Unet ja unohdetut (torjutut?) muistot

Aivot toimii jännästi. Kun noin vuosi sitten aloitin nykyisen työni, johon liittyy paljon numeroita, alkoi aivoissani tapahtua kummia. Jokin numerolokero aivoissa aktivoitui ja aloin muistaa joitakin numerosarjoja. Pari numerosarjaa tunnistin, esimerkiksi pankkitilini numeron, jota en kuitenkaan ollut koskaan opetellut ulkoa, se oli vaan jotenkin piirtynyt aivoihin. Eräs numerosarja oli kuitenkin mulle pieni mysteeri. Se oli selvästi puhelinnumero, mutta en tiennyt kenen. Kävin mm. läpi kännykkäni ja mietin kovasti, kenen numero se voisi olla. Jonkin aikaa asiaa selviteltyäni ja pähkäiltyäni selvisi, että numero oli mun yläasteaikaisen kaverini, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä yhdeksään vuoteen! Siis numero, jota en ollut tarvinnut melkein kymmeneen vuoteen, putkahti yhtäkkiä mieleen! Olin todella ihmeissäni, kaikkeen kummaan aivot pystyy.

Tuon kokemuksen jälkeen uskoin paremmin siihen, että terapiassa kannatti käsitellä niitäkin vanhoja juttuja, joista en muista oikein mitään. Aivothan voi pienellä kaivelulla muistaa vaikka mitä unohdettua! Ja niinhän tässä onkin jo tullut muistettua vaikka mitä unohdettua. Viime viikolla viimeksi. Yhtäkkiä muistin yhden hajanaisen muiston lapsuudesta, jonka käsittely terapiassa oli ja on edelleen tarpeen. Miten sitä voikin vain unohtaa jotain melko merkittävääkin menneisyydestä ja sitten vuosia myöhemmin muistaa? Jännää.

Muistamisen hyvänä apuna mulla on ollut päiväkirjojen lisäksi valokuvat. Kummasti vain joistakin kuvista muistaa asioita, joita ei ilman kuvia lapsuudesta muistaisi. Myös esimerkiksi elokuvia katsoessa saatan muistaa jotain omasta menneisyydestäni ja päästä paremmin käsiksi tunteisiini. Esimerkiksi televisiosta tullut Terapiassa-sarja sai mut pohtimaan paljon sellaisia asioita terapiassa, joita ei ehkä ilman sarjan katsomista ois tullut oivallettua. Myös unien pohtimisella olen huomannut pääseväni kiinni ajatuksiin ja tunteisiin, joita en ollut jotenkin kunnolla tiedostanut.

Ennen terapian aloittamista näin vain epämääräisiä "tiikeri jahtaa" -painajaisia, mutta pikkuhiljaa terapian aloituksen jälkeen aloin nähdä paljon todellisempia unia. Tässä joitakin ylöskirjaamiani unia:


"Viime yönä näin unta, jossa olin ihan tuskainen ja itkin ja huusin känniselle äidilleni: LOPETA TOI RYYPPÄÄMINEN! EKSÄ VITTU TAJUA ETTÄ TOI SATUTTAA SUN LISÄKS MUITAKIN! Ja kun heräsin, en voinut kuin itkeä."

"Viime yönä näin sellaista unta, jossa puhuin äitini kanssa jossain tuttujen ihmisten seurassa, jotain sukulaisia siis. Jossain vaiheessa aloin itkeä ja tuskaisena ja vihaisena huusin äitille, että ymmärrän kyllä, että siskoni on väsynyt, kun vauva valvottaa, en aina ymmärrä, miten pienten lasten vanhemmat jaksaa, varsinkaan yksinhuoltajat, mutta ei mua saa verrata muihin, että ei mua saa vähätellä, sun pitäis tajuta, että mä oon ollut viime aikoina tosi uupunut ja väsynyt. Hmm.."


"Toinen uni, minkä viime yönä näin, liittyikin isääni. Siinä isä oli suhtautunut muhun jotenkin niin, että hermostuin ja aloin itkeä. Kerroin isälle, kuinka sen käytös loukkaa mua, ja että koen, että isä syyllistää mua jostain sellaisesta, mihin en ole syyllinen, vaan se on tapahtunut vahingossa, ilman että mua voisi siitä moittia. Merkittävää tässä unessa oli se, että olen aiemmin terapiassa kertonut terapeutille yhdestä jutusta, jolloin isäni oli puhelimessa suuttunut mulle, ja olin tuntenut, että se syyllistää mua tapahtumasta, johon en ollut voinut vaikuttaa, vaan joka oli tapahtunut sattumalta. Sen jälkeen aloin itkeä. Niin että siinä unessa uskalsin itkusta ja pahasta mielestä huolimatta kertoa isälle, että se oli mun mielestä kohtuuton ja suuttui mulle epäoikeutetusti. Oikeassa elämässä pelkäsin ja pelkään puolustaa itseäni isäni syytöksiltä."


"Näin viime yönä painajaista, josta muistan parhaiten sen, että itkin ja huusin isälle, että mä haluan sulta rakkautta! Mutta se vaan ihmetteli, että miksen ole niinkuin jotkut mun kaverit, miksi olen tällainen. Siinä unessa koin, että isä ei hyväksynyt mua sellaisena kuin olen, vaan se ois halunnut, että oisin erilainen."

"Viime yönä näin unta, jossa olin vanhempieni olohuoneessa sukulaisten kanssa. Oli jotkut juhlat ja moni joi jotain alkoholia. Siellä oli aikamoinen hälinä, monet puhui samaan aikaan. Isäni oli humalassa. Se nousi sohvalta ja kosketti mun hiuksia ja istu takasin. Olin ihan ihmeissäni ja kysyin tiukalla äänellä isältä, miksi se noin teki. Se hämmentyi mun kysymyksestä eikä osannut vastata. Sitten mua alko itkettää ja huusin, että miks se nyt koski mua, eihän se oo koskaan koskenut mua. Sitten menin lähemmäs isää ja huusin ja itkin, että mä rakastan sua, mutta en tiedä lainkaan rakastatko sä mua.

Sitten heräsin. Siinä unessa siis kavahdin isän kosketusta, koska ei me olla oltu fyysisesti tai henkisesti läheisiä ainakaan 13 vuoteen. Lapsena ehkä jossain vaiheessa, mutta sitä en muista. Unessa tuli hyvin esiin myös se, että mulla on hyvin ristiriitaiset tunteet isään: vihaa, rakkautta, surua, pettymystä, pelkoa. Ja tosiaan kaikesta huolimatta rakastan isää, mutta en tiedä rakastaako se mua."


"Viime yönä näin ekaa kertaa unta terapeutistani. Siinä unessa lensin terapeutin kotitalon ohi, ja katselin, kun terapeuttini oli pihalla 2 lapsensa kanssa. (Oikeasti en tiedä, onko terapeutillani lapsia). Koin kaipuuta ja ikävää terapeuttiani kohtaan. Siinä unessa oli rauhallinen tunnelma, vähän samankaltainen kuin siinä lumiukko-jouluanimaatiossa. En siis lentänyt räpistelemällä käsiäni, kuten ennen unissani, vaan tavallaan liidin silleen kevyesti ilman ponnistuksia.

Tänään kerroin terapiassa tosta unestani ja puhuttiin siitä ja mun tunteista terapeuttia kohtaan. Kerroin siis terapeutille, että se on mulle tärkeä ja että olen kiintynyt siihen, mutta tuntuu oudolta, että se tuntuu mulle läheiseltä, koska en tunne terapeuttiani. Ja että tuntuu haikealta, kun en voi olla terapeutilleni niin tärkeä, kuin mitä se on mulle. Ja että haluaisin, että olisin tärkeä(mpi?) terapeutilleni. Ja että terapiassa tuntuu kotoisalta ja rauhalliselta."


"Yhdessä unessa ratsastin valkoisella hevosella. Olin jotenkin väärinpäin, mutta se ei haitannut, tuntui ihan luonnolliselta. Herättyäni tajusin, että se hevonen oli väärinpäin! Mä siis olin nenä menosuuntaan, mutta hepalla oli turpa takana. Eli se ratsasti pers edellä... Edettiin jossain maastossa hiekkarannalla, ja sitten se muuttui muunlaiseksi maaksi, kuitenkin koko ajan veden lähellä. Paettiin jotain, vedessä oli jotain pahoja örkkejä. Piti ylittää vesialueita ja hypätä laivaan ja taas saareen jne... Jossain vaiheessa se hevonen ei enää ollutkaan mukana menossa, vaan olin ihan ypöyksin. Se hevonen ei jostain syystä ollut voinut jatkaa matkaa. Pelkäsin niitä vesien kauheita örkkejä ja yritin paeta ja olla suojassa.

Kun heräsin, ihmettelin tuota unta jo senkin takia, että en ole koskaan ollut kiinnostunut hevosista. En ole ikinä ollut edes hevosen selässä, en edes ponin!

Aika pian tajusin, että tota unta vois tulkita niin, että se hevonen oli mun terapeutti! Yhdessä edettiin mun menneisyyden örkkien seassa, kunnes terapeutille tuli kesätauko ja jäin yksin pelkäämään vesiörkkejäni.

Olen joskus puhunut terapiassa siitä, että vesi edustaa mulle pelottavaa hallitsematonta turvattomuutta, kun se yritti joskus tulkita vettä äidin syliksi. En myöntynyt sen tulkintaan, vaikka myönsinkin kyllä, että toisaalta äidin läheisyys pelottaa, mutta vesi ei kuitenkaan edusta sitä, vesi edustaa ennemmin kuolemaa ja yleistä turvattomuutta.

Mutta mitä se kertoo, että terapeutti etenee väärin päin, vaikkakin oikeaan suuntaan? ;o)"


"Näin edellisyönä todella kamalaa painajaista, ja kun heräsin siihen, oli todella tuskainen olo. Pelotti nukahtaa uudelleen, kun pelkäsin, että painajainen jatkuu. Onneksi ei kuitenkaan jatkunut. En muista, että oisin koskaan nähnyt noin painostavan ahdistavaa unta. Siinä unen lopussa mm. en pystynyt liikkumaan enkä puhumaan, ja yritin toistuvasti huutaa mieheni nimeä ja apua. Yritin herätä painajaisesta pinnistelemällä ja keskittymällä heräämiseen (näin mulla käy tosi usein tavallisten painajaisten kanssa), mutta se ei vaan onnistunut. Jotkut ihmiset oli tekemässä mulle jotain pahaa, ja tunnelma oli todella painostava. Herätessä lakana oli ihan märkä, ja vapisin pelosta. Itkin.

Sitten myöhemmin aamulla kun heräsin uudelleen, aloin miettimään unta, enkä muistanut sitä sisältöä enää kunnolla, ainoastaan ton lopun tuntemukset. Tuli mieleen, että sitä unta vois tulkita niin, että olin paniikissa mm. koska en enää pystynytkään kontrolloimaan itseäni (en voinut liikkua, puhua, enkä herätä), en pystynyt suojautumaan maailman pahuudelta. Ja terapiaan mennessä on viime aikoina ahdistanut se, että olen etukäteen tiennyt, että tulen jatkamaan samoista ahdistavista tunteistani vanhempiini, niistä hankalista suhteista ja surullisista, pelottavistakin tunteista. Se pelottaa, etten voi tunteilleni mitään, se kipeä suru vain satuttaa ja raatelee mua.

Niin ja sitten se, että mun mies on mun turvani. Se, jonka rakkauden avulla jaksan elää, ja yrittää uskoa parempaan tulevaisuuteen. Se, jota voin halata. Joka lohduttaa, kun mulla on paha olla.

Tuntuu jotenkin ajankohtaiselta se teoria, että masennus on suojakeino menetysten aiheuttamaa sietämätöntä tuskaa vastaan. Tällä hetkellä tuntuu uskottavalta, että masennus olisi kehittynyt, jotta jaksoi elää. Että se peitti ne tuskaiset surun tunteet. Oli sietämätöntä, kun nuorena ei ollut läheisiä. Kaverit kiusasi ja oli epäluotettavia, äiti joi, isä oli pelottava, määräilevä, ei sietänyt mun itkemistä... Oli pakko masentua. (Ja myöhemmin kun masennus iski pahempana, oli valtava stressi mm. opiskelusta, joka aiheutti masennuksen lisäksi ahdistusta. Olihan sekin surullista, kun kaikki haaveet tuntui kaatuvan sen myötä, ettei opiskelut sujunutkaan. Tajusin, että mun alalta ei löydy töitä, musta ei tulekaan mitään mahtavaa älykästä ammattilaista. Se oli kova kolaus, vasta pikkuhiljaa olen päässyt tuon asian yli. Surrut opiskelujen "hyödyttömyyden".) Mutta sen pohjamasennuksen, dystymian, surua olen vasta alkanut käsittelemään."

Olin rohkea

Onnistuin viikonloppuna. Kerroin äidilleni, että mulla on mielenterveysongelmia. Kerroin, että sairastan masennusta ja ahdistusta ja että söin n. vuoden masennuslääkkeitä ja käyn kaksi kertaa viikossa psykoterapiassa.

Tuli pari sopivaa tilannetta, joiden jälkeen ajattelin, että seuraavaksi kun tulee sopivasti sivuttua jotain sopivaa aihetta, olen rohkea ja töksäytän jonkun lauseen, josta keskustelu voi alkaa. Näin sitten kävi. Heti alkulauseiden jälkeen tuli osittain helpottunut olo. Olin vihdoin pystynyt siihen! Asiasta puhuminen ei enää ollut mun vastuulla, nyt äiti tiesi, ja voi kysellä jos haluaa. En enää ”salannut” masennustani.

Alkuhelpotuksesta huolimatta olin jännittynyt. Tuntui oudolta ja epätodelliselta. Olin yhtäkkiä uudessa tilanteessa ja aika tuntui kuluvan todella nopeasti. Jälkikäteen en muista kunnolla, mitä kaikkea tuli sanottua ja missä järjestyksessä.

Äiti suhtautui ihan hyvin. Tai myöhemmin mulle tuli mieleen, että ehkä se suhtautui liiankin asiallisesti. Olisin ehkä kaivannut jotain tunteellisempaa. En tiedä. Ehkä olisin kaivannut empatiaa. No, enpä itsekään kovin tunteellinen ollut. Ehkä äiti oli siksi asiallinen kun mäkin olin. Ei mua vaan siltä jännitykseltäni alkanut edes itkettämään. Ei tarvinnut miettiä, uskallanko itkeä vai yritänkö estää itkun, kun ei itku edes yrittänyt tulla.

Mutta kovin tyytyväinen kuitenkin olen viikonlopusta. Nyt äiti tietää. Jatkossa voi olla helpompi puhua lisää. Eilen oli hyvin rauhallinen olo. Juuri nyt on mukava olla. Ei sureta eikä masenna, ei stressaa eikä ahdista.

Yritän

Viikonloppuna ois tulossa tilaisuus jutella äitin kanssa. Yritän kovasti saada itsestäni ulos jotakin. Yritän olla rohkea. Yritän pystyä kertomaan äidilleni, että mulla on mielenterveysongelmia. Yritän.

Mutta en tiedä pystynkö. Mitään konkreettista suunnitelmaa ei vieläkään ole, vaikka terapiassakin olen viime aikoina puhunut suurimman osan ajasta tästä kertomisesta. Edelleenkään en tiedä, mitä haluaisin sanoa tai millä lauseella voisin aloittaa.

Pelottaa.

Masennuksesta kertominen

Aluksi puhuin masennuksestani vain miehelleni. Sitten aloin kirjoitella netissä eri nimimerkeillä mielenterveysaiheisilla foorumeilla. Sitten hain ammattilaisapua ja aloin puhua psykologille, psykiatrille ja psykoterapeutille. Sitten aloin pikkuhiljaa kertoa kavereilleni. Aina kun olin saanut kerrottua olevani masentunut jollekin kaverilleni, tuli hyvin helpottunut olo. Huomasin myös, että melkein joka toisella kaverillani, kenelle kerroin, oli tai oli ollut itsellään myös masennusta tai muita mielenterveysongelmia, kuten esim. sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Pari kaveriani oli käynyt itsekin psykoterapiassa. Muutama oli syönyt tai syö masennuslääkkeitä. Olin kyllä hieman yllättynyt, että omista tutuista löytyi niinkin monta pahoinvoivaa. Mulla ei siis ole varsinaisesti läheisiä ystäviä, vain eritasoisesti tuttuja kavereita, joten asioista ei siksi ollut tullut puhuttua aiemmin. Nyt lähes kaikki kaverini tietää masennuksestani ja psykoterapiassa käynnistäni, lähinnä vain osa (reilu puolet) työkavereistani ei tiedä.

Kavereille kertominen on ollut siinä mielessä hankalaa, että on pitänyt odottaa sopivaa tilannetta, jossa kertominen on luontevaa, kun en vain osaa yhtäkkiä alkaa kertomaan masennuksestani, ellei se jotenkin liity jo puheilla olevaan aiheeseen. On niin vaikeaa vaan töksäyttää, että hei, mä olen masentunut. Mutta kun saa kerrottua, tulee hyvä mieli. Avautuminen kannattaa. Tulee sellainen olo, että voi olla oma itsensä, ei tule ”salattua” mitään.

Mutta sitten siihen, kenelle en ole vieläkään kertonut mitään; sukulaisille. Äiti, isä, sisko, siskon mies. Olen terapiassa puhunut viime aikoina paljonkin siitä, että ihan oikeasti haluaisin vihdoinkin ottaa asian puheeksi. Ois vähän pakkokin jo puhua, koska haluan kertoa ehdottomasti ennen kuin terapiani loppuu. Koska jos en puhu niille ennen kuin terapia loppuu, uskallanko kertoa siten koskaan... Pitäis olla kuitenkin terapeutti vielä tukena siinä vaiheessa kun kerron. Tän vuoden aikana pitäis avautua, mieluummin mahdollisimman pian.

Miksi se kertominen sitten on niin vaikeaa? Siitäkin ollaan nyt terapiassa puhuttu. Siihen on monta syytä. Täällä kotona miettii etukäteen, että jos tulee sopiva tilaisuus, voisi kertoa niille. Mutta sitten siellä vanhempien tykönä huomaa, että ei voisi kuvitellakaan kertovansa mitään. Se avautuminen kun vaan on niin vaikeeta, kun on ahdistunut jo pelkästään vanhempien näkemisestä. On niin ristiriitainen olo. Toisaalta tuntuu ehkä sellaiselta epätodelliselta, tunteettomalta, melkein halvaantuneelta; on olo, ettei ole yhtään mitään sanottavaa kenellekään. Toisaalta päässä poukkoilee miljoonat ristiriitaiset ajatukset; 'vittu ahdistaa mä haluun täältä pois mä haluun kotiin mä en kestä noita idioootteja ei noi oo ne mun nuoruuden vanhemmat ei noi tunnu tutuilta noi on ihan vieraita ihmisiä ahdistaa mä haluaisin olla läheinen äitin kanssa ahdistaa mä vihaan isää ahdistaa mä rakastan isää ahdistaa apua mä haluaisin pois täältä takas kotiin...' Aloita siinä sitten puhumaan masennuksesta.

Yks syy on siis se, että se kertomisen alottaminen on niin mielettömän hankalaa. Miten mä vaan yhtäkkiä vaihtaisin aihetta ja töksäyttäisin? Ei koskaan tule sopivaa tilaisuutta, joten pitäisi vaan joskus töksäyttää, että hei muuten, mä oon masentunut ja käyn psykoterapiassa. Toivoisin, että ne kysyisi jotain jotenkin sopivasti, tai että muuten tulisi jokin aihe puheeksi, johon liittyen voisi avautua. Mutta jos vain tota odottaisin, niin joutuisin varmaankin sitten odottamaan sopivaa hetkeä koko loppuelämän. Oonhan mä nytkin pari vuotta odottanut, että tulis sopiva hetki, mut eipä oo tullut.

Kertominen on hankalaa, koska en tiedä, mitä oikein haluaisin kertoa. Kun voisin sanoa, että olen masentunut ja ahdistunut ja että käyn psykoterapiassa, mutta mitä muuta olisin valmis kertomaan? Tavallaan haluaisin kertoa kaiken, mutta toisaalta en uskalla puhua tunteistani.

Tossa on taas yks syy: en mä oo tottunut puhumaan vanhempieni tai siskoni kanssa tunteista. Kun ei olla koskaan puhuttu, niin miten sen aloittaa?

Niin ja ehkä sekin jännittää tuossa kertomisessa, että kun oon ollut jo kauan masentunut, oon syönyt lääkkeitä ja käynyt psykoterapiassa, enkä oo kertonut, niin se vaan lisää sitä jännitystä, että ehkä jotenkin on syyllinen tai nolo olo siitä, et en oo kertonut aiemmin. Pelkään häpeää. En häpeä sitä, että olen masentunut, vaan sitä, etten ole kertonut aiemmin. Mutta toisaalta, turha sitä olisi hävetä. Kun mähän alussa jotenkin ajattelin, että ehkä masennus menee ohi, jolloin siitä ei tarvitsisi puhua, sitten myöhemmin puhuminen on vain ollut niin vaikeaa, kun ei ole tottunut puhumaan tunteistaan.

Tuossa taas tulikin yksi syy puhumisen vaikeuteen; pelkään oudossa, uudessa tilanteessa mahdollisesti yllättävänäkin ilmeneviä tunteitani, pelkään omia reaktioitani. En niinkään pelkää sitä, miten vanhempani suhtautuvat masennukseeni tai terapiassakäyntiini, vaan pelkään sitä, miten itse reagoisin niiden reaktioihin. Pelkään ehkä näyttää tunteitani vanhemmilleni, kun olen lapsena ja nuorena oppinut, ettei niitä negatiivisia tunteita saa vanhemmille näyttää. Vaikken pelkääkään sitä, etteikö niitä saisi nyt näyttää. Onpas monimutkaista.

Se muuten vaikuttaa kanssa suuresti, että kun mun masennus johtuu paljolti mun vanhemmistani, niin kertominen juuri niille on siksi jotenkin kiusallista. Että samalla kun kerron masennuksestani, tuntuu että syyttäisin vanhempiani, että kattokaa nyt, miten paskasti ootte mua kohdelleet, tässä on tulos. Vaikka totta se tietty onkin, vanhempani on osasyyllisiä masennukseeni, turha sitä on kieltää. En tiedä, miksi syyllistyminen sitten olisi huono asia, pelkäänkö enemmän omia tunteitani vai haluaisinko suojella äitiä liialta itsensä syyllistämiseltä? Ehkä haluaisin, että vanhemmat tuntisi syyllisyyttä jonkin verran, muttei liikaa.

En osaa yhtään kuvitella, miten vanhempani reagoivat masennukseeni. Toisaalta en pelkää niiden reaktioita, toisaalta kyllähän se vähän jännittää, kun ei yhtään tiedä, mitä on tulossa. Nyt kun en ole mitään kertonut, mielessä on se mahdollisuus, että meistä voisi vaikka oikeasti vielä tullakin läheisiä. Mutta jos kerron ja siitä asiasta tuleekin taas yksi puhumaton asia muiden selvittämättömien asioiden joukossa, peli on menetetty. Pelkään siis ehkä sitä, että tilanne voi muuttua vielä pahemmaksi. Ettei enää olisi edes toivoa siitä, että voitais joskus olla läheisiä. Että mut hylättäis uudelleen.

Kertominen on suuri tuntematon mörkö, jota en osaa lähestyä. Ehkä pitäisi madaltaa kynnystä ja aloittaa siitä, että ensin kertoo siskolle, sitten vasta äidille. Ettei ainakaan aloittaisi siitä, että pitää kertoa myös isälle. Toisaalta taas jos kerron äitille, mutten isälle, voi asian puheeksi ottaminen myöhemmin olla ehkä vieläkin vaikeampaa. Mutta pitäisi varmaan laatia joku oikea suunnitelma siitä, miten toimii sitten joskus. Mitkä on ne lauseet, joilla aloittaa? Ehdotuksia?

Hallitsematon elämä

Nyt on ollut tosi huonoja päiviä. Olen ollut hyvin masentunut, surullinen ja stressaantunut. Onneksi en sentään ahdistunut. Stressi on johtunut lähinnä työkuvioista ja unirytmimuutoksista. Masentuneisuus ja surullisuus on johtunut pettymysten kasautumisesta. Ei niitä pettymyksiä tarvitse kuin muutama, niin jo on mieli ihan maassa ja ajattelen olevani ihan turha ja elämän olevan täysin paskaa. Huoh, pitää vaan yrittää jaksaa uskoa siihen, että tulevaisuudessa on helpompaa. Stressin pitäisikin helpottaa jo viikon päästä, noiden pettymysten puimiseen meneekin pidempi aika. Terapiassa ollut rankkaa ja ihmissuhteissa ollut hankaluuksia. Iloa ei tunnu tulevan mistään. Pitkästä aikaa olen terapian lisäksi itkenyt kotonakin. Runsaasti.

Olen tutustunut moniin uusiin blogeihin. Kun marraskuussa aloitin tän oman blogini, en ollut lukenut kuin paria. Eniten ehkä kiinnostaa psykoterapiablogit, mutta olen lueskellut kaikenlaisia muitakin. Eniten mielenterveysaiheisia, mutta myös esim. kakkublogeja. Eilen luin muutamaa syömishäiriöblogia. Katsoin myös eilen TV:stä anoreksia-aiheisen dokumentin, ja olen nyt mietiskellyt syömishäiriöitä. Mulla itsellä ei siis ole ollut syömishäiriötä, mutta olen pohtinut sitä, miksi jollain ihmisillä paha olo ilmenee syömishäiriöinä ja viiltelynä jne ja jollain "vain" masennuksena.

Kai syömishäiriöiden syyt on yhtä moninaiset kuin masennuksenkin, eikä ole esim. niin, että aktiivisille ja energisille ihmisille tulisi anoreksiaa ja ortoreksiaa ja passiivisille ja väsyneille tulisi uupumusta... Kun olen miettinyt sitä, että miksi mulle ei ole tullut vaikka anoreksiaa, olen ajatellut, että olen siihen sairauteen aivan liian laiska; olen aina vihannut kaikkea liikuntaa. Mulla ei ole koskaan tullut liikunnasta hyvä olo, vain vitutus ja väsymys. Toisaalta taas olen ajatellut, että olisin hyvinkin voinut olla sopiva anoreksian uhri; haluaisin kovasti hallita kaoottista elämää. Kun monia elämän asioita ei vain pysty hallitsemaan, niin sitten voisi alkaa hallitsemaan syömistään ja saada siitä hyvää oloa, kun onnistuu jossain, kykenee kontrolloimaan jotain. Onneksi niin ei ole käynyt.

Eikä kyse ole siitäkään, ettenkö kiinnittäisi liikaa huomiota ulkonäköön. Olen kyllä pinnallinenkin, mutta on vain käynyt niin hyvä tuuri, että olen ollut melko tyytyväinen omaan ulkonäkööni. Terapiassakin olen puhunut siitä, että mulla ei ole mitään kriisiä ulkonäköni suhteen, koska olen mielestäni ihan nätti. Sellainen keskivertokaunis. Olen tyytyväinen kasvoihini ja hiuksiini, tai oikeastaan ihan kaikkeen muuhun paitsi peppuun ja reisiin, jotka on isot. Mutta jos olisin ruma, kärsisin siitä varmasti. Ahdistaisi, jos olisin ruma, valitettavasti.

Painoindeksini on kai aina ollut välillä 19-22, nyt n.20. Opiskeluaikoina kun masennus alkoi stressillä, laihduin muutaman kuukauden aikana 8 kiloa. En laihduttanut silloin, ei vain kovin huvittanut syödä. Olin kyllä ihan tyytyväinen, että laihduin, vaikken ollut isompanakaan (tuo 22) liian iso. Nyt on tullut tuosta 8 kilosta 3 takaisin, ei haittaa. En ole laihduttanut muuten kuin kerran 14-vuotiaana. Silloin tais kyllä olla vaihe, josta olisin saattanut lipua kohti anoreksiaa, koska parin kuukauden ajan kirjoitin ylös, mitä söin ja kuinka paljon liikuin. En kuitenkaan laskenut kaloreja, tarkkailu oli epämääräisempää. Söin vähemmän kuin ennen ja pakollisen hyötyliikunnan lisäksi pakotin itseni lenkkeilemään. Sitten kun olin laihtunut tarpeeksi (eli mahduin farkkuihin, jotka olin ostanut, kun ne oli niin ihanat ja niin halvat, vaikka ne oli liian pienet, tosi fiksua joo...), aloin pikkuhiljaa kyllästyä ja lopetin lenkkeilyn ja syömisten ylöskirjaamisen. Taisin kyllä edelleen jonkin aikaa syödä niukasti, mutta kai se aika tervettä vielä kuitenkin oli.

Tavallaan siis ymmärrän, miten helposti voisi ajautua kohti syömishäiriöitä tai vaikka sitä viiltelyä. Saisi ahdistuksen hetkeksi hallintaan jollain tavalla. Pystyisi kontrolloimaan jotain elämässään; voisi olla syömättä tai laskea, että kuluttaa kaikki kalorit liikunnalla pois. Tai saisi huomion kiinnittymään psyykkisen pahan olon sijasta fyysiseen kipuun; viiltely etäännyttäisi psyykkisestä kivusta. Jostain pari kertaa kokeillusta toimintatavasta saattaisi pikkuhiljaa muodostua pakkomielle, rutiini, joka on pakko tehdä, muuten käsittämätön ahdistus valtaisi mielen. Mulla kun on vähän sellaista järjestelmällisyysfiksaatioita, niin ymmärrän, miten jokin epäjärjestys elämässä voi ahdistaa. Hallitsemattomuus, kaaos, epämääräisyys, jota pakkomielteisillä rutiineilla koittaa hallita. Mutta sitten taas toisaalta en kuitenkaan ymmärrä. Kun itsellä ei ole kokemusta syömishäiriöistä, addiktioista, viiltelystä, en osaa ymmärtää.

Terapian aloitus ja opiskelun lopetus

En ollut virallisesti lainkaan sairauslomalla, vaikka käytännössä olinkin monta kuukautta, melkein vuoden. Virallisesti olin opintotuella ja suoritin tosi vähän opintoja. Opiskelut oli jo melko loppuvaiheessa, ja reilu vuosi hoitoon hakeutumisen jälkeen vihdoin valmistuin yliopistosta. Tavoitetutkinto oli tippunut maisterista kandidaatiksi. Paljon pidempään opiskelua en varmaan olisi enää jaksanut. Mm. kandidaattitutkielma on tehty masentuneena, itkien, ahdistuneena. Siitä kyllä tuli helvetin hyvä, siitä ei todellakaan huomaa, että se on tehty pää sekaisin. Tai ehkä aihevalinta jo kertoo, että pakko olla hullu, kun tuollaista tutkii... ;o)

Söin vuoden Cipralexia 20mg päivässä. Olin siihen ihan tyytyväinen. Ei tullut mitään sivuoireita, eikä edes pahoja aloitusoireita, vain pieniä nosto- ja laskuoireita. Ei ollut siis oikeastaan muuta haittaa kuin rahanmeno ja se, että piti muistaa ottaa lääke.

Cipralex auttoi erityisesti tuskaiseen ahdistukseen ja vähensi ahdistusitkukohtauksia. Masennukseen ei auttanut kovin paljon, vähän lievensi. Olo ei muuttunut hyväksi, mutta ei kai lääkkeiden tarkoitus olekaan tehdä iloiseksi ja onnelliseksi, vaan poistaa ne paskimmat ahdistukset. Ja sen lääkitys kyllä mulle teki. Pahoja tunteita leikkautui pois ja hyvillekin tunteille tuli taas tilaa. Eikä niin, että lääkkeet ois jotenkin latistanut tunteita kokonaan. Mulla ei pahimmassa masennuksessani ollut lainkaan mitään ilon tunteita, nyt niitäkin taas oli silloin tällöin ja ahdistukset pysyi vähän vähempänä ja laimeampina.

Lääkityksen lopetin vuoden käytön jälkeen, koska koin saavani apua ensisijaisesti terapiasta. Olo ehkä hieman huononi, mutta ei niin merkittävästi, että olisin halunnut aloittaa lääkkeet uudelleen. Toisaalta on kovin vaikea arvioida, mikä parantumisessa on lääkkeiden ansiota, mikä psykoterapian, mikä ulkoisten asioiden (mm. se, että pääsin eroon opiskelusta). Aion kyllä jatkaa Cipralexilla, jos joskus taas tarvitsen masennuslääkitystä.

Kun valmistuin yliopistosta, menin opiskelemaani alaan mitenkään liittymättömälle alalle osa-aikatöihin. Nyt mulla menee ihan ok hyvin, en todellakaan jaksaisi opiskella, mutta osa-aikatöissä jotenkin jaksan käydä. Noin vuoden olen töissä nyt ollut, enkä tällä hetkellä suunnittele muuta työtä, joskus sitten jotain muuta, koitan olla miettimättä ammatillista tulevaisuutta turhaan vielä. Viihdyn nykyisessä työssäni kuitenkin sen verran hyvin, ettei ole tarvetta etsiä parempaa. Nyt on muita asioita murehdittavana, keskityn terapiaan.

Sain siis kelan harkinnanvaraisen kuntoutustuen psykoterapiaa varten, joka mahdollisti sen, että pääsin aloittamaan itseni parantamisen. Pian tulee kaksi vuotta täyteen tätä itseensä tutustumista. Virallinen tavoite terapiassa on "työ- tai opiskelukyvyn parantaminen ja palauttaminen ja sen seurauksena työelämässä pysyminen tai työhön paluu" (Lainaus kelan sivuilta.) Mutta oikeasti tuo ei todellakaan ole mun terapian tavoite. Terapeutin kanssa ollaan puhuttu siitä, mitkä mun oikeat tavoitteet on. Oikea tavoite on se, että voisin psyykkisesti paremmin. Että ymmärtäisin, mitä oikeasti ajattelen, tunnen, haluan. Se on terapian kannalta samantekevää, olenko työkykyinen vai en tai haluanko edes olla työkykyinen.

Terapian avulla olen kyllä pystynyt valmistumaan yliopistosta ja aloittamaan osa-aikatyöt, mutta ne on ollut vain terapian sivutuotteita. Oikeasti tärkeää on se, että masennukseni on vähentynyt, ja olen jopa onnellinen välillä. Se, että olen alkanut ymmärtää, miksi olen masentunut. Se, että nyt ymmärrän jo jonkin verran, mitä haluan ja mitä tunnen.

Osittain masennukseni johtuu siitä, että liikaa yritin pakottaa itseäni elämään yhteiskunnan normivaatimusten mukaan, ja ahdistuin siitä, kun tajusin, etten pysty siihen. Kuten esimerkiksi "ottamaan itseä niskasta kiinni", opiskelemaan tehokkaasti ja nopeasti, käymään kokoaikatyössä, matkustelemaan, hankkimaan lapset, auto, omakotitalo, kesämökki... Ja terapian avulla olen ymmärtänyt, että juuri se mua ahdistaisi, jos joutuisin elämään niiden pakkojen ja velvollisuuksien mukaan. Olen tajunnut, että noi asiat ei ole niitä, joita mä arvostan. En haluaisi niitä, vaikka pystyisinkin ne saavuttamaan. Olen oppinut arvostamaan itseäni, ja ymmärtämään, että melko yksinkertainen elämä on mua varten, se tekee mut onnelliseksi, ei keskiluokkainen kulutushysteria ja kiireinen elämä.

YTHS:llä

Masennus ja ahdistus paheni pikkuhiljaa vuosien ajan, kunnes lopulta tajusin, että mun oli pakko hakea ammattiapua. Keskustelin avun hakemisesta monesti mieheni kanssa, joka kovasti kannusti ajan varaamisessa, mutta ei onneksi kuitenkaan painostanut. Olin kovin epäileväinen avun suhteen, ajattelin kaikesta pessimistisesti. Ajattelin, että hoito tulee kalliiksi, eikä ehkä auta. Ajattelin, että lääkkeistä voi tulla vaikeita sivuvaikutuksia ja niitä pitää vaihdella ja kokeilla. Ajattelin, että mahdollinen terapeutti voi olla joku lässynlässyn-psykologi tai joku tyhmä tai ärsyttävä. Ajattelin, että jos saan sairauslomaa, niin kun en voi opiskella, opiskelut viivästyy ja se ahdistaa. Toisaalta tajusin, että pakko mun oli yrittää hakea apua ennen kuin ongelmat pahenee. Ja että pitää mennä YTHS:lle ajoissa, ennen kuin valmistun, ja joudun kunnalliseen mielenterveys”hoitoon”. Yliopisto-opiskelijana sitten varasin ensin ajan YTHS:n neuvontapsykologille, ja myöhemmin muutaman tapaamisen jälkeen psykiatrille.

Neuvontapsykologi oli todella symppis tyyppi. Sille oli yllättävän helppo puhua, ja se tuntui ymmärtävän mua. Se oli läsnä ja aito. Heti ensimmäisellä tapaamisella 10 minuutin keskustelun jälkeen aloin itkeä. Tapaamisissa psykologi kyseli ja mä vastailin ja itkin. Sain jo tuolloin aika hyvän kuvan siitä, mitä on psykoterapia. Kuten mm. sitä, että toisen avulla alkaakin miettiä asioita, joita ei ole tajunnut tai halunnut ajatella, uudesta näkökulmasta. Että alkaa tutkia, mitä tunteita tuntee.

Psykologin tapaamisen jälkeen kirjoitettua:

"Keskusteltiin mm. opiskelun vaikeudesta, siitä, etten tiedä mitä haluan, että ahdistaa ja masentaa, että pelkään uusia epäonnistumisia, että tulevaisuus tuntuu toivottomalta, että en koe elämäniloa, että muutos ahdistaa. Kerroin myös siitä, etten löydä mitään merkitystä elämälleni, ja että tuntuu vieraantuneelta sekä muista että itsestä, kerroin ahdistuneeni determinismin ja indeterminismin ongelmasta ja siitä, etten tiedä mistä ajatukseni tulee, luonko ne itse vai mikä on se vieras, joka tekee ajatukseni. Onko kaikelle syy, vai onko kaikki vain sattumaa.

Sit kerroin siitä, et vihaan ja rakastan vanhempiani. Kerroin, et vihaan isää, kun se on mm. pettänyt äitiä, ja et säälin äitiä. Puhuttiin siitä, että koin, että isä on pettänyt mm. mun luottamuksen, ja että oon ehkä kokenut, et koska se kohtelee perhettään kuin paskaa, niin ei mullakaan pitäis olla mitään (kotityöt, menemisselvitykset jne.) velvollisuuksia perhettä kohtaan. Ja et oon ehkä kokenut sen tilanteen ristiriitaisena, samoin kuin nyt koen hankalana sen, et mm. kela ja yhteiskunta yleensä vaatii multa opiskelua, työntekoa tai jotain muuta vastaavaa ”normaalia”, vaikka mä haluaisin ottaa aikalisän ja miettiä, et kuka mä oon ja mitä mä haluan. Sanoin sille mm. et en haluis olla 5 kertaa viikossa, 8h päivässä, töissä, koska ei siinä jää vapaa-aikaa. Kerroin, et pelkään, et joudun oleen 40h viikossa töissä.

Tuntu aika oudolta puhua siitä, et mä sillon joskus 16-vuotiaana annoin sen kirjeen isälle, ja et pidin sitä salaisuutta, ja et äiti tietää pettämisestä, mut ei siitä, et mä tiedän, ja et isä tietää, et mä tiedän, mut se ei tiedä, et mä tiedän, et äiti tietää, ja et mä en oo koskaan puhunut tosta isän, äidin tai siskon kanssa."

Psykiatrin kanssa en paljonkaan puhunut tunteistani ja ajatuksistani, vaan keskusteltiin enemmän käytännön jutuista, mm. kelan tuen hakemisesta terapiaa varten. Kävin verikokeissa, joiden tulokset oli odotettavasti ihan normaalit. Aloitin tuskallisen pohdinnan jälkeen masennuslääkkeet. Päätös oli vaikea, koska en osannut siihen aikaan päättää yhtään mitään muutakaan ilman pitkää jahkailua.

Olen muuten edelleen todella huono tekemään päätöksiä. Odotan itseltäni täydellisiä päätöksiä, koska en kestä sitä, että olen tehnyt jotain väärin. Pelkään huonoja valintoja, pelkään vastuuta omasta elämästäni, pelkään epäonnistumisen tunteita, jos valinta on väärä. Tää sitten johtaa siihen, että yritän välttää päätösten tekemistä. Kun ei valitse mitään, ei valitse mitään väärääkään. Kun ei tapahdu mitään, ei tapahdu mitään pahaakaan. Kun ei yritä mitään, ei voi epäonnistuakaan.

Joskus kun vaihtoehdot on yhtä hyviä, en osaa päättää, kun ei ole mitään syytä, kumman valitsisi. Jotenkin siis mulla ei toimi jokin vaisto tai intuitio, vaan kun järkisyyt puuttuu, olen hukassa. En tiedä mitä tehdä. Silloin taas, jos on jotain syitä, tuntuu, että niissä vaihtoehdoissa on sitten liikaakin mietittävää. Pitää punnita kaikki hyvät ja huonot puolet. Yritän löytää mahdollisimman hyvän vaihtoehdon, mutta toisaalta välttää riskin. Aika hankalaa.

Auvisen ampumistapaus oli ensimmäistä psykiatrikäyntiäni edellisenä päivävä, joten mietiskelin silloin paljon mielenterveysongelmia. Mietin yhteiskunnan vaikutusta masennukseen. Luin Tiina Tikkasen psykoterapiaopasta, josta mulle vahvistui ajatus siitä, että psykodynaaminen tai psykoanalyyttinen terapia sopii mulle paremmin kuin kognitiivinen. Aloitinkin sitten puolisen vuotta myöhemmin psykodynaamisessa psykoterapiassa.

Terapeutin etsimisessä mulla oli onnea. Ensimmäinen, jolle soitin ja jonka kanssa sovin tutustumiskäynnin, osoittautui mulle sopivaksi. Ajatukset lähti paljon liikkeelle terapeutin tapaamisten jälkeen, ja aloin hahmottaa uusista näkökulmista, mistä masennukseni voisi johtua. Puhuin mm. äidin viikonloppualkoholismista ja isän pettämisestä, ja siitä, et miten ne on vaikuttanut muhun ja mitä tunteita olen lapsena ja nuorena kokenut. Uskalsin jo toivoa, että joskus voisinkin voida paremmin. Aloin odottaa kelan päätöstä siitä, onko mulla mahdollisuus parantua vai ei.

Terapeutin toisen tapaamisen jälkeen kirjoitin:

"Olo on nyt vähän vähemmän tuskainen ja toivoton kuin pari kuukautta sitten. Epäilyttää silti terapia, tulevaisuus, opiskelu, työt, elämä... Ei jaksais vieläkään, mut nyt ehkä toivoo, et joskus jaksais. On kyl nyt vahvistunut se, et mun masennus osaltaan johtuu menneisyydestä, vanhemmista, tunteista, joita ei saanut olla, ja et psykoterapia ois tarpeellista, ainakin siks, ettei masennus pahenisi."