Virtahepo olohuoneessa

(Kaikki tässä ja parissa seuraavassa postauksessa olevat lainaukset on Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjasta. Olen poistanut joitakin kursivointeja.)

Luin nyt kesällä Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjan. Se olikin ollut suunnitelmissa jo pitkään, vuosia. Mielikuvani kirjasta oli, että siinä käsitellään alkoholistin lapsena elämistä. Sitähän siinä käsiteltiinkin, mutta Hellsten kirjoittaa kyllä yleisemmin läheisriippuvuudesta, jonka yksi ilmenemismuoto on tuo alkoholistin lapsena eläminen. Eräs toinen esimerkki on ahdasmielisen uskonnollisuuden piirissä eläminen. Joitain samankaltaisuuksia olen itsekin mieltänyt juuri alkoholistiperheessä ja hyvin uskonnollisessa perheessä kasvamisessa. Vanhempi kenties muuttuu aivan erilaiseksi kuin aiemmin on ollut, on omissa maailmoissaan, ei kykene olemaan lapselle oikealla tavalla läsnä ja tukena. Lapsesta saattaa tulla hyvin yksinäinen ja turvaton. Molemmissa tapauksissa vanhempi(/-mmat) on kykenemätön tarpeeksi tukemaan lasta tunteiden käsittelyssä, josta voi seurata esim. se, että lapsesta tulee kroonisen surumielinen ilman että edes itse sitä kunnolla tiedostaa. Suru jää persoonallisuuteen kiinni, koska sitä ei osaa käsitellä. Pelko ja viha samoin.

Äidilläni oli ja on siis alkoholiongelma. Vaikka isäni ei ollut alkoholiongelmainen tai kiihkouskovainen tai työnarkomaani tai muuta vastaavaa selkeästi haittaavaa, koen ettei isäni ollut mulle ollenkaan hyvä vanhempi. Monet alkoholistiin liitetyt vanhemmuuden puutteet sopii myös isääni.

Kirjan lukeminen oli mulle kyllä vaikuttavaa. Löysin itseni monesta kohtaa, ja oivalsin tiettyjä asioita, joita terapiassa tuli käsiteltyä ihan uudesta näkökulmasta. Toki kirjassa oli myös paljon sellaista, mitä en kokenut omakseni. Mulla ei ole läheskään kaikkia läheisriippuvuuden tuntomerkkejä. Hengellisyydestä lässytyksen yritin skipata ärsyyntymättä. Hellstenhän on koulutukseltaan teologi, ja kirjoittaa melko suorasukaisesti siitä, että mielestään ilman tervettä hengellisyyttä ihminen ei voi olla mitenkään eheä.

Kirjan nimi tulee siitä, että "[o]n sanottu, että alkoholismia sairastava perhe elää talossa, jonka olohuoneessa on virtahepo, jonka olemassaolo on kiellettävä. Kukaan ei voi välttyä virtahevon huomaamiselta, sillä se todella täyttää olohuoneen sekä fyysisen kokonsa, että pelottavuutensa puolesta. Se on massiivisesti läsnä ja sitoo suuren osan perheen jäsenten voimavaroista. Virtahevon olemassaolon kieltäminen tekee tehtävän vielä paljon vaativammaksi. Perheen onnistuu kuitenkin sopeutua tilanteeseen, mutta ei ilman suuria uudelleenjärjestelyjä jokaisen persoonassa ja keskinäisessä kanssakäymisessä."

"Perhe kehittää kolme sääntöä, joista kiinnipitämisestä muodostuu sille elinehto: älä puhu, älä tunne, älä luota."

Omassa perheessäni äidin alkoholiongelmista ei puhuttu, pulloja salailtiin äidin äidiltä jne. Tuntuu, että myöskään monista muista tärkeistä asioista ei puhuttu.

Älä tunne- säännöstä kirjoitan vielä ihan omassa postauksessaan lisää.

Luottamus vanhempiin kolahti jo kovin varhain aika alas, pettymykset ja loukatuksi tulemisen kokemukset oli niin vaikuttavia. Tilalle tuli yksinäisyys. "Alkoholistiperheen lapset ovatkin maailman yksinäisimpiä olentoja." Koska muihin ei voi luottaa, kaikki on itsestä kiinni. Seuraa yksinäinen ja avuton olo. Tulee tarve kontrolloida kaikkea, koska maailma on kaoottinen, arvaamaton paikka, ja vain itseensä voi luottaa. "Kukaan ei tule antamaan hänelle turvaa. Niinpä hän hankkii itse itselleen turvan hallitsemalla kaikkea mikä hänen ympärillään on. Kaikki sellainen jota hän ei hallitse herättää hänessä kauhua."

Optimismistä ja pessimismistä

Sain työnantajaltani viime jouluna lahjaksi positiivareiden kalenterin, "menestyjän päivyrin". Tuosta lähtien on aina välillä ollut mielessä kirjoittaa jotain optimismistä ja pessimismistä, positiivisuudesta ja negatiivisuudesta. Aluksi ajatuksena oli haukkua optimismia ja puolustaa pessimismiä. Mutta tässä ajan kuluessa olenkin alkanut kyseenalaistaa sitä, että olisin pessimisti.

Olen aina vihannut kaikenlaista yltiöpositiivisuutta, esim. juuri positiivareiden 'Asenne ratkaisee. Aina.'-motto on saanut mut ärsyyntyneeksi ja vihaiseksi ja on tuntunut, että optimistit syyllistää ei-optimisteja siitä, että jos tuntuu pahalta, se on oma vika, kaikki on itsestä kiinni. Siis sellainen oikeistolainen ajatustapa, että 'jokainen on oman onnensa seppä', ja 'jos haluat menestyä, niin usko vain itseesi ja ole positiivinen, niin menestyt' jne. on aina saanut mut näkemään punaista. Olen pitänyt itseäni pessimistinä, koska olen pitänyt optimismia niin vastenmielisenä ylimielisyytenä ja itsepetoksellisuutena, että on tuntunut, että olen täysin vastakkaista mieltä. Mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että ehkä mä en olekaan pessimisti, vaan ihan vaan realisti.

Jos kaatuu paskaa niskaan, en yritä optimistin tavoin kuvitella, että kaikki on hyvin, kunhan vain uskottelee niin itselleen, kunhan vain tarpeeksi sinnikkäästi yrittää kieltäytyä näkemästä, tuntemasta ja haistamasta sitä paskaa. Että paskasta viis, asenne ratkaisee, ei täällä mikään haise... Mutta kuitenkin jos vaikka naamassa on luomi, en ala ajattelemaan pessimistin tavoin, että luomessa on varmasti melanooma, ja syöpä leviää sieltä joka paikkaan ja kuolen...

Ehkä olen vain aiemmin tavannut liikaa optimisteja ja vasta nyt, kun olen tavannut todella pessimistisiä ihmisiä, alan ajatella, että oon realisti.

Voin huonosti, koska mulle on tapahtunut ikäviä asioita. Näen kuitenkin monissa asioissa hyvää, kykenen olemaan kiitollinen monesta asiasta, koska mulle on tapahtunut paljon hyvääkin.

Uskon, (ja näin monet tutkijatkin ajattelee,) että optimismiin ja pessimismiin vaikuttaa paljon sekä oma temperamentti, persoonallisuus, että eletty elämä, kokemukset.
En siis olisi heti teilaamassa pessimistejäkään, koska jos elämä on opettanut, että joka kulman takana tulee sitä paskaa niskaan, eikö silloin paskattoman kulman olettaminen ole silkkaa hulluutta, ja paskakulman olettaminen taas nimenomaan realismia...
Toisaalta taas täytyy myöntää, että jos optimisti on selviytynyt kaikista aiemmista koettelemuksista hyvin, tai niitä ongelmia ei juuri ole ollutkaan, saattaa tulevaisuuteen äärimmäisen positiivisesti suhtautuminen olla hyvinkin ymmärrettävää, luonnollista, jopa realismia.

Ehkä niissä optimisteissa ärsyttääkin vain se muiden syyllistäminen, ei se itse positiivisuus. Tuntuu, että positiivarit ei osaa kohdata muita ihmisiä empaattisesti, ymmärtäväisesti, vaan ne kuvittelee, että kaikilla muillakin positiivisten mantrojen hokeminen (ja se saatanan asenne!) ratkaisee kaiken, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä ärsyyntymisen aiheuttaa se, että positiivarit tuntuu kieltävän ihmisten oikeuden olla sellaisia kuin ne on. Taas päästään siihen aiheeseen, että kun olen kokenut, ettei isä salli mun olla sellainen kuin olen, (itkevä, surumielinen,) vaan ärsyyntyy itkemisestä, olen yliherkkä niille tahoille, jotka kieltää joiltain ihmisiltä oikeuden olla omia itsejään. Kuten nyt vaikkapa ne tietyt uskovaiset, jotka ei hyväksy homoseksuaaleja tai sitten ne positiivarit, jotka ei tunnu hyväksyvän sitä, että jotkut ihmiset nyt vain ovat 'sielultaan' surumielisiä.

Kirjoittamattomuudesta

Aiemmin olen täällä pohtinut sitä, etten ole oikein kirjoittanut viime aikoina, koska elämä on tuntunut niin kiireiseltä. Että haluaisin kirjoittaa tänne, mutta en tunnu löytävän tarpeeksi aikaa. Ja että motivaatiota ja halua ja tarvetta on kirjottaa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että oikeasti kirjoittaisin.

Madeleinen blogin avulla tajusin, että ”yksi mun jonkinlaisen blogihiljaisuuden syy taitaakin olla se, että olen nyt ystävystynyt pikku hiljaa ihmisen kanssa, jonka kanssa voin avoimesti puhua mielenterveysongelmista, psykoterapiassa käymisestä, ongelmallisista suhteista vanhempiin jne. Ystäväni kanssa keskustelu on lisäksi auttanut mua paljonkin omassa terapiassani; olen oivaltanut paljon uusia asioita ystäväni ansioista. Live-elämän vertaistuki on osittain vähentänyt tarvetta nettielämän vertaistukeen.”

Olen koko elämäni ajan (tai siis ala-asteen puolivälistä lähtien) kirjoittanut päiväkirjaa. Kun aloitin psykoterapian, päiväkirjani pikkuhiljaa muuttui koskemaan enemmän tapahtumia kuin tunteita. Aloin siis enemmän kirjoittaa neutraalisti siitä, mitä olen tehnyt, enkä valittamaan siitä, mitä olen tuntenut. Tän blogin aloituksen myötä se korostui, vain harvoin on tullut enää tilitettyä paperiseen päiväkirjaan niin kuin joskus aiemmin. Ja nykyään taas, tässä reilun vuoden aikana, olen alkanut yhä enemmän puhumaan ystävilleni mielenterveysongelmistani. Jatkan silti edelleen paperipäiväkirjaani, kyllä sinnekin kertyy kamaa, mitä ei voisi muualla sanoa (paitsi terapiassa). Koen silti edelleen tarvetta tälle blogille, etenkin nyt kun tulevaisuudessa häämöttää terapian kesätauko.

Niin ja yksi syy vähentyneeseen kirjoitteluun on se, että tavallaan tuntuu, että olen täällä jo lähes kaiken sanonut. Haluan blogini olevan nimenomaan blogi, en mikään päiväkirja, jossa toistelen samaa viikosta toiseen. Mutta koska terapiassakin tulee koko ajan oivalluksia, kyllä nitä uusia kirjoitusaiheitakin tulee.

Äitienpäivä

Lähetin tänään sähköpostilla äidille äitienpäiväkortin (pari viikkoa sitten ottamani valokuvan vanhempieni pihan pajukissoissa olevasta nokkosperhosesta), ja kirjoitin viestiosaan "Hyvää äitienpäivää! Olet mulle tärkeä."

Monille ihmisille äidin muistaminen äitienpäivänä vaikkapa kortilla jossa lukee rakas tai jopa muuten vaan sanomalla äidille, että rakastaa, on täysin luonnollista. Mulle ei todellakaan ole. En ole mahdollisesti varhaislapsuutta lukuunottamatta koskaan kuullut vanhempieni sanovan mulle mitään sen kaltaista, että ne rakastais mua tai välittäis musta tai että olisin tärkeä. En ole itsekään niin sanonut, moneen vuoteen en ole niin vihamuurini takia oikeastaan kokenutkaan. Tänään sanoin äidilleni, että se on mulle tärkeä. Tää on mun elämässäni aika iso ja merkittävä juttu.

P.S. On taas ollut viime aikoina tosi hektistä. Kirjoitushaluja olisi, muttei tarpeeksi kovaa tarvetta kirjoittaa, jotta löytäisin sille aikaa kaikelta muulta. Palailen kuitenkin taas joskus, ainakin vielä toukokuussa.

Täällä ollaan - kuulumisia ja avuttomuutta

En ole nyt pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään. En kuitenkaan ole lopettanut tai lopettamassa kirjoittamista. On vaan sattunut tulemaan pitkä tauko. En oikein tiedä, miksi en ole kirjoittanut, jotenkin ei vaan ole ollut sopivaa aikaa, halua tai tarvetta siihen.

Tuossa lopputalvesta sain jonkinlaisen tarmonpuuskan, ja jaksoin olla paljon töissä. Syynä varmaankin joulun uuvuttavista jälkitunnelmista ylipääseminen ja myös ihan valoisuuden lisääntyminen syksyn ja talven pimeyden jälkeen. Olin suht. energinen, jonka takia taas toisaalta olin kiireinen, kun työ vei niin paljon aikaa, eikä tänne blogikirjoitteluun ollut sopivaa saumaa. Olen kyllä lukenut ahkerasti muiden blogeja, oma vaan on jäänyt hunningolle.

Nyt keväällä on taas ollut aika lamaantunut olo. Väsynyt, aikaansaamaton, surullinen olo. Muttei sentään ahdistunut, ei siis ihan paska, vaan vain semi-surkea. Sellainen tasaisen ikävä olo, mikä nyt on pahan masennuksen ja hetkittäisten hyvien jaksojen lomassa se mun perusolo ollut jo pidempään.

Terapiassa on sujunut hurjan hyvin. On tuntunut siltä, että lähes joka kerta on tullut uusia oivalluksia, pieniä ja isoja. Ja saa todella tullakin, kun nyt alkaa mennä yli 400€/kk terapiaan... Kelan tuki siis loppui, kaikki (80+80+40=)200 x 52,14€ = 10 428€ kuntoutuspsykoterapiarahat on käytetty. Nyt olen omillani. Saan osa-aikatyöstäni palkkaa kuitenkin ihan ok, ja juuri tuli 2 vuotta täyteen ja tuntipalkka nousi muutamakymmenen senttiä... ;)

Terapiassa olen käsitellyt vanhoja asioita hieman uusista näkökulmista ja ihan uusiakin asioita. Mm. avun pyytäminen ja antaminen, siis niiden molempien vaikeus, on ollut ihan viime aikoina aiheena. Jännä miten sitä oivaltaa itsestään kaikkea tosi yllättävääkin! Kipeitä tunteita on tullut puitua, mm.turvattomuuden tunteita, avuttomuutta, riittämättömyyttä, syyllisyyttä.

Olen tuntenut viime aikoina muutenkin voimakkaasti. Eräs keskustelu sai mut aikamoisen raivon valtaan. Tunsin puhdasta vihaa. Petyin siihen, että eräs ihminen häpeilemättä myönsi, kuinka hänen mielipiteensä on paljon tärkeämpiä kuin muiden, kuinka hän määrää kaikesta, kuinka hän on itsekkäästi päättänyt, että nyt tehdään näin ja muut joutuu olemaan hiljaa. Olin aika hämmentynyt ja tyrmistynyt. Ei tuollaisen ihmisen kanssa halua olla tekemisissä yhtään sen enempää kuin mitä on pakko.

Viime aikoina olen myös usein havahtunut tajuamaan, kuinka ihana kultakimpale mun puoliso on. Mm. työkavereiden karut kokemukset auttaa tajuamaan, että maailma on täynnä todella paskoja miehiä ja todella huonoja parisuhteita. Onneksi osaan olla kiitollinen siitä, että mun mies ei petä, ei jätä, ei ryyppää, ei vittuile mulle, kohtelee mua arvostavasti ja kunnioittavasti, on kiltti ja kaikinpuolin ihana. Vaikka onhan siinäkin tietty vikoja, mutta ne on hyvin pieniä. Ihanaa, että jokin osa elämästä sujuu lähes täydellisesti!

Viime aikoina on tullut huomattua, että monet tän hetken rektioni tapahtumiin tuntuu hyvin paljon samankaltaisilta kuin tunteeni menneisyydestä. Siis se klisee siitä lapsuuden äiti-suhteen ja isä-suhteen näkymisestä nykyisyydessä on kovin usein totta. Ja kummasti monet unet viime aikoina on ilmentänyt tuota yhtenevyyttä nykyajassa ja lapsuudessa.

Tuosta avun antamisesta voisin vielä kirjoittaa... Mulle tuli vastaan tilanne, jossa yksi mun ystävä pyysi mun apua. Halusin tottakai auttaa, ja tuli hyvä mieli, kun voin olla avuksi jollekin. Mutta oli se silti ihan uskomattoman vaikeaa! Puin asiaa terapiassa monta kertaa, ja havahduin tajuamaan tärkeitä asioita. Kun olen tilanteessa, jossa mun pitää auttaa jotain ihmistä, kun joku toinen ihminen on jollain tavalla heikompi kuin mä, tarvii mun apua, ahdistun. Tulee jonkinlainen pakokauhu, että haluan pois tilanteesta. Haluan sulkea silmät, olla näkemättä, olla olematta auttaja. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten haluaisi auttaa. Auttaminen pelottaa. Tulee riittämättömyyden tunne, mä en osaa auttaa, vaikka mun pitäis.

Noh, mistäs tää sit juontuu? Äiti-suhteesta. Usein alkoholistin lapsista sanotaan, että koska ne on lapsena joutunut huolehtimaan vanhemmastaan ja murehtimaan alkoholisti-vanhempansa puolesta, niistä tulee aikuisina auttavaisia ja toisista huolehtivia ihmisiä. Mulle on käynyt aivan toisin. Koska mua on äidin humalatila ja avuttomuus ahdistanut, olen jollain tavalla yrittänyt kieltäytyä näkemästä sitä. Koska olen ehkä ollut huolissani äidistä, mutta en ole osannut auttaa, (tai ehkä olen jollain tavalla tajunut, etten voi auttaa,) en ole ehkä uskaltanut edes yrittää auttaa, vaan olen kieltänyt kaikki huolestumistunteeni ja rajannut auttamisvaihtoehdon pois tietoisuudesta. Olen pakottanut itseni tunteettomaksi. Ehkä oma avuttomuus on tuntunut niin turvattomalta ja kauhealta, että olen vain halunnut kaikella tapaa pois auttajan roolista, kaikista auttamistilanteista.

Sitten nykyään, kun vaikka kuvittelen, että mun pitäisi tukea mun miestäni ja olla vahva, kun se on heikko, tuntuu tuo todella vastenmieliseltä. Sellaiselta, että haluaa siitä tilanteesta pois. Ettei yksinkertaisesti kestä sitä, että joku kaipaa mun apua. Se avun "vaatiminen" multa tuntuu sietämättömältä. En mä halua enkä kykene auttamaan! Ja toisaalta taas haluaisin mielettömästi pystyä auttamaan ihmisiä! Siitä taas tulee riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet, etten pystyisi auttamaan apua tarvitsevaa, vaan mun pitäis muka aina olla se heikompi osapuoli, joka voi tukeutua muihin, tai ainakin tasaveroinen, niin ettei mun vastuulla olisi muiden auttaminen. Tulee syyllisyyttä siitä, että olenko mä tosiaan niin itsekäs ihminen, että kaipaan muilta apua, mutten voi itse auttaa.

Psykoterapiasta

Sain kommentin ensimmäiseen blogikirjoitukseeni. (Kiitos muuten vielä myös niille parille muulle lukijalle, jotka on kommentoinut vanhojakin postauksia. On hyvä palata tutkailemaan, mitä on aiemmin kirjoittanut. Toivon siis todellakin keskustelua vanhoistakin kirjoituksista!)

Aloitin blogini reilu vuosi sitten. Olin ekan kirjoituksen aikoihin kelan tukeman psykoterapian puolessa välissä, enkä vielä ajatellut jatkavani terapiaa kelan tuen jälkeenkin. Kuvittelin siis olevani suunnilleen terapian puolessavälissä. Nyt on kelan tuki pian loppumassa, mutta en todellakaan lopeta vielä. Lopetusajankohta on nyt avoinna, lykkään vaan pikkuhiljaa edemmäksi sitä ajankohtaa, johon asti ainakin jatkan. Toistaiseksi ollaan sovittu terapiasta ainakin tämän vuoden 2011 loppuun asti. Itseasiassa terapiassa ollaan nyt sivuttu sitäkin mahdollisuutta, että lisäisin viikkokertojen määrän kolmeen tai jopa neljään, jolloin alottaisin psykoanalyysin. Mutta nuo ovat vain sivuamisia, saatan lisätä käyntitiheyttä, mutta todennäköisemmin en.

Juttelin tässä taannoin erään tuttuni kanssa, jonka tiesin olevan masentunut ja käyvän psykoterapiassa. Hän oli lähes yrittänyt itsemurhaa, ollut viikkoja psykiatrisessa sairaalahoidossa ja ollut kuukausia sairauslomalla, ollut todella syvästi masentunut. Mutta alkanut parantumaan, ja vain puoli vuotta myöhemmin ollut kokoaikatöissä ja voinut psyykkisesti erittäin hyvin. Kuulosti erikoiselta. Aivan erilaista kuin mulla. Mulla ei masennus missään vaiheessa ole päässyt todella syväksi, mutta sitkeästi se lievänä kyljessä koko ajan on. Ei mulla ole niitä jyrkkiä alamäkiä,mutta ei kyllä ylämäkiäkään. Siksikin tuota terapian tihentymistä on pohdittu, kun vaikka terapia on auttanut mua paljon, masennus edelleen on kovin tiukasti mussa kiinni. Lievänä, mutta jatkuvana. Tiheämpi terapiakertojen tahti voisi auttaa nopeammin, voisin päästä helpommin syvälle siihen masennuksen sisimpään.

Tuntuu mielettömän hienolta, että olen sattunut löytämään mulle sopivan terapeutin, joka oikeasti tuntuu ammattitaitoiselta, luotettavalta, välittävältä, kiinnostuneelta. En ajattele, että terapeutti ei ole tarpeeksi hyvä, kun ei ole vielä onnistunut parantamaan mua tarpeeksi, tai että itse olisin huono terapiassakävijä, kun en ole vielä tarpeeksi parantanut itseäni. Ajattelen, että mulla se masennus tosiaan on niin sitkeästi kiinni mun persoonassa (muistan lukeneeni diagnoosistani dystymia myös muodon depressiivinen persoonallisuus, joka mielestäni selittää sitä, miksi pitkäaikainen masennus dystymia ei tunnu olevan vain irrallinen sairaus vaan jotenkin olennaisesti kiinni minuudessa olevaa häiriötä), ettei siihen vain vielä kolme vuotta terapiaa riitä. Olen siis toiveikas sen suhteen, että terapiasta on vielä mulle suurta apua, en ajattele, että kun en vielä ole parantunut kunnolla, kaikki on toivotonta. Viimeksi maanantaina onnistuin saamaan terapiassa sellaisen oivalluksen, että vieläkin ihmetyttää.

Tulevaisuudesta

Terapiassa olen tässä vajaan kolmen vuoden aikana käsitellyt paljon menneisyyttä. Eräältä terapian läpikäyneeltä kaveriltani kuulin pari vuotta sitten, että se oli omassa terapiassaan saanut käsiteltyä menneisyyden haamut, mutta tajusi terapian loputtua, että olisi ollut hyvä, että olisi puhunut enemmän myös tulevaisuudesta. Tuo jäi mun mieleeni, ja nyt kun olen yhdenlaisessa terapian taitekohdassa (menneisyys ei tunnu vielä tarpeeksi käsitellyltä, mutta koen, että olen saanut puhuttua paljon kaikesta haluamastani, ei ole juurikaan enää mielessä mitään, mistä ehdottomasti haluaisin puhua), mielessä on käynyt tulevaisuudesta puhuminen.

Se se onkin vaikeaa. Olen tajunnut terapian kuluessa paljon siitä, mitä en halua elämääni ja myös jonkinverran siitä, mitä haluan elämääni, mutta yksi suuri kysymysmerkki ainakin on jäljellä: työ.

Mulla ei ole edelleenkään oikein mitään hajua, mitä haluaisin tehdä työkseni. Jotain osa-aikatyötä kuitenkin haluaisin tehdä mieluummin kuin olla työttömänä. Mutta kun olen silleen ihan ok tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseen, niin ei tule tehtyä mitään päätöksiä töihin tai koulutukseen hakeutumisesta, kun ei tiedä, mitä haluais.

Tiedän, että en halua mitään liian stressaavaa, en kokoaikatyötä, en asiakaspalvelua, en liian fyysistä, en sitä, en tätä. Mutta mitä sitten oikein haluan? En tiedä. Olisi kiva, jos olisi jotain, joka kiinnostaisi.

Haluaisin kuitenkin kiinnostua jostain, olisi kiva, jos olisi jokin työ, jota haluaisi tehdä. Mutta ei kai tässä oikein voi muuta tehdä, kuin toivoa, että joskus jokin asia alkaa kiinnostamaan. Ehkä ei pitäisi pitää sitä työtä minään ongelmana. Yrittäisi vaan elää hetkessä. Että nyt kun oon suht tyytyväinen työhöni, olisin vain rauhassa töissä enkä murehtisi tulevaa. Vasta kun joudun työttömäksi tai tympäännyn tuohon työhön, alkaisin tehdä päätöksiä tulevasta.

Pelottaa vastuu. Pelottaa, kun olen vastuussa omasta elämästäni. Omista valinnoistani. Valinnat ahdistaa, niitä täytyy koko ajan tehdä, ja ne voi mennä pieleen. En haluaisi olla vastuussa mistään! Terapeutti sanoi kerran jotain sellaista, että jos on nuorena ollut hyvin vastuullinen, voi aikuistumisen kynnyksellä tuntua siltä, että haluaisikin olla vastuuton.

(En oikein tiedä tuosta vastuullisuudesta nuorena, ainakin olen ollut hyvin yksinäinen ja siinä mielessä hyvin tietoinen siitä, että olen valintojeni kanssa yksin, kukaan ei auta, itse pitää päättää. Ehkä se sitten on ollut sitä vastuullisuutta. Vaikka olen ollut teininä usein kännissä, harrastanut seksiä jne, niin olen kuitenkin ollut siinäkin vastuullinen. En ole koskaan sammunut, olen aina käyttänyt kondomia, olen peittänyt krapulani vanhemmiltani jne. Teininä tuntui, ettei itsellä ole tarpeeksi oikeuksia, nykyään tuntuu, että itsellä on liikaa vastuuta.)

Tuntuu hullulta kun ikäiseni kaverit hankkii lapsia, muuttaa omakotitaloihin, ostaa autoja ja koiria, käy ”oikeissa töissä”, matkustelee... Välillä tuntuu niin epätodelliselta, että onko jotenkin niin, että todella muut alkaa olla aikuisia ja itse on edelleen jonkinlaisessa nuoruudessa. Mutta eihän se ihan niin ole. Eihän mulla luultavasti vanhanakaan ole mitään omakotitaloa, autoa, lasta tai kokoaikatyötä. Eikä sekään kai mitään vastuuttomuutta ole, ettei hanki lasta masentuneelle vanhemmalle, elä epäekologisesti, uuvuta itseään työssä. Eri tilanteissa vastuullisuus ja aikuisuus vaan on erilaista.

Jotenkin vaan noita tuoreita vanhempia ajatellessa tulee olo, että itse sitten kuitenkin jää paitsi jostain hienosta. Että vaikka on kaikkien ihmisten kannalta parempi, etten hanki lapsia (erityisesti mun ja sen kuvitellun lapsen!), niin kuitenkin se jollain tavalla surettaa, ettei pääse osalliseksi siitä ilosta, mitä muut vanhemmat kokevat lapsistaan. En siis todellakaan halua lapsia, enkä ole koskaan halunnutkaan. Aiemmin, ennen terapiaa, olen halunnut haluta lapsia; olen ajatellut, että olisi kiva, jos haluaisin lapsia. Mutta myöhemmin olen tajunnut, etten mä vain halua, eikä mun tarvitsekaan haluta. Enää en siis haluakaan haluta. Ei ole sellaista toivetta, että mä sopisin ”normaalin” ihmisen muottiin. Onneksi mun mieskään ei halua lapsia. Olisi aika ikävä tilanne, jos toinen haluaisi ja toinen ei. Nyt kun olen masentunut ja ahdistunut ja maailmassa on jo liikaa ihmisiä ja en usko voivani olla hyvä äiti jne, niin päätöksemme olla tekemättä lapsia on kyllä hyvin selkeä ja olen hyväksynyt sen, että tässäkin kohtaa eroan muista "tavallisista" ihmisistä. Mutta kyllä se lapsettomuus silti jotenkin surettaa, vaikka vapaaehtoista ja itsevalittua onkin.