioista, niitä tulee lompakon unohtamisista. Pettymyksiltä ei voi välttyä. Pitäisi jotenkin pystyä suhtautumaan pettymyksiin toisin, eikä tuhlata energiaa turhaan pettymysten välttämiseen. Helppo sanoa, vaikea oppia noudattamaan.
Mulla suurina syinä pettymysten välttämiseen on siis juuri ne musertavat tunteet, jotka pettymyksestä seuraa. Turvattomuuden tunteet, avuttomuuden tunteet, yksinäinen ja neuvoton olo, epätietoisuus. Uudessa yllättävässä tilanteessa pitäisi osata tehdä yhtäkkiä päätöksiä, ja iskee paniikki. Ahdistaa, kun suunnitelmat epäonnistuu, ja joutuu luomaan uusia suunnitelmia, päättämään, mitä nyt uudessa pelottavassa tilanteessa tekee. Hätääntyy, vihastuu, tuntee itsensä tyhmäksi. Uudet pettymykset tuo aina mieleen ne vanhat pettymykset. Tulee olo, että joko taas, tämäkin epäonnistuu, miksei mikään koskaan onnistu.. Tuntuu, että on joutunut elämässään pettymään jo aivan liian monta kertaa, ei enää kestä uusia pettymyksiä. On kuin jokin esine, joka on saanut liikaa kolhuja. Pelkää, että uusi kolhu voi rikkoa.
Miksi sitten tunteet musertaa niin kamalasti? Koska vaadin itseltäni liikaa. Vaadin, etten olisi saanut epäonnistua. Vaadin, että kun joudun uuteen tilanteeseen, mun pitäisi osata tehdä täydellinen ratkaisu. En osaa ajatella, että mulla on oikeus olla epätäydellinen. Mulla on oikeus epäonnistua. Mun ei tarvi osata.”
Tänäkään isänpäivänä mun isäni ei tule saamaan multa onnitteluja. Olen jo aiemmin kertonut joitain ajatuksiani isänpäivistä:
"Isänpäivät on aika rasittavia päiviä, kun oma isä ei ole sellainen, että sitä tekisi mitenkään mieli juhlia ja onnitella. En halua juhlia isäni isyyttä, koska se on paska isä. Mun pitäis onnitella (kiittää??) isää siitä, että se on (ollut?) (hyvä?) isä. Ei innosta onnitella/kiittää isää siitä, mistä ei oo kiitettävää. Ei isä oo hyvä isä. En mä halua valehdella. Jotenkin tuntuis se onnittelu tekopirteältä paskalta.
Olen surullinen siitä, että mun isästä ja meen suhteesta ois voinut tulla jotain ihan muuta, paljon parempaa. Olen surullinen, että isäni on paska ääliö ja mä pelkään sen kohtaamista. Olen surullinen, koska mielikuva hyvästä isästä ja hyvästä suhteesta on niin kaukana todellisuudesta. Terapeutti kysyi joskus, millainen haluaisin, että isäni olisi (ollut). Ainakin olisin halunnut, että isä olisi ollut rauhallisempi, kiireettömämpi, ei vihainen, ei huutava, neuvotteleva eikä määräävä. Jotenkin sellainen, jolle olisi voinut näyttää tunteensa pelkäämättä sen reaktiota niihin tunteisiin. Jotenkin läheisempi. Äitiä rakastava eikä pettävä. Sellainen, joka yrittäisi ymmärtää muita ihmisiä, eikä vain lytätä muiden haluja tai tunteita tai ajatuksia vääriksi tai huonoiksi.
Mulla on vuoden 2005 isänpäivästä huono muisto, kun mulle tuli pientä kinaa lähinnä äitini ja siskoni kanssa ja aloin itkeä ja sitten isä suuttui ja turhautui mun itkemiselle. Noin on ollut aina ennenkin, että isän nähden ei ole saanut itkeä, vaan sitä itkuaan on pitänyt hävetä ja piilotella. Isä ei jälleen kerran ymmärtänyt, miksi itkin ”turhaan”, miksi en vain lopettanut itkemistäni, miksi en voinut ajaa autoa, kun itkin jne..
Isän nähden ei ole voinut itkeä, koska pelkäs, että se suuttuu. Opin pelkäämään omia tunnereaktioitani isän läsnäollessa. Opin välttämään kohtaamista isän kanssa sekä ihan fyysisesti, että tunnetasolla. En uskalla kohdata avoimesti isääni, koska pelkään tunteitani ja niiden näyttämistä: vihaa, inhoa, pettymystä, pelkoa, raivoa, surua, kaipausta, rakkautta. Pelkään itkemistä ja sitä, että isä ärsyyntyy itkemisestä. Pelkään tuota itkemiseni häpeämistä, koska kokisin itseni jotenkin hyljeksityksi, kelpaamattomaksi, ei-hyväksytyksi.
Pienenä siis kun itkin jostain pettymyksestä, harmituksesta, säikähdyksestä tai jostain, isäni tuli aina vihaiseksi, miksi itken. Sen mielestä en ois saanut itkeä minkään "mitättömän" asian takia, tai ainakin itku olisi pitänyt lopettaa nopeasti, eikä jatkaa kauan. Opin häpeämään itkemistä isän nähden, ja itkinkin paljon salaa. Jälkeenpäin ajatellen käsittämätöntä, miksei isäni ole tajunnut lohduttaa mua vaan on syyllistänyt itkemisestä. Iän käytös mua kohtaan ei ollut mun vika, mussa ei ollut lapsena mitään vikaa. Mä vaan olin surullinen ja tarvitsin lohdutusta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ihmeellistä sen sijaan oli se, ettei isäni sietänyt mun tarvitsevuutta."
Isänpäivästä kun nyt juhlimatta selviää, niin tuleekin jo pian joulu. Vierailu taas pitkästä aikaa vanhempieni luona, joka tietenkin pikkasen jännittää ja mietityttää.
Mä jotenkin tykkään hirveesti joulukoristeista ja jollain tavalla joulun tunnelmasta, kanelin hajusta, suklaakonvehdeista jne., mutta sitten kuitenkin aina jouluna petyn siihen, ettei mulla olekaan hyvä ja lämmin olla. Lapsuuden jouluista ei ole jäänyt mitään varsinaisia traumoja, mutta yksinäisyys ja surullisuus kuului mun jouluihin. Nuorena olin usein jouluaattoiltana yksin hereillä, kun vanhemmat oli mennyt aikaisin nukkumaan jo ja olin hirveän surullinen ja itkin parinakin jouluyönä. Vaikkei mulla ole mitään kauhumuistoja siitä, että äiti olisi ollut jouluaattona kännissä, niin joululomat on pitkiä ja kyllä niihin aina äidin humala useanakin päivänä kuului.
Paras joulu, mikä mulla on ollut, oli sellainen, että miehen kanssa oltiin koko päivä kahdestaan kotona, syötiin pakastepitsaa ja kaikkia makeita herkkuja, tehtiin palapeliä, avattiin lahjat, juteltiin.
En vielä ole päättänyt, miten tänä vuonna tehdään, mennäänkö ihan jouluksi sukulaisten luo vai ennen tai jälkeen joulun. Joululahjoja on kiva saada, mutta niitä on vaikea keksiä muille. Oonkin kyllä karsinut joululahjojen antamiset minimiin, enkä joulukorttejakaan lähetä kuin muutaman.
Ps. Olen edelleen stressaantunut työmäärän aiheuttamasta vapaa-ajan riittämättömyydestä, mutta olen entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä se nyt pian helpottaa, otin nimittäin pikkasen omakustanteista stressilomaa, jotta ei olis pelkkää toivoa siitä, että pian helpottaa, vaan että oikeasti tuntuisi hyvältä.
Haluan tunkea oman pienen teelusikkani tähän homosoppaan. Viimeaikaiset kirkko- ja homokeskustelut on saanut mut taas hyvin ärsyyntyneeksi ja surulliseksi. Huoh, kaikenlaisten ihmisten kanssa tässä nyt sitten yritetään tulla toimeen.
Olen sitä mieltä, että yhteiskunnassa tulisi hyväksyä laki sukupuolineutraalista avioliitosta, mutta ehkä kirkko saisi ihan itse päättää, ollako syrjivä vai ei. Eli vihkiäkö jatkossa kaikkia vai vain heteroita. Toisaalta taas kun Suomessa kirkko ei edelleenkään ole irti valtiosta, olisi kuitenkin hyvä, jos myös kirkko olisi tasa-arvoinen. Päivi Räsäsen lausuntoja en pidä harmillisina siksi, että Päivi on uskovainen, vaan siksi, että Päivi on lääkäri ja kansanedustaja. Ihminen, joka on mukana päättämässä Suomen laeista ja jolla tietääkseni on edelleen lääkärin oikeudet, levittää vakavissaan tuomitsevia ja ahdistavia käsityksiään siitä, että sen lisäksi, että homoseksuaalisuus on syntiä ja siis moraalisesti väärin, epäeettistä, homoseksuaalisuus on myös psyykkisen kehityksen häiriö. (Homoseksuaalisuus lakkasi muuten olemasta sairaus Suomessa vuonna 1981.)
Homoista ja kirkosta oon kirjoittanut aiemminkin, otsikolla Erilaiset sukulaiset. Sukulaiset ei siis oo niitä homoja, vaan niitä konservatiivisia juntteja. Teki mieli kaivaa vanhat tekstini esiin. Kirjoitin mm.:
"Sukulaisten luona olo on tuntunut kuin omalta maailmaltaan. Olen tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi, oudoksi. On tuntunut, kuin eläisin sukulaisteni kanssa eri todellisuuksissa. Ne on niin hemmetin vieraan oloisia. Tähän liittyy osittain sellainen ulkopuolisuuden tunne ihan koko yhteiskunnasta, kun keskiluokkainen oikeistolainen konservatiivinen uskonnollinen ilmapiiri tuntuu niin painostavalta ja vieraalta. Sukulaiseni on junttimaalaisia, rikkaita oikeistolaisia. Tai no keskituloisia, mut mun mielestä jo keskituloiset on rikkaita. Vihaan sitä homogeenistä elämää, missä normien ulkopuolinen on epäilyttävää, outoa, väheksyttävää tai paheksuttavaa. Ei niitten kanssa voi puhua oikein mistään; politiikasta ja uskonnosta ne on ihan eri mieltä, ne ei tunnu tajuavan lainkaan, et mua ei kiinnosta esim. lapset. Tuntuu jotenkin vialliselta, kun odotetaan, että mä olisin sellainen kuin muutkin. Lapsia pitäisi tehdä, töissä pitäisi jaksaa, kaikkea muutakin pitäisi jaksaa ja kaikesta pitäisi tykätä. Ihmetellään, kun en halua matkustella, odotetaan, että mua kiinnostais sisustus tai puutarhanhoito. Oletetaan, että haluaisin omakotitaloon asumaan, ihmetellään, ettei meillä mieheni kanssa ole autoa eikä aikomustakaan hankkia sellaista. Pienituloisen arkea ei ymmärretä. Ajatellaan, että työttömät on vaan laiskoja. Puhutaan, että "täälläkin asuu nykyään neekereitä". Siis 2010-luvulla! (tai oikeastaan toi tapahtui "jo" vuonna 2008) Aivan eri maailmat! Välillä tulee epätodellinen olo.
Olen siis itse vasemmistovihreä ja ateisti ja usein sukulaisteni seurassa tulee sellainen olo, että joutuu puolustelemaan omaa maailmaansa niiden (mun mielestä väärää) ajattelutapaa kohtaan. Ja salailemaan. Mulla ei onneksi ole omakohtaisia kokemuksia uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, mutta suvussani uskonnollisuus on itsestäänselvyys. Kun kerroin äidilleni, että olen eronnut kirkosta, äitini huolena oli, ettei mummulle saa kertoa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että on parempi jos mummuni ei tiedä, koska kiihkouskovaisuudestaan huolimatta mummuni on mulle jossain määrin rakas, enkä halua, että se joutuu pelkäämään, että mä joudun helvettiin... Haluan suojella ihmistä, jonka ajatusmaailmaa en kuitenkaan hyväksy, heh. Mutta siis äidilleni olisi ollut tärkeää, että sen tytär menee naimisiin kirkossa jne. Tuntui, että äiti ei hyväksynyt mun kirkosta eroamistani. Siis mua. En eronnut kirkosta, koska en hyväksy kirkon konservatiivisuutta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että en usko Jumalaan. Tuntuisi oudolta kuulua johonkin ryhmään, jonka perusprinsiippeihin ei usko. Surullista, ettei äitini ymmärtänyt sitä, että jos menen naimisiin, se on juhla, jossa juhlitaan mun ja mieheni rakkautta ja sitä, että me halutaan elää koko loppuelämämme yhdessä, eikä siihen todellakaan sovi mitkään höpinät raamatusta ja Jumalasta ja rukoileminen, koska meistä kumpikaan ei usko minkäänlaiseen jumalaan. Tuntuisi valheelliselta lausua sen tahdon, jos se samalla olisi vastaus kysymykseen, uskotko jumalaan. (Kysymyshän menee muistaakseni jotenkin muotoa; Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä surusumu ottaa.. jne.) Ei tuntuisi kovin uskottavalta se tahtominen."
"Terapiassa puhuttiin mm. siitä, kuinka tunnen että se sukulaisteni maailma on todella erilainen kuin omani. Sukulaisten (mm. isän) rasistisuus, oikeistolaisuus, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja erilaisuuden sietämättömyys raivostuttaa. Puhuttiin paljon siitä, että haluan olla suvaitsevainen, mutta en suvaitse mm. monien uskovaisten suvaitsemattomuutta. Koen, ettei suvaitsemattomuutta tulekaan suvaita, koska se ei olisi aitoa suvaitsevaisuutta, vaan suvaitsemattomuuden hyväksymistä. Uskova, joka ei hyväksy homoja, on kuin koulukiusaaja. Ei silloin koulukiusaamista kuulu katsoa sivusta ja hyväksyä syrjintää, vaan tuomita koulukiusaus ja suvaitsemattomuus. Ja kun joku sanoo, että joo, kyllä Jumala hyväksyy homot, synnit saa anteeksi, niin raivostuttaa, miten homoseksuaalisuutta pidetään edelleen jonakin vikana! Että homous on syntiä, eli moraalisesti väärin ja pahaa? Argh!
Terapiakerran teemaksi muodostuikin erilaisuus. Toisaalta koen, että tietynkaltaista erilaisuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä. Toisaalta mun pitäisi erottaa esimerkiksi uskovista ihmisistä ne inhimilliset järkevät ihmiset, joita mun kuuluisi sietää, ja ne suvaitsemattomat kirjaimellisesti raamatun tarinoihin uskovat, joita mulla on oikeus paheksua. En saisi niputtaa kaikkia uskovaisia heti tuohon huonompaan ihmisryhmään, vaan tutustua ensin ihmisen ajatuksiin, ja sitten vasta päätellä, onko se tyhmä vai ei. Niin ja toisaalta koen samaistuvani niihin erilaisiin ihmisiin, joita kaikki ei ymmärrä. Oonkin sukulaisteni edessä puolustanut sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, vaikka itse olen hetero. Tai ehkä juuri siksi olen uskaltanut, kun asia ei ole ollut liian henkilökohtainen.
Terapiassa kerroin esimerkkejä siitä, miten isäni puhui lauantaina rasistisesti ja miten sukulaiseni nauroivat homovitseille sunnuntaina. Jotenkin koin, että näiden esimerkkien takia vihani ja vieraantuneisuuteni joitakin ihmisiä kohtaan tuli osoitetuksi oikeutetuksi. Että en vain kuvittele, että tuo ympäristö on erilainen, vaan se todella on. Että terapeutti ymmärtää, että sukulaiseni ovat juntteja, en vain kuvittele."
"En hyväksy tietyillä tavoilla erilaisia ihmisiä, mutta silti pelkään sitä, että ne ei hyväksy mua. En haluaisi kenenkään pitävän mua tyhmänä, haluaisin, että kaikki tykkäis musta. Vaikka kyllä ymmärrän, että kaikki ei voi musta tykätä, ja että mäkään en tykkää kaikista. Ehkä mä pelkään sitä, että väärät ihmiset vihaa mua. Että ne ihmiset, jotka olisi mulle tärkeitä, ei pidäkään musta. Äh, en tiedä. Tuntuu vaan pahalta, jos tietää, että joku ei tykkää musta. Pelottaa puhua eri tavalla ajattelevien kanssa, ehkä koska pelkään, että ne suuttuu mulle tai pitää mua tyhmänä tai jotain. Haluaisin vain välttää eritavalla ajattelevia, koska en osaa olla luontevasti niiden seurassa. Ja ongelmia syntyy sitten siitä, kun niitä ei voikaan välttää, vaan niiden seurassa olonsa kokee hermostuneeksi ja jotenkin erilaiseksi, sellaiseksi vääränlaiseksi, jolloin pitää puolustella itseään muita vastaan. Haluaisin, että mut hyväksyttäis tällaisena kuin olen."
Näin tällä viikolla joku yö unta, jossa olin keskustellut äitini kanssa homoista ja sanoin äitille, että musta tuntuu todella pahalta, että sä et hyväksy homojen erilaisuutta, koska tuntuu, että samalla sä et hyväksy mun erilaisuutta. Aamulla herättyäni mietin taas, että voi jestas, miten sitä voikin unessa tajuta jotain, mitä ei ole hereillä aiemmin tajunnut! Noinhan se taitaa olla. Otan nää homolesbobitrans- asiat todella henkilökohtaisesti ehkä siksi, että tunnen oloni myös jotenkin hyljityksi, siksi, ettei mun erilaisuutta hyväksytä. Tuon unen näkemisen jälkeen tuota ylläolevaa vanhempaa kirjoitusta on helppo lukea tästä uudesta näkökulmasta. Siinähän näkyy aivan selvästi, miten homoseksuaalisuus, uskovaisten tuomitsevuus ja mun oma erilaisuuden kokemus suhteessa sukulaisiin liittyy tiiviisti yhteen.
Lopuksi monimerkityksinen, myös tähän aiheeseen ja muhun liittyvä biisi:
Jarkko Martikainen: Toivo
Toivoa usein täällä pohjalla tarvitaan.
Äiti soitti eilen illalla. Se oli humalassa. Se ei ole soittanut mulle humalassa enää muutamaan vuoteen, joten olin hieman hämilläni. Soitti siis ihan muuten vaan, kun ei olla vähään aikaan juteltu. Tunsin oloni epämukavaksi, ja ajattelin, etten halua nyt kuunnella äitiä. Sitten tein jotain merkittävää; Sanoin äitille, että öö hei tota mä en halua nyt puhua sun kanssa, kun sä oot humalassa, et jos sä soittaisit huomenna. Äiti vastasi (varmaan humalansa vuoksi hämillään tai häpeissään tai jotain kovasti pokkaansa ylläpitäen), jotain että selvä/joo, sitten sanottiin moit. Puhelu kesti 32 sekuntia. Tänään oon sitten odotellut, että äiti soittaa. Ja ellei soita tänään, mä soitan sille huomenna.
Olen ylpeä itsestäni. Olin avoin, ja asetin rajan. Suojelin itseäni. En jatkanut puhelua ja siten kokenut ahdistusta äidin humalatilasta, enkä keksinyt mitään tekosyytä puhelun lopettamiseen, että on kiire tai jotain. Olin rehellinen. Ja rohkea.
Tää viikko on ollut kiireestä puheenollen eka viikko yli kahteen kuukauteen, kun mulla ei ole ollut lähes koko ajan kiire. Olen nimittäin vähentänyt työssä oloa edelleen, se 4pv/vko ei ollut tarpeeksi vähän, vaan olin edelleen todella uupunut ja stressaantunut. Tällä viikolla olin ekaa kertaa vain kolmena päivänä töissä, ja heti tuntuu olo hiukan paremmalta. Tosin tällä viikolla on ollut terapiataukokin, että tää viikko on ollut tosiaan puoliksi lomaa, kun ei ole ollut paljoa muita menoja ja velvotteita kuin työ. Terapeuttia on ikävä, vaikka tauko on vaan 1,5 viikkoa.
Aion nyt jatkaa 3pv/vko töitä, ja välillä olla 4pv/vko, jos olo vaan tuntuu siedettävältä. (Meinasin ensin kirjoittaa hyvältä, mutta se olisi liikaa toivottu, hyvältä kun tuntuu kuitenkin niin harvoin. Mutta onneksi sentään joskus!) Olen toiveikas ja luottavainen siitä, että nyt alan taas voida paremmin, kun työ ei vie kaikkea aikaa ja kaikkia voimia. En siis aio edelleenkään uudelleenaloittaa lääkitystä, koska mua ei hirveesti nyt ahdista, vaan lähinnä uuvuttaa. Ja jos työnteon vähentäminen auttaa voinnin paranemiseen, niin miksi söisin lääkkeitä siihen? Vastustan sitä ajatusta, että lääkitsisin itseäni, jotta jaksaisin töissä. Haluan lääkitä itseäni vain, jotta voisin psyykkisesti paremmin. Jos siis mua ahdistaisi ja masentaisi kovin, eikä työnteon vähentäminen auttaisi, niin hyvin todennäköisesti alottaisin taas lääkkeet. Mutta kovin helposti, tavallaan turhaan, en halua lääkitä itseäni.
