skip to main |
skip to sidebar
Kolme viikkoa on jo kulunut edellisestä kirjoituksesta... Tähän on mahtunut kaikenlaista. Olotilat on vaihdellut melko nopeasti. Oon ollut aiempaa enemmän töissä, ja se on aiheuttanut fyysistä ja psyykkistä väsymystä.
Toisaalta näihin kolmeen viikkoon on kuulunut myös paljon mukavaa ja psyykkistä jaksamista tuottavaa. Oon nähnyt useita eri kaveriporukoita ja nauttinut helteistä. Oon syönyt kaikkia ihania herkkuja; hyvää leipää, hyvää ruokaa, hyvää jätskiä ja piirakkaa. Oon puuhaillut yhtä mukavaa asiaa, ja yksi tärkeä toive on täyttynyt. Ennen kaikkea olen iloinnut useiden ihmisten kanssa vietetyistä hetkistä.
En oo nyt juurikaan tuntenut masennusta tai ahdistusta, mutta ajoittain oon kyllä ollut erittäin surullinen. Itkenyt terapiassa, itkenyt kotona, itkenyt bussissa. Terapiassa oon käsitellyt surullisia asioita, ja tuntuu olevan vähän terapiauupumustakin. (Ei kauheasti haittaisi, vaikka terapialoma jo alkaisikin. Kuukausi vielä jäljellä ennen kesätaukoa.) En tietoisesti välttele käsittelemästä vaikeita aiheita, mutta jotenkin kai sitten se vaikeiden tunteiden käsittely aiheuttaa väsymystä. Jännää, miten surun musertavuus onkin niin erilaista kuin masennuksen tai ahdistuksen tuoma paha olo. Kai se suru sitten just on tärkeä -ellei tärkein- osa sitä tervehtymistä; masennus kun on vähentynyt, ja epämääräinen ahdistus on lähes kokonaan vaihtunut syvään suruun, niin sitä surua nyt pitäisi käsitellä. Kai sitä surua pitäisi vaan jaksaa surra ja surra, että joskus vähän helpottaisi. Mutta entäs jos ei jaksa? Uuvuttaa.
Olen ollut joistakin suruistani aika ihmeissäni. On hämmentävää huomata, miten suurena on kokenut ja kokee jotkut menetykset, joiden on luullut olevan vain pieniä.
Nyt todella tunnen rämpiväni taas surun sumussa. Täytyy toivoa, että se lopulta tervehdyttää.
Vanhempani, siskoni ja isovanhempani asuu samalla paikkakunnalla, jossa itse asuin kunnes lukion jälkeen muutin yliopiston takia kauemmas. Ekana parina vuonna kävin melko useinkin viikonloppuisin vanhempieni/siskoni tykönä, nykyisin käydään mieheni kanssa muutaman kerran vuodessa. Nuo sukulaisvierailut on yleensä psyykkisesti kovin rankkoja. Ahdistavia, jännittäviä, surullisia. Usein jo kotimatkalla bussissa olen itkenyt, ja kotona sitten heti lisää. Kotiin paluu on aina tuntunut helpottavalta ja on tullut olo, etten enää ikinä halua lähteä kotoa mihinkään.
Terapian ansiosta olen ymmärtänyt, mikä niissä vierailuissa uuvuttaa ja surettaa, ja vierailut onkin helpottunut viimeisen vuoden aikana. Olen ymmärtänyt, miksi tuntuu niin pahalta käydä entisellä kotipaikkakunnallani. Kun siellä on mun menneisyys, mulle muka ”läheiset” ihmiset, mitkä on oikeasti täysin vieraita! Mä en tunne enkä ymmärrä niitä ja ne ei tunne eikä ymmärrä mua. Ja sit muka tunnetaan toisemme ja puhutaan pinnallisesti mitä kuuluu, mimmosta säätä on ja et kiva kun nähtiin. Mitä kivaa siinä on, et näkee vieraita ihmisiä nopeasti ja puhuu jotain small talk -paskaa? Joo tiedän, tähän vois mulle esittää kysymyksen, että miksi ihmeessä sitten en itse puhu muuta kuin small talk -paskaa, mutta kun ei se ole mun tilanteessa niin helppoa. Ja kyllähän mä aina välillä uskaltaudun yrittämäänkin, mutta vaihtelevin tuloksin, usein huonoin.
Sukulaisten luona olo on tuntunut kuin omalta maailmaltaan. Olen tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi, oudoksi. On tuntunut, kuin eläisin sukulaisteni kanssa eri todellisuuksissa. Ne on niin hemmetin vieraan oloisia. Tähän liittyy osittain sellainen ulkopuolisuuden tunne ihan koko yhteiskunnasta, kun keskiluokkainen oikeistolainen konservatiivinen uskonnollinen ilmapiiri tuntuu niin painostavalta ja vieraalta. Sukulaiseni on junttimaalaisia, rikkaita oikeistolaisia. Tai no keskituloisia, mut mun mielestä jo keskituloiset on rikkaita. Vihaan sitä homogeenistä elämää, missä normien ulkopuolinen on epäilyttävää, outoa, väheksyttävää tai paheksuttavaa. Ei niitten kanssa voi puhua oikein mistään; politiikasta ja uskonnosta ne on ihan eri mieltä, ne ei tunnu tajuavan lainkaan, et mua ei kiinnosta esim. lapset. Tuntuu jotenkin vialliselta, kun odotetaan, että mä olisin sellainen kuin muutkin. Lapsia pitäisi tehdä, töissä pitäisi jaksaa, kaikkea muutakin pitäisi jaksaa ja kaikesta pitäisi tykätä. Ihmetellään, kun en halua matkustella, odotetaan, että mua kiinnostais sisustus tai puutarhanhoito. Oletetaan, että haluaisin omakotitaloon asumaan, ihmetellään, ettei meillä mieheni kanssa ole autoa eikä aikomustakaan hankkia sellaista. Pienituloisen arkea ei ymmärretä. Ajatellaan, että työttömät on vaan laiskoja. Puhutaan, että ”täälläkin asuu nykyään neekereitä”. Siis 2010-luvulla! (tai oikeastaan toi tapahtui ”jo” vuonna 2008) Aivan eri maailmat! Välillä tulee epätodellinen olo.
On niin vaikeeta olla ympäristössä, minkä toimintatapoja pitää moraalittomina, esim. se, ettei mitään kierrätetä, käytetä uudestaan tai ylipäätään kuluteta vähemmän, vaan koko ajan vaan kaikkea heitetään roskiin ja kärrätään kaatopaikalle. Niin ja matkustellaan lentokoneella. Ajellaan huvikseen autolla.
Olen siis itse vasemmistovihreä ja ateisti ja usein sukulaisteni seurassa tulee sellainen olo, että joutuu puolustelemaan omaa maailmaansa niiden (mun mielestä väärää) ajattelutapaa kohtaan. Ja salailemaan. Mulla ei onneksi ole omakohtaisia kokemuksia uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, mutta suvussani uskonnollisuus on itsestäänselvyys. Kun kerroin äidilleni, että olen eronnut kirkosta, äitini huolena oli, ettei mummulle saa kertoa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että on parempi jos mummuni ei tiedä, koska kiihkouskovaisuudestaan huolimatta mummuni on mulle jossain määrin rakas, enkä halua, että se joutuu pelkäämään, että mä joudun helvettiin... Haluan suojella ihmistä, jonka ajatusmaailmaa en kuitenkaan hyväksy, heh. Mutta siis äidilleni olisi ollut tärkeää, että sen tytär menee naimisiin kirkossa jne. Tuntui, että äiti ei hyväksynyt mun kirkosta eroamistani. Siis mua. En eronnut kirkosta, koska en hyväksy kirkon konservatiivisuutta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että en usko Jumalaan. Tuntuisi oudolta kuulua johonkin ryhmään, jonka perusprinsiippeihin ei usko. Surullista, ettei äitini ymmärtänyt sitä, että jos menen naimisiin, se on juhla, jossa juhlitaan mun ja mieheni rakkautta ja sitä, että me halutaan elää koko loppuelämämme yhdessä, eikä siihen todellakaan sovi mitkään höpinät raamatusta ja Jumalasta ja rukoileminen, koska meistä kumpikaan ei usko minkäänlaiseen jumalaan. Tuntuisi valheelliselta lausua sen tahdon, jos se samalla olisi vastaus kysymykseen, uskotko jumalaan. (Kysymyshän menee muistaakseni jotenkin muotoa; Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä surusumu ottaa.. jne.) Ei tuntuisi kovin uskottavalta se tahtominen.
Tässä vielä tekstinpätkä, jonka olen kirjoittanut erään terapiakerran jälkeen:
"Terapiassa puhuttiin mm. siitä, kuinka tunnen että se sukulaisteni maailma on todella erilainen kuin omani. Sukulaisten (mm. isän) rasistisuus, oikeistolaisuus, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja erilaisuuden sietämättömyys raivostuttaa. Puhuttiin paljon siitä, että haluan olla suvaitsevainen, mutta en suvaitse mm. monien uskovaisten suvaitsemattomuutta. Koen, ettei suvaitsemattomuutta tulekaan suvaita, koska se ei olisi aitoa suvaitsevaisuutta, vaan suvaitsemattomuuden hyväksymistä. Uskova, joka ei hyväksy homoja, on kuin koulukiusaaja. Ei silloin koulukiusaamista kuulu katsoa sivusta ja hyväksyä syrjintää, vaan tuomita koulukiusaus ja suvaitsemattomuus. Ja kun joku sanoo, että joo, kyllä Jumala hyväksyy homot, synnit saa anteeksi, niin raivostuttaa, miten homoseksuaalisuutta pidetään edelleen jonakin vikana! Että homous on syntiä, eli moraalisesti väärin ja pahaa? Argh!
Terapiakerran teemaksi muodostuikin erilaisuus. Toisaalta koen, että tietynkaltaista erilaisuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä. Toisaalta mun pitäisi erottaa esimerkiksi uskovista ihmisistä ne inhimilliset järkevät ihmiset, joita mun kuuluisi sietää, ja ne suvaitsemattomat kirjaimellisesti raamatun tarinoihin uskovat, joita mulla on oikeus paheksua. En saisi niputtaa kaikkia uskovaisia heti tuohon huonompaan ihmisryhmään, vaan tutustua ensin ihmisen ajatuksiin, ja sitten vasta päätellä, onko se tyhmä vai ei. Niin ja toisaalta koen samaistuvani niihin erilaisiin ihmisiin, joita kaikki ei ymmärrä. Oonkin sukulaisteni edessä puolustanut sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, vaikka itse olen hetero. Tai ehkä juuri siksi olen uskaltanut, kun asia ei ole ollut liian henkilökohtainen.
Terapiassa kerroin esimerkkejä siitä, miten isäni puhui lauantaina rasistisesti ja miten sukulaiseni nauroivat homovitseille sunnuntaina. Jotenkin koin, että näiden esimerkkien takia vihani ja vieraantuneisuuteni joitakin ihmisiä kohtaan tuli osoitetuksi oikeutetuksi. Että en vain kuvittele, että tuo ympäristö on erilainen, vaan se todella on. Että terapeutti ymmärtää, että sukulaiseni ovat juntteja, en vain kuvittele."
En hyväksy tietyillä tavoilla erilaisia ihmisiä, mutta silti pelkään sitä, että ne ei hyväksy mua. En haluaisi kenenkään pitävän mua tyhmänä, haluaisin, että kaikki tykkäis musta. Vaikka kyllä ymmärrän, että kaikki ei voi musta tykätä, ja että mäkään en tykkää kaikista. Ehkä mä pelkään sitä, että väärät ihmiset vihaa mua. Että ne ihmiset, jotka olisi mulle tärkeitä, ei pidäkään musta. Äh, en tiedä. Tuntuu vaan pahalta, jos tietää, että joku ei tykkää musta. Pelottaa puhua eri tavalla ajattelevien kanssa, ehkä koska pelkään, että ne suuttuu mulle tai pitää mua tyhmänä tai jotain. Haluaisin vain välttää eritavalla ajattelevia, koska en osaa olla luontevasti niiden seurassa. Ja ongelmia syntyy sitten siitä, kun niitä ei voikaan välttää, vaan niiden seurassa olonsa kokee hermostuneeksi ja jotenkin erilaiseksi, sellaiseksi vääränlaiseksi, jolloin pitää puolustella itseään muita vastaan. Haluaisin, että mut hyväksyttäis tällaisena kuin olen.
Vanhemmistani olen jo useasti puhunutkin. Nyt lisää mun suhteista muihin sukulaisiini.
Jo aiemmin kerroin, että siskoni tuntuu vähän kuin tädiltä. Meillä on jonkinverran ikäeroa, eikä olla koskaan oltu mitenkään samalla tasolla. Kun olin pikkulapsi, sisko oli koululainen, kun olin koululainen, sisko oli teini ja aikuistumassa, kun olin teini, sisko muutti omilleen asumaan, oli jo psyykkisesti aikuinen. Kun itse tulin täysikäiseksi, sisko oli taas psyykkisesti paljon vanhempi, tuntui tätimäiseltä. Nykyään mulla on joitakin tuttuja, jotka on siskoni ikäisiä tai vanhempiakin, mutta ”samalla tasolla” kuin mä, kun taas siskoni tuntuu jo keski-ikäiseltä.
En oikein tiedä, mitä tunnen siskoani kohtaan. Kai mä siitä välitän. Mutta se on mulle vieras, en tunne sitä. Meidän suhteen läheisyyden puute johtuu siitä, ettei tunneta toisiamme. En tiedä, mitä sisko ajattelee mistäkin. Tuntuu kuitenkin, että olen siskolle tärkeä. Olen sille varmaan tärkeämpi kuin se on mulle. Toi tuntuu toisaalta kiusalliselta. Tuntuu surulliselta, että siskot on toisilleen vieraita. Toisaalta haluaisin tutustua siskooni, toisaalta ehkä pelkään, että jos tutustun siihen paremmin, en tykkääkään siitä, eikä me voidakaan olla ystäviä. Ehkä pelottaa tutustua senkin takia, että siskossani on joitakin piirteitä, jotka ärsyttää isässä. Mieluummin ehkä pysyy etäällä.
En siis rakasta siskoani, mutta en myöskään ole mitenkään sisarkateellinen. Sillä on kai hyvät välit vanhempiin, mutta jotenkin ajattelen, että ne on valheelliset (kun sisko ei tietääkseni tiedä, että isä petti äitiä). Enkä tiedä, onko ne kuitenkaan niin kovin hyvät välit, vai vaan sellaiset kohteliaan pinnalliset.
Siskoni lasta kohtaan mulla on lämpimiä tunteita. Se tuntuu mulle tärkeältä. Tulee tunne siitä, että haluan suojella siskoni lasta, haluan että siitä tulee onnellinen. Tuntuu hassulta, mutta siitä tulee oikeastaan mieleen mä pienenä. Eli samalla kun haluan siskoni lapselle kaikkea hyvää, haluan myös suojella omaa itseäni menneisyydessä. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itkua ei saa mitätöidä sillä, että kiinnittää huomion johonkin kivaan ja yrittää piristää, ajattelen kai samalla sitä, että kun mä pienenä itkin, oisin kaivannut sitä, että olisin saanut itkeä suruni pois eikä mun itkemistä ois kielletty yrittämällä lopettaa se mahdollisimman pian. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itku yritetään kieltää, samalla ajattelen, että mua ei osattu lohduttaa pienenä ja mun ei annettu rauhassa itkeä, vaan painostettiin lopettamaan itku ja olemaan väkisin iloinen. Kun haluaisin halata itkevää siskoni lasta, ajattelen samalla sitä, että muhun sattui aivan hirveästi se, kun isä oli mulle vihainen siitä, kun itkin.
Välit isovanhempiini on aika etäiset. Mun nyt jo kuollutta pappaa mä rakastin, sitä toista vielä elävää en rakasta. Miten tuntematonta ihmistä edes voisi rakastaa? Tuon pappani kanssa elämäni aikana vaihtamani lauseet jää alle sataan. Etäisempää ja tunnekylmempää sukulaista mulla ei varmaan ookaan. Toista mummiani kai rakastan, toista en. Noi joita en tunne ja joita en rakasta, on muuten mun isän vanhemmat. Onkohan ne sitten jotenkin niin tunnekylmiä ja puhumattomia, että isä ei ole saanut niiltä tarpeeksi rakkautta ja siitä on kasvanut sellainen kusipää? Ainakaan sotatraumoja pappallani ei ole, mutta ehkä aikakautensa tuotteena se tunteettomuus ja puhumattomuus ei pappallani mikään ihme kuitenkaan ole. Tuo ikä ja aika, jolloin on elänyt, ei tietenkään kaikkea selitä, toinen rakas pappani jopa oli sodassa ja silti oli ihanan empaattinen ja mukava.
Tästä tulisi ihan mielettömän pitkä postaus, ellen pätkisi tätä. Joten tässä oli johdanto aiheeseen ja seuraavassa jatkoa.
Terapiassa on nyt tullut puhuttua tyhjyyden tunteesta, elämän mielekkyyden puutteesta. Viime aikoina on yhä useammin tuntunut olo tyhjältä, jotenkin siltä, että ei mitenkään akuutisti masenna, ei ahdista, mutta ei ole myöskään oikein mitään iloa tuottavaa. Olo on rauhaton ja tyhjyys häiritsee. Miksi mikään ei tunnu kiinnostavan?
Tänään viimeksi terapiassa mietin, mikä tuo tai toisi mun elämääni merkitystä ja mielekkyyttä. Ensimmäinen mieleen tuleva vastaus on mun ihana mieheni. Mutta toisaalta tuntuu että se ei riitä. Ei oman elämänsä sisältöä kai voi rakentaa toisen ihmisen varaan.
Sitten ajattelin, että mun elämään mielekkyyttä tuo se, että saan puuhastella. Eli että saisin elää kiireettömästi ilman stressiä ja tehdä mitä haluan. Lukea kirjoja, katsoa televisiota, hengata netissä, askarrella paskarrella ja näpertää kaikkea pientä, tehdä ja syödä hyvää ruokaa. Jutella mieheni kanssa, puuhailla kaikkea kivaa sen kanssa. Tavata muitakin ihmisiä, vaan olla.
Mutta olen silti epävarma. Voiko elämän merkitys olla näin yksinkertaista? Voiko elämän mielekkyys olla sitä, että ei ole pakko tehdä mitään velvollisuuksia? Ei siltä tunnu. Jotain kaipaan. Kaipaan sitä, että olisin todella kiinnostunut jostain. Kaipaan sitä, että kokisin olevani jossain hyvä. Kaipaan sitä, että kokisin jostain iloa.
Olen miettinyt, että haluaisinko alkaa harrastamaan jotain. En keksi mitään mikä voisi kiinnostaa. Väsyttää ja uuvuttaa. Tavallaan olen tyytyväinen elämäni ulkoisiin puitteisiin: ihana mies, ok asunto, mukava osa-aikatyö, fyysiset sairaudet ei haittaa, ulkonäköni hyvä, rahatilanne suht ok. Mutta silti olen tyytymätön: mulla ei ole konkreettisia haaveita, toivon vain abstraktisti sitä, että olisin onnellinen.
En haaveile lapsista, en matkustamisesta, en rikastumisesta, en kokoaikatyöstä, en laihtumisesta, en lemmikeistä, en asunnosta, en autosta, en vaatteista. En osaa sanoa, mistä haaveilen. En ehkä edes uskalla haaveilla mistään konkreettisesta. Ehkä mulle on tuottanut niin suurta tuskaa mun haaveiden murskaantuminen, että en uskalla enää toivoa mitään. Jos ei odota mitään, ei voi pettyäkään? Olen nimittäin huomannut, että kun mulle tulee jonkin toiveen/haaveen murskaantuminen, niin alan muistella vanhoja epätoivon ja pettymyksen hetkiä, ja ajattelen, että typerä minä, miksi menin uskomaan, että toive voi toteutua, mun pitäisi jo olla oppinut, ettei mikään koskaan onnistu... En kai ole vielä kunnolla käsitellyt ja surrut epäonnistumisiani ja vastoinkäymisiäni. Kai se on niin vaikeeta.
Edelleen kuitenkin silloin tällöin jaksan toivoa jotain uusia asioita ja taas pettyä ja pettyä. Pelottaa vaan, että kuinka paljon sitä oikein jaksaa. Tai enhän mä oikeastaan jaksakaan, jokainen uus pettymys tuntuu entistä raskaammalta. Sitten on taas vaikeampaa uskaltaa toivoa.
Tulee sellainen olo, että mitä se sitten kuitenkaan hyödyttää, että tietää, mitä haluaa, jos ei sitä pysty toteuttamaan. Toisaalta muistan kyllä sen ajan kun olin ihan hukassa itseni kanssa, en tiennyt lainkaan mitä ajattelen, tunnen, haluan. Ehkä se epätietoisuus on sittenkin pahempaa. Olisi parempi toivoa ja pettyä kuin vain apaattisena ja hämmentyneenä odottaa jostakin kiinnostumista. Epätietoisuus aiheuttaa ahdistusta, toiveiden täyttymättömyys masennusta. Masennus on kai parempi kuin ahdistus.
Yritän olla armollinen itselleni. Jos mikään ei kiinnosta, niin ei siitä tarvitse hermostua. Sitten vain oon niin väsynyt ja surullinen, että pitää potea ilottomuutta ja odottaa jos tulevaisuudessa joskus joku taas kiinnostaisi.
Tai ehkä tyhjyyden tunne johtuu jostain sisäisestä rakkauden kaipuusta? Siitä, että kokisi, että äiti ja isä rakastaa mua? Siitä, että osaisi itse rakastaa itseään?
Pitäisi puhua terapiassa lisää tästä elämän merkityksettömyydestä, siitä, että toivoisin elämääni jotain miellekkyyttä, siitä, että tuntuu tyhjältä. Ehkä mua pelottaa jatkaakin tosta aiheesta. Tulee surullinen olo, kun pohtii sitä avuttomuuden tunnetta, minkä elämän tyhjyys aiheuttaa. Tuota tyhjyyden tunnetta yrittää ehkä tiedostamattaankin välttää, vaikka sitä kai pitäisi käsitellä enemmän.
Haluaisin aina etukäteen tietää jonkin asian, mistä terapiassa voisin puhua, ettei tarvitsisi jännittää, että tuleeko alussa hiljaisia hetkiä, jolloin ei ole mitään sanottavaa. Tuntuu, että se terapia-aika menee hukkaan, jos sitä en "tehokkaasti" käytä. En halua tuhlata aikaa ”turhaan” hiljaisuuteen. Haluaisin puhua olennaisista asioista. Haluaisin saada terapiasta mahdollisimman paljon hyötyä, ja en usko hiljaisuuden sitä tuovan. Enkä ”epäolennaisista” asioista puhumisen. Terapiassa on rauhaton olo, jos ei mielessä ole mitään puhuttavaa. Silloin alkaa keskittyä siihen, että ei ole mitään mielessä, eikä ole mitään puhuttavaa. Silloin mietin sitä, että jaahas, nyt ei ole ajatuksia, mistäs puhuis, pian terapeutti kysyy, mitä ajattelen, hö, miksei voi tulla mitään puhuttavaa mieleen... Ehkä kontrolloin liikaa sitä, mikä on tärkeetä puhuttavaa, mikä taas turhaa, eikä hyödytä terapiaa. En vaan voi itselleni mitään. Haluan että terapia-aika on hyödyllistä, enkä tuhlaa sitä turhaan höpinään. Sitten kun ei tule mitään puhuttavaa mieleen, turhauttaa. En vaan pysty tyhjentämään mieltäni ja rauhoittumaan, vaan ajattelen sitä, etten ajattele mitään..
Mutta ehkä toi olemattomuuden välttäminen johtuukin ajan hukkaan menemisen lisäksi siitä, että haluan välttää tyhjyyden tunnetta. En halua vain olla möllöttää, koska sen lisäksi, että menetän tuon ajan "hukkaan", joudun ehkä kohtaamaan eksistentiaalista ahdistusta. Ehkä pakenen tuota olemassaolon tyhjyyttä, elämän merkityksettömyyttä ja järjettömyyttä myös terapian ulkopuolella. Ehkä suoritan elämääni, velvollisuuksia ja kivoja juttuja, jotta en huomaisi kaiken mielettömyyttä.
Tuntuu siltä, että nyt terapian aikana olen tavallaan tauolla elämästä. Olen pysähtyneenä tutkimaan mennyttä, analysoimaan nykyistä, pohtimaan tulevaa. Tarkkailen, mutten elä. En ehdi ja jaksa elää, energia menee mielen tutkimiseen.
Toisinaan kyllä pelottaa se, että terapia sitten joskus loppuu kokonaan. Mulle tulee sitten niin ikävä terapiaa ja terapeuttia. Onneks on ainakin vuosi jäljellä vielä. Nyt nimittäin on toisen terapiavuoden loppu lähellä ja kolmas vuosi alkamassa.
Tosi hassu ihmissuhde. En tiedä terapeutistani oikein mitään, mutta se tietää musta niin paljon. Se tuntee mut toiseksi parhaiten, heti mieheni jälkeen. Ja joiltain osin se tuntee mut jopa paremmin kuin mieheni.
Mun terapeutti on kyllä tosi tärkeä mulle. Jossain vaiheessa puhuttiin terapiassa yleisesti mun ihmissuhteista, mm. siitä, etten tunne siskoani siskoksi, eikä se tunnu ystävältä eikä kaverilta eikä äidiltä, vaan ehkä jonkinlaiselta tädiltä. Sitten puhuin siitä, miten tuntuu, ettei mulla ole koskaan ennen nykyistä miestäni ollut varsinaisia ystäviä, aiemmin ja nykyäänkin on ollut vaan hyviä kavereita, kavereita tai tuttuja. Sitten terapeutti kysyi, mihin lokeroon se kuuluu, ja kerroin, ettei se oikein sovi mihinkään valmiiseen joukkoon, vaan meen suhde on ihan omanlaisensa. Ei sitä tosiaan voi verrata mihinkään. Ei se oo mikään lääkärinkaltainen potilas-hoitaja -suhde, ei ystävyyttä, ei kaveruutta, ei rakkautta, ei vanhempi-lapsi -suhde. Se vaatii ihan oman lokeronsa. Väliaikainen ihmissuhde, joka ei unohdu koskaan ja joka kuitenkin on mulle ihan helvetin tärkeä, tavallaan tällä hetkellä mulle toiseksi tärkein mieheni jälkeen.
Muutamia kertoja, kun olen lähtenyt terapiasta pois, on portaissa tullut sellainen yksinäisyyden ja hylätyksitulemisen kokemus. Primitiivinen avuttomuusolo. Sellainen, että ei olisi halunnut lähteä pois terapiasta, jossa terapeutti kuuntelee ja ymmärtää mua. On tullut jo lähtiessä ikävä terapeuttia, joka hyväksyy mut sellaisena kuin olen. On tuntunut avuttomalta jäädä yksin.
Niin mitäs sitten, kun terapia loppuu ja jään yksin? Sitten kai mieheni saa alkaa kuunnella aktiivisemmin mun analysointejani kuin nykyisin. En kuitenkaan aio tehdä siitä terapeuttiani, se ei olisi hyväksi meen suhteelle, se ei ois hyväksi mun miehen mielenterveydelle, ja toisaalta eihän mun mies ees osais olla terapeuttina. Ei se osais kysyä hyviä kysymyksiä ja jaksais ahdistumatta ja kyllästymättä kuunnella mun itkunsekaista selostustani tunteistani ja sekavista ajatuksistani. Pitäis kai osata jotenkin olla itse itsensä terapeutti, jollain tavalla sisäistää terapeutti, oppia kysymään itse niitä kysymyksiä.
Nyt on ollut aika vaihtelevaa, välillä on ollut useita peräkkäisiä päiviä, jolloin olen ollut todella masentunut ja uupunut, välillä taas on ollut mukavaa. Eilen ja tänään on onneksi ollut kivaa. Siis kivaa, ihanaa! :)
Torstaina kävin pankissa. Tavalliselle käsittelytililleni oli kerääntynyt pari tonnia ”ylimääräistä”, joten päätin laittaa ne määräaikaiselle säästötilille vähän korkoa kasvamaan. Pankkivirkailija sanoi siinä tilitietojani katsoessaan, että sulla onkin ihan kivasti jo säästöjä, mihin säästät, asuntoa vartenko? Vastasin, että en säästä mitenkään tavoitteellisesti, että en tiedä mitä varten, ihan yleisesti pahan päivän varalle ja ehkä asuntoon. Siihen se n.50-55-vuotias nainen sanoi, että ei tuon ikäisenä mitään pahoja päiviä kannata miettiä. Hämmennyin todella! Sain vielä mutistua jotain, että no kyllä mun työpaikalla ainakin nyt on pahat päivät ja en saa niin paljon työvuoroja kuin haluaisin.
Mutta sitten pankkiasioinnin jälkeen aloin todella pohtia tuota lausetta. Juurihan monilla 25-vuotiailla niitä pahoja päiviä on; kitkutellaan pienillä opintotuilla, valmistutaan työttömäksi, kamppaillaan oman identiteetin kanssa -ja niin, masennutaan. Tälläkin hetkellä tunnen muutamia n.20-35-vuotiaita, jotka on psyykkisistä syistä sairauslomalla tai kuntoutustuella ja tulevaisuudessa häämöttää luultavasti työkyvyttömyyseläke. Omalla kohdallani en sitä pelkää, mutta jestas, että nuorien ei kannattaisi pohtia ”pahoja päiviä”!? Itselläkