Ylös alas ylös alas

Välillä on ollut ihanan onnellisia hetkiä, välillä murskaavan onnettomia. Tänään on päivä siltä väliltä, ihan kivaa, ei ahdista, muttei kovin iloinenkaan olo ole. Tässä ihan viime aikoina on kyllä vahvistunut se käsitys, että en oo valmis lopettamaan terapiaa vielä ensi vuonna. Onneksi ei oo pakko lopettaa. Terapeutti on halukas jatkamaan ja mulla on rahaa maksaa.

Olen edelleen työtön. Oon hakenut pariin työpaikkaan, mihin ihan oikeasti haluaisin päästä töihin. Sellaisia harvinaisuuksia siis on olemassa! Lama-aikana ja kesäaikana! Toiseen en päässyt, toiseen voi vielä olla mahdollisuus. Oi kun niin toivoisin pääseväni sinne, edes työpaikkahaastatteluun asti. Mihinkään haastatteluun en ole päässyt. En silti uskalla odottaa ja toivoa liikoja, työnhakijoissa on taatusti paljon sellaisia ihmisiä, joilla on koulutusta tai työkokemusta alalta, jolta mulla ei oo. Tyhmää.

Viimeaikaiset onnettomat hetket on liittynyt enimmäkseen näihin työttömyyden huonoihin puoliin, mm. harmitus siitä, etten pääse edes työpaikkahaastatteluun, ja ahdistus siitä, etten tiedä, mitä työtä haluaisin tehdä. Olen tuntenut oloni avuttomaksi ja surkeaksi, kun en ole ymmärtänyt ja osannut täyttää kelan tukihakemuskaavakkeita. Olen lueskellyt ohjeita netistä, mutta en vaan tajua. Olen itkenyt sitä, etten tiedä, mistä mitäkin asiaa pitäisi kysyä. Tajusin onneksi mennä kelaan kysymään, miten ne perkeleen kaavakkeet kuuluu täyttää, ja sainkin moneen kysymykseeni ymmärrettävän vastauksen. Mutta en kaikkiin, osaa piti/pitää kysyä vielä työkkäristä, pankista, vuokranantajalta, entiseltä/nykyiseltä/mikälie työpaikaltani, mieheni työnantajan entiseltä ja nykyiseltä kirjanpitäjältä... Ei mikään ihme, että yhteiskunnan tukia jää enemmän hakematta, vaikka olisi niihin oikeutettu, kuin mitä niitä tukia väärinkäytetään! Mulla on kuitenkin korkeakoulututkinto ja ajattelen hyvin loogisesti ja pidän itseäni (tai ainakin ennen olin, en tiedä, onko masennus pehmentänyt aivoja) melko älykkäänä. Miten sitten tyhmemmät ihmiset selviytyy? Tai ehkä se vika on juuri tuossa loogisuudessa. Ajattelen liian loogisesti? Byrokratiakuviot kun ei kovin loogisilta ja järkeviltä tunnu...

Tästä aion puhua terapiassa sitten kuukauden päästä, että miksi ihmeessä mä stressaan sitä, että en ymmärrä miten ne kelan kaavakkeet kuuluu täyttää. Miksi koen sen niin raskaasti, miksi en meinaa kestää sitä avuttomuuden ja turvattomuuden tunnetta, joka mussa syntyy? Herättääkö se avuttomuuden kokemus aina ne samankaltaiset tunteet menneisyydestä, ja samalla hetkellä pitäisi selviytyä koko elämän avuttomuuksista ja turvattomuuksista? Olen usein eri tilanteissa kokenut, etten tiedä, kuka osaisi mua auttaa, ja olen ollut tyytymätön siihen, etten osaa jotain tai edes tiedä, mistä saisin apua. Ilmeisesti siinä joutuu vastakkain sen epämiellyttävän tosiasian kanssa, että pitää nöyrtyä ja myöntää (ennenkaikkea itselleen) oma osaamattomuus ja pelätä sitä, että vaikka pyytää apua, ei ehkä kukaan osaa auttaa. Ehkä opin koulussa liittämään mun ihmisarvoni opintomenestykseen eli osaamiseen, ja nyt kun en jotain osaa, se osaamattomuuden sietäminen on vaikeaa, koska samalla tulee tunteet, etten ole minkään arvoinen koska en jotain osaa.

Mun piti käydä mun entisellä/nykyisellä/mikälie työpaikallani kaikkien eri pikkujuttujen takia, ja ehdin parina edellisenä yönä nähdä painajaisia siitä käynnistä. Sitten kun eilen olin menossa sinne, huomasin, kuinka mua jännitti. Tosi hassua. Vaikka mun pomo on mukava, enkä pelkää sitä, mutta silti vaan jännitti. Onneksi kaikki sujui hyvin ja nyt helpottaa. Eikä tarvi nähdä hetkeen painajaisia.

Onnellinen työtön

Mulla ei ole mitään aikatauluja! Ei töitä, ei psykoterapiaa, ei mitään aikatauluvelvotteita! Aika outoa.. Saa tehdä mitä tykkää milloin tykkää. Saa nukkua pitkään ja suunnitella aikataulut ihan miten haluaa.

Eli vaikka oon nyt työtön ja terapiasta on kesätauko, voin aika hyvin. Olen vapaa!

Olen hakenut n. 10 työpaikkaan, mutta meitä työnhakijoita nyt on satoja muitakin kuin minä. Eikä avoimia työpaikkoja oo kauheesti, jollei ole just sen alan koulutusta tai jollei suostu puhelinmyyjäksi. Että en oo kauheen luottavainen sen suhteen, että tästä mitään työpaikkaa saisin. Olen ilmottautunut työkkäriin, ja olen tällä hetkellä työtön, joka ei ole työtön, työntekijä, joka ei tee töitä, ja opiskelija, joka ei opiskele. Lisäksi olen sairas, joka ei ole sairas, kesälomailija, joka ei ole kesälomalla, ja vaikka mitä muuta hassua! Älyttömiä nää byrokratiakoneiston lokerot..

Olen nauttinut kesästä. Oon tutustunut paremmin pariin tuttuuni, nyt niistä on tullut ehkä jo ystäviä, mut ainakin kavereita. Oon tavannut paljon eri kavereita. Oon lukenut hyviä kirjoja. Pitkästä aikaa siis, paria poikkeusta lukuun ottamatta en oo lukenut romaaneja varmaan 8 vuoteen... Mutta nyt lueskelen jo neljättä kirjaa.

On jo herännyt joitakin ajatuksia, joista haluan puhua terapiassa. Ajatuksia on tullut byrokratiarumbasta, ihanien ihmisten kanssa keskustelusta, kirjoista. Olen kirjoittanut ajatuksia ylös, ja aion ottaa paperit ensimmäisellä/ensimmäisillä kerroilla syksyllä terapiaan mukaani, jolloin voin lukea ne terapeutille. Näin mun ei tarvi yrittää muistaa niitä asioita montaa viikkoa, vaan voin luottaa siihen, että ne asiat on paperilla, en unohda jutella niistä terapiassa.

Tuntuu siltä, että ellei tulevaisuus työn kannalta ois näin epävarmaa ja toivotonta, voisin aika hyvinkin. Miksköhän? Onko se just siksi, että koska mulla on nyt jokin hyvin konkreettinen ongelma (työttömyys), ei psyykkiset, epämääräisemmät ja abstraktit ongelmat vaivaa? Että niille ei nyt yksinkertaisesti ole tilaa, "oikea ongelma" vie kaiken tilan? Että samalla kun olen tauolla terapiasta, en ajattele terapia-ajatuksia, psyykkisiä ongelmiani ja surujani, vaan the ongelmaksi muodostuu työttömyys?
Vai onko tässä kyse nyt vaan siitä, että nyt kun voin vihdoin lomailla ja levätä, viettää sitä ihanaa oikeaa omaa elämääni ilman työtä, voin hyvin? Vihdoin kun saan lukea kirjoja, nukkua pitkään jne, jaksan paremmin? Nautin elämästä, koska ei ole pakko nousta aikaisin töihin ja tuhlata omaa elämäänsä työpaikalla? Voin tavata kavereitani virkeänä ihanassa ilmassa? Jaa-a.

En edes tiedä, toivonko saavani niitä työpaikkoja, mihin haen. Toisaalta haluaisin päästä jonnekin töihin, että saisin rahaa, toisaalta haluaisin nyt vain nauttia kesästä ja aikatauluttomasta elämästä. No, aika rennosti nyt toistaiseksi pystyn tulevaisuuteen suhtautumaan. Yllättävän huoleton olo. Onneksi nyt on hyvä hetki elämässä, tällaisia taukoja tarvitaan siihen surussa rämpimiseen. Oikeastaan olen melko onnellinen nyt! :)

Työnhakua

Tauko töistä jatkuu, joten olen nyt hakenut ahkerasti työpaikkoja. Fiksannut ansioluetteloa, lähetellyt erilaisia hakemuksia. Todella ristiriitainen olo, kun en haluaisi mihinkään töihin, mutta pakko mikä pakko. Odotan nyt haastattelukutsuja ja aion joko ensi viikolla tai sitä seuraavalla viikolla aloittaa byrokratiarumban, ellen töitä onnistu saamaan. Noihin tulevaisuuden byrokratiaihanuuksiin kuuluu mm. yliopiston määräaikainen keskeyttäminen, työttömäksi ilmoittautuminen, työmarkkinatuen hakeminen. Sen selvittäminen, olenko oikeutettu asumistukeen. Varmasti joutuu kaikenlaisia lippusia ja lappusia täyttelemään, mistä en edes tiedä vielä. Työpaikaltakin pitää varmaan hakea joku selvitys siitä, että työsopimus on voimassa, mutta töitä ei ole. Teinkin jo yliopiston sähköpostiosoitteen tarpeettomaksi, koska menetän sen sitten keskeytyksen myötä. Tein itselleni jälleen uuden sähköpostiosoitteen, jonka sitten vaihdoin moniin paikkoihin, missä nyt on käytössä yliopiston osoite. Olen siis pikkuhiljaa henkisesti ja ihan konkreettisestikin alkanut valmistautua siihen, että nyt todellakin joudun siirtymään opiskelijasta työttömäksi. Mutta toivo elää kuitenkin. Jos nyt tällä viikolla tai ens viikolla tärppäisi, ja saisinkin jonkun työpaikan, enkä joutuisikaan luopumaan opiskelijahintaisista bussimatkoista ja muista eduista.

Töitä ei siis ole ollut nyt viikkoihin, mutta tekemistä kylläkin. Olen pystynyt olemaan melko rentona, ja työkuviot on ahdistanut ja stressannut vain vähän. Olen aloittanut kaikkia kivoja käsityöprojekteja ja muitakin juttuja, joihin kaivataan luovuutta. Ehkä mussa jossain syvällä piileekin pientä luovuutta, vaikka olen aina pitänyt itseäni todella epäluovana. Toisaalta mun luovuus on kuitenkin aika järjestelmällistä ja suunnitelmallista, mutta luovuutta kuitenkin. On ollut ihanaa viettää monta tuntia flow-tilassa mittaillen ja leikellen kankaita, laitellen nuppineuloja, ommellen saumoja, ihaillen tuloksia...

Nyt todellakin tuntuu, että elän päivä kerrallaan. Hyvässä ja pahassa.

Terapiassa olen viime aikoina puhunut hyvin vaihtelevasti eri aiheista. On ollut hyviä sessioita. Kaikkea pientä uutta on tullut esiin. Huomenna onkin sitten viimeinen kerta ennen kesätaukoa. Tauosta tuleekin aika pitkä, 7 viikkoa. Tuntuu jännältä ajatella, että sitten kun taas seuraavan kerran terapeutin kanssa nähdään, mulla voikin olla jokin ihan uusi, erilainen työ. Vaikka kesätauko on pitkä, ei se kuitenkaan mitenkään huoleta tai harmita. Varmaankin sitten muutaman viikon päästä jo kaipailenkin takaisin, mutta ehkä terapiatauko tekee taas ihan hyvääkin. Täähän saattaa jopa olla mun viimeinen kesätauko koko terapiassa. Käyn nyt ainakin tän vuoden loppuun terapiassa 2 kertaa viikossa ja ylipäätään terapiassa ainakin ens kesään asti. Voi olla että lopetan terapian siihen, tai sitten jatkan sitä vielä vaikka vuosia.

Pakkolomalla

Olen nyt kolmatta viikkoa lomalla töistä, koska töitä on niin vähän, että pari työntekijää on laitettu tauolle. Olisin siis halunnut olla töissä, mutta en voi olla. Työsopimus on sellainen, että tää epävarmuus on ihan laillista. Ei irtisanomisaikaa, ei koskaan varmuutta siitä, onko huomenna töitä. Toisaalta joustavuutta on toiseenkin suuntaan; voi olla töissä vain silloin, kun se itselle sopii.

Sinänsä vapaa töistä tuli ihan sopivaan aikaan. Kuten viime postauksessani kirjoitin, olin kovin uupunut, joten ”sairausloma” tuli tarpeeseen. Lisäksi oli ihania hellepäiviä, joten oli mukavaa pystyä nauttimaan kesästä kiireettömästi. Kävin myös sukulaisteni tykönä, joten oli hyvä, että oli lepopäiviä ennen ja jälkeen reissun, jotta ei ollut liian rasittavaa.

Mutta kolme viikkoa vaan alkaa olla kovin pitkä aika lomailla vastentahtoisesti. Enkä edes tiedä vielä, pääsenkö seuraavalla viikolla takaisin töihin, vai jatkuuko tauko ties kuinka kauan. Tää tauko pakottaa mut ajattelemaan taas kaikki työkuviot ja suunnitelmat ihan uusiksi. Hakisinko muita töitä, alkaisinko työttömäksi... Hankala päättää. Kun tykkään kovasti nykyisestä työstäni, joten en haluaisi vaihtaa. Mutta pakkohan se on vaihtaa, jos ei työvuoroja saa. Surettaa kovasti kivan työn mahdollinen menettäminen. Ja kivojen työkavereiden menettäminen.

Vaikka mulla ei siis ole nyt mitään tuloja, ei rahatilanteeni kuitenkaan ole mitenkään akuutti. Säästöillä elelen. Siksi päätöksen tekeminen on pitkittynyt ja jahkailen ja pähkäilen, mitä tekisin. Kun ei siis ole ihan pakko heti päättää, päättäminen pitkittyy.

En nyt millään jaksaisi ja haluaisi alkaa opettelemaan uutta työtä. Mutta pakko kai se jossain vaiheessa on yrittää etsiä muita töitä, ei tällaisessa epävarmuudessa voi kauaa elää. Olen kyllä jo katsellut työpaikkailmoituksia, mutta en ole lähettänyt hakemuksia. Tällä hetkellä mollin sivuilla on 2 sellaista paikkaa, joihin voisin hakea.

Mutku mä en haluu ja byäh ja haluisin vaan takaisin ”nykyisiin” töihini jne.. Äh, hankalaa valita, mitä elämässään tekee. Miksi yhtäkkiä työ on mulle niin tärkeetä, ainahan oon ajatellut vaan, että työ on pakollinen keino saada rahaa, oikea oma elämä on sitten vapaa-ajalla. Kai tässä nyt vaan on käynyt niin hassusti, että oon kiintynyt työhöni ja työkavereihini niin kovasti, että mahdollinen irtautuminen sattuu niin paljon, etten tahtoisi sitä tehdä.

Sitten vielä jotain muuta kuin työvalitusta;

Kävin tosiaan taas sukulaisteni luona. Tällä kerralla sain kerrotuksi masennuksestani siskolleni. Olen siihen hyvin tyytyväinen, nyt oikeastaan kaikki muut ”tärkeät” tietää paitsi mieheni vanhemmat, mahdollisesti siskoni mies (en tiedä, kertooko siskoni sille) ja isäni. Ja mieheni vanhemmille voisin kyllä kertoa, se ei ole mitenkään ongelmallista, ei vaan ole tullut sitä sopivaa tilaisuutta. Ainoa ”ongelmallinen” kertominen koskee siis enää isääni.

Avauduin masennuksestani muuten taas myös yhdelle muullekin uudelle ihmiselle; eräälle työkaverilleni. Vastaanotto oli helpottavasti mutta valitettavasti se sama, mitä monen muunkin kohdalla; myös sillä on masennusta. Aiemminkin olen tainnut kirjoittaa, että tosiaan noin puolella ihmisistä, joille olen kertonut masennuksestani, on itselläänkin mielenterveysongelmia. Toisaalta on ollut mukavaa huomata, etten ole ongelmineni yksin, toisaalta taas on kovin lohdutonta, että meitä mielenterveysongelmaisia näyttää olevan enemmän kuin terveitä...

Tuohon sukulaisvierailuun vielä palatakseni; keskustelu koski jossain vaiheessa mm. sitä, mitä ihmiset muistaa lapsuudestaan. Äitini äiti kertoi jotain siitä, kun äitini oli ollut pieni, ja äitini ei muistanut kerrottua. Huomasin sopivan tilaisuuden tulleen, ja aloin keskustella omista lapsuusmuistoistani. Paikalla oli silloin mm. vanhempani, mummuni, tätini. Kerroin, etten muista oikein mitään lapsuudestani, ennen kouluikää olevia muistoja on vain muutamia. Kysyin, muistaako vanhempani yhtä tiettyä tilannetta lapsuudestani. Äitini ei muistanut, isä muisti. Tilanne oli tavallaan aika arkipäiväinen, neutraali, mutta kuitenkin sen verran erikoinen, että se oli jäänyt isäni mieleen. Isäni kertoi mitä muisti tilanteesta.

Yllätyksekseni siihen liittyikin yksi olennainen asia, mitä en itse muistanut. Muistin itse lähinnä ne voimakkaat tunteet, joita mulla oli tilanteen jälkeen. Mutta kun kuulin isän version tapahtuneesta, ymmärsin jotenkin paremmin tunteitani. En kertonut tunteistani sukulaisilleni, aloin vain itse pohtia tilannetta. Kysyin vielä, että muistaako vanhempani, minkä ikäinen olen tuolloin ollut, mutta ei ne muistanut. Harmi, koska olisi mielenkiintoista tietää, minkä isäisenä olen kokenut ne harvat hetket, jotka lapsuudestani muistan. Tää edellä mainittu muisto on merkittävä, koska muistin sen kerran terapiassa yhtäkkiä puhuessani tunteistani isääni kohtaan. Ne tähän muistoon liittyvät voimakkat tunteet on pettymystä ja epäluottamusta isää kohtaan. On tuntunut pahalta, että isä lupasi jotain, ja sitten petti lupauksensa. Olen pelästynyt sitä tilannetta, että olen luullut isän olevan mun turvana, mutta kun se ei olekaan ollut, olen kokenut oloni avuttomaksi, ja olen suuttunut isälle ja pettynyt isään. Olen itkenyt, koska isä on valehdellut mulle ja ollut epäluotettava, jättänyt mut oman onneni nojaan... Tää muisto tuli mieleen silloin, kun puhuin terapiassa siitä, miten pahalta tuntui murrosiässä, kun kaikki luottamus isään oli mennyt saatuani tietää isän toisesta suhteesta.

Iloa, surua ja uupumusta

Kolme viikkoa on jo kulunut edellisestä kirjoituksesta... Tähän on mahtunut kaikenlaista. Olotilat on vaihdellut melko nopeasti. Oon ollut aiempaa enemmän töissä, ja se on aiheuttanut fyysistä ja psyykkistä väsymystä.

Toisaalta näihin kolmeen viikkoon on kuulunut myös paljon mukavaa ja psyykkistä jaksamista tuottavaa. Oon nähnyt useita eri kaveriporukoita ja nauttinut helteistä. Oon syönyt kaikkia ihania herkkuja; hyvää leipää, hyvää ruokaa, hyvää jätskiä ja piirakkaa. Oon puuhaillut yhtä mukavaa asiaa, ja yksi tärkeä toive on täyttynyt. Ennen kaikkea olen iloinnut useiden ihmisten kanssa vietetyistä hetkistä.

En oo nyt juurikaan tuntenut masennusta tai ahdistusta, mutta ajoittain oon kyllä ollut erittäin surullinen. Itkenyt terapiassa, itkenyt kotona, itkenyt bussissa. Terapiassa oon käsitellyt surullisia asioita, ja tuntuu olevan vähän terapiauupumustakin. (Ei kauheasti haittaisi, vaikka terapialoma jo alkaisikin. Kuukausi vielä jäljellä ennen kesätaukoa.) En tietoisesti välttele käsittelemästä vaikeita aiheita, mutta jotenkin kai sitten se vaikeiden tunteiden käsittely aiheuttaa väsymystä. Jännää, miten surun musertavuus onkin niin erilaista kuin masennuksen tai ahdistuksen tuoma paha olo. Kai se suru sitten just on tärkeä -ellei tärkein- osa sitä tervehtymistä; masennus kun on vähentynyt, ja epämääräinen ahdistus on lähes kokonaan vaihtunut syvään suruun, niin sitä surua nyt pitäisi käsitellä. Kai sitä surua pitäisi vaan jaksaa surra ja surra, että joskus vähän helpottaisi. Mutta entäs jos ei jaksa? Uuvuttaa.

Olen ollut joistakin suruistani aika ihmeissäni. On hämmentävää huomata, miten suurena on kokenut ja kokee jotkut menetykset, joiden on luullut olevan vain pieniä.

Nyt todella tunnen rämpiväni taas surun sumussa. Täytyy toivoa, että se lopulta tervehdyttää.

Erilaiset sukulaiset

Vanhempani, siskoni ja isovanhempani asuu samalla paikkakunnalla, jossa itse asuin kunnes lukion jälkeen muutin yliopiston takia kauemmas. Ekana parina vuonna kävin melko useinkin viikonloppuisin vanhempieni/siskoni tykönä, nykyisin käydään mieheni kanssa muutaman kerran vuodessa. Nuo sukulaisvierailut on yleensä psyykkisesti kovin rankkoja. Ahdistavia, jännittäviä, surullisia. Usein jo kotimatkalla bussissa olen itkenyt, ja kotona sitten heti lisää. Kotiin paluu on aina tuntunut helpottavalta ja on tullut olo, etten enää ikinä halua lähteä kotoa mihinkään.

Terapian ansiosta olen ymmärtänyt, mikä niissä vierailuissa uuvuttaa ja surettaa, ja vierailut onkin helpottunut viimeisen vuoden aikana. Olen ymmärtänyt, miksi tuntuu niin pahalta käydä entisellä kotipaikkakunnallani. Kun siellä on mun menneisyys, mulle muka ”läheiset” ihmiset, mitkä on oikeasti täysin vieraita! Mä en tunne enkä ymmärrä niitä ja ne ei tunne eikä ymmärrä mua. Ja sit muka tunnetaan toisemme ja puhutaan pinnallisesti mitä kuuluu, mimmosta säätä on ja et kiva kun nähtiin. Mitä kivaa siinä on, et näkee vieraita ihmisiä nopeasti ja puhuu jotain small talk -paskaa? Joo tiedän, tähän vois mulle esittää kysymyksen, että miksi ihmeessä sitten en itse puhu muuta kuin small talk -paskaa, mutta kun ei se ole mun tilanteessa niin helppoa. Ja kyllähän mä aina välillä uskaltaudun yrittämäänkin, mutta vaihtelevin tuloksin, usein huonoin.

Sukulaisten luona olo on tuntunut kuin omalta maailmaltaan. Olen tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi, oudoksi. On tuntunut, kuin eläisin sukulaisteni kanssa eri todellisuuksissa. Ne on niin hemmetin vieraan oloisia. Tähän liittyy osittain sellainen ulkopuolisuuden tunne ihan koko yhteiskunnasta, kun keskiluokkainen oikeistolainen konservatiivinen uskonnollinen ilmapiiri tuntuu niin painostavalta ja vieraalta. Sukulaiseni on junttimaalaisia, rikkaita oikeistolaisia. Tai no keskituloisia, mut mun mielestä jo keskituloiset on rikkaita. Vihaan sitä homogeenistä elämää, missä normien ulkopuolinen on epäilyttävää, outoa, väheksyttävää tai paheksuttavaa. Ei niitten kanssa voi puhua oikein mistään; politiikasta ja uskonnosta ne on ihan eri mieltä, ne ei tunnu tajuavan lainkaan, et mua ei kiinnosta esim. lapset. Tuntuu jotenkin vialliselta, kun odotetaan, että mä olisin sellainen kuin muutkin. Lapsia pitäisi tehdä, töissä pitäisi jaksaa, kaikkea muutakin pitäisi jaksaa ja kaikesta pitäisi tykätä. Ihmetellään, kun en halua matkustella, odotetaan, että mua kiinnostais sisustus tai puutarhanhoito. Oletetaan, että haluaisin omakotitaloon asumaan, ihmetellään, ettei meillä mieheni kanssa ole autoa eikä aikomustakaan hankkia sellaista. Pienituloisen arkea ei ymmärretä. Ajatellaan, että työttömät on vaan laiskoja. Puhutaan, että ”täälläkin asuu nykyään neekereitä”. Siis 2010-luvulla! (tai oikeastaan toi tapahtui ”jo” vuonna 2008) Aivan eri maailmat! Välillä tulee epätodellinen olo.

On niin vaikeeta olla ympäristössä, minkä toimintatapoja pitää moraalittomina, esim. se, ettei mitään kierrätetä, käytetä uudestaan tai ylipäätään kuluteta vähemmän, vaan koko ajan vaan kaikkea heitetään roskiin ja kärrätään kaatopaikalle. Niin ja matkustellaan lentokoneella. Ajellaan huvikseen autolla.

Olen siis itse vasemmistovihreä ja ateisti ja usein sukulaisteni seurassa tulee sellainen olo, että joutuu puolustelemaan omaa maailmaansa niiden (mun mielestä väärää) ajattelutapaa kohtaan. Ja salailemaan. Mulla ei onneksi ole omakohtaisia kokemuksia uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, mutta suvussani uskonnollisuus on itsestäänselvyys. Kun kerroin äidilleni, että olen eronnut kirkosta, äitini huolena oli, ettei mummulle saa kertoa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että on parempi jos mummuni ei tiedä, koska kiihkouskovaisuudestaan huolimatta mummuni on mulle jossain määrin rakas, enkä halua, että se joutuu pelkäämään, että mä joudun helvettiin... Haluan suojella ihmistä, jonka ajatusmaailmaa en kuitenkaan hyväksy, heh. Mutta siis äidilleni olisi ollut tärkeää, että sen tytär menee naimisiin kirkossa jne. Tuntui, että äiti ei hyväksynyt mun kirkosta eroamistani. Siis mua. En eronnut kirkosta, koska en hyväksy kirkon konservatiivisuutta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että en usko Jumalaan. Tuntuisi oudolta kuulua johonkin ryhmään, jonka perusprinsiippeihin ei usko. Surullista, ettei äitini ymmärtänyt sitä, että jos menen naimisiin, se on juhla, jossa juhlitaan mun ja mieheni rakkautta ja sitä, että me halutaan elää koko loppuelämämme yhdessä, eikä siihen todellakaan sovi mitkään höpinät raamatusta ja Jumalasta ja rukoileminen, koska meistä kumpikaan ei usko minkäänlaiseen jumalaan. Tuntuisi valheelliselta lausua sen tahdon, jos se samalla olisi vastaus kysymykseen, uskotko jumalaan. (Kysymyshän menee muistaakseni jotenkin muotoa; Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä surusumu ottaa.. jne.) Ei tuntuisi kovin uskottavalta se tahtominen.

Tässä vielä tekstinpätkä, jonka olen kirjoittanut erään terapiakerran jälkeen:

"Terapiassa puhuttiin mm. siitä, kuinka tunnen että se sukulaisteni maailma on todella erilainen kuin omani. Sukulaisten (mm. isän) rasistisuus, oikeistolaisuus, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja erilaisuuden sietämättömyys raivostuttaa. Puhuttiin paljon siitä, että haluan olla suvaitsevainen, mutta en suvaitse mm. monien uskovaisten suvaitsemattomuutta. Koen, ettei suvaitsemattomuutta tulekaan suvaita, koska se ei olisi aitoa suvaitsevaisuutta, vaan suvaitsemattomuuden hyväksymistä. Uskova, joka ei hyväksy homoja, on kuin koulukiusaaja. Ei silloin koulukiusaamista kuulu katsoa sivusta ja hyväksyä syrjintää, vaan tuomita koulukiusaus ja suvaitsemattomuus. Ja kun joku sanoo, että joo, kyllä Jumala hyväksyy homot, synnit saa anteeksi, niin raivostuttaa, miten homoseksuaalisuutta pidetään edelleen jonakin vikana! Että homous on syntiä, eli moraalisesti väärin ja pahaa? Argh!

Terapiakerran teemaksi muodostuikin erilaisuus. Toisaalta koen, että tietynkaltaista erilaisuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä. Toisaalta mun pitäisi erottaa esimerkiksi uskovista ihmisistä ne inhimilliset järkevät ihmiset, joita mun kuuluisi sietää, ja ne suvaitsemattomat kirjaimellisesti raamatun tarinoihin uskovat, joita mulla on oikeus paheksua. En saisi niputtaa kaikkia uskovaisia heti tuohon huonompaan ihmisryhmään, vaan tutustua ensin ihmisen ajatuksiin, ja sitten vasta päätellä, onko se tyhmä vai ei. Niin ja toisaalta koen samaistuvani niihin erilaisiin ihmisiin, joita kaikki ei ymmärrä. Oonkin sukulaisteni edessä puolustanut sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, vaikka itse olen hetero. Tai ehkä juuri siksi olen uskaltanut, kun asia ei ole ollut liian henkilökohtainen.

Terapiassa kerroin esimerkkejä siitä, miten isäni puhui lauantaina rasistisesti ja miten sukulaiseni nauroivat homovitseille sunnuntaina. Jotenkin koin, että näiden esimerkkien takia vihani ja vieraantuneisuuteni joitakin ihmisiä kohtaan tuli osoitetuksi oikeutetuksi. Että en vain kuvittele, että tuo ympäristö on erilainen, vaan se todella on. Että terapeutti ymmärtää, että sukulaiseni ovat juntteja, en vain kuvittele."

En hyväksy tietyillä tavoilla erilaisia ihmisiä, mutta silti pelkään sitä, että ne ei hyväksy mua. En haluaisi kenenkään pitävän mua tyhmänä, haluaisin, että kaikki tykkäis musta. Vaikka kyllä ymmärrän, että kaikki ei voi musta tykätä, ja että mäkään en tykkää kaikista. Ehkä mä pelkään sitä, että väärät ihmiset vihaa mua. Että ne ihmiset, jotka olisi mulle tärkeitä, ei pidäkään musta. Äh, en tiedä. Tuntuu vaan pahalta, jos tietää, että joku ei tykkää musta. Pelottaa puhua eri tavalla ajattelevien kanssa, ehkä koska pelkään, että ne suuttuu mulle tai pitää mua tyhmänä tai jotain. Haluaisin vain välttää eritavalla ajattelevia, koska en osaa olla luontevasti niiden seurassa. Ja ongelmia syntyy sitten siitä, kun niitä ei voikaan välttää, vaan niiden seurassa olonsa kokee hermostuneeksi ja jotenkin erilaiseksi, sellaiseksi vääränlaiseksi, jolloin pitää puolustella itseään muita vastaan. Haluaisin, että mut hyväksyttäis tällaisena kuin olen.

Suku on pahin?

Vanhemmistani olen jo useasti puhunutkin. Nyt lisää mun suhteista muihin sukulaisiini.

Jo aiemmin kerroin, että siskoni tuntuu vähän kuin tädiltä. Meillä on jonkinverran ikäeroa, eikä olla koskaan oltu mitenkään samalla tasolla. Kun olin pikkulapsi, sisko oli koululainen, kun olin koululainen, sisko oli teini ja aikuistumassa, kun olin teini, sisko muutti omilleen asumaan, oli jo psyykkisesti aikuinen. Kun itse tulin täysikäiseksi, sisko oli taas psyykkisesti paljon vanhempi, tuntui tätimäiseltä. Nykyään mulla on joitakin tuttuja, jotka on siskoni ikäisiä tai vanhempiakin, mutta ”samalla tasolla” kuin mä, kun taas siskoni tuntuu jo keski-ikäiseltä.

En oikein tiedä, mitä tunnen siskoani kohtaan. Kai mä siitä välitän. Mutta se on mulle vieras, en tunne sitä. Meidän suhteen läheisyyden puute johtuu siitä, ettei tunneta toisiamme. En tiedä, mitä sisko ajattelee mistäkin. Tuntuu kuitenkin, että olen siskolle tärkeä. Olen sille varmaan tärkeämpi kuin se on mulle. Toi tuntuu toisaalta kiusalliselta. Tuntuu surulliselta, että siskot on toisilleen vieraita. Toisaalta haluaisin tutustua siskooni, toisaalta ehkä pelkään, että jos tutustun siihen paremmin, en tykkääkään siitä, eikä me voidakaan olla ystäviä. Ehkä pelottaa tutustua senkin takia, että siskossani on joitakin piirteitä, jotka ärsyttää isässä. Mieluummin ehkä pysyy etäällä.

En siis rakasta siskoani, mutta en myöskään ole mitenkään sisarkateellinen. Sillä on kai hyvät välit vanhempiin, mutta jotenkin ajattelen, että ne on valheelliset (kun sisko ei tietääkseni tiedä, että isä petti äitiä). Enkä tiedä, onko ne kuitenkaan niin kovin hyvät välit, vai vaan sellaiset kohteliaan pinnalliset.

Siskoni lasta kohtaan mulla on lämpimiä tunteita. Se tuntuu mulle tärkeältä. Tulee tunne siitä, että haluan suojella siskoni lasta, haluan että siitä tulee onnellinen. Tuntuu hassulta, mutta siitä tulee oikeastaan mieleen mä pienenä. Eli samalla kun haluan siskoni lapselle kaikkea hyvää, haluan myös suojella omaa itseäni menneisyydessä. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itkua ei saa mitätöidä sillä, että kiinnittää huomion johonkin kivaan ja yrittää piristää, ajattelen kai samalla sitä, että kun mä pienenä itkin, oisin kaivannut sitä, että olisin saanut itkeä suruni pois eikä mun itkemistä ois kielletty yrittämällä lopettaa se mahdollisimman pian. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itku yritetään kieltää, samalla ajattelen, että mua ei osattu lohduttaa pienenä ja mun ei annettu rauhassa itkeä, vaan painostettiin lopettamaan itku ja olemaan väkisin iloinen. Kun haluaisin halata itkevää siskoni lasta, ajattelen samalla sitä, että muhun sattui aivan hirveästi se, kun isä oli mulle vihainen siitä, kun itkin.

Välit isovanhempiini on aika etäiset. Mun nyt jo kuollutta pappaa mä rakastin, sitä toista vielä elävää en rakasta. Miten tuntematonta ihmistä edes voisi rakastaa? Tuon pappani kanssa elämäni aikana vaihtamani lauseet jää alle sataan. Etäisempää ja tunnekylmempää sukulaista mulla ei varmaan ookaan. Toista mummiani kai rakastan, toista en. Noi joita en tunne ja joita en rakasta, on muuten mun isän vanhemmat. Onkohan ne sitten jotenkin niin tunnekylmiä ja puhumattomia, että isä ei ole saanut niiltä tarpeeksi rakkautta ja siitä on kasvanut sellainen kusipää? Ainakaan sotatraumoja pappallani ei ole, mutta ehkä aikakautensa tuotteena se tunteettomuus ja puhumattomuus ei pappallani mikään ihme kuitenkaan ole. Tuo ikä ja aika, jolloin on elänyt, ei tietenkään kaikkea selitä, toinen rakas pappani jopa oli sodassa ja silti oli ihanan empaattinen ja mukava.

Tästä tulisi ihan mielettömän pitkä postaus, ellen pätkisi tätä. Joten tässä oli johdanto aiheeseen ja seuraavassa jatkoa.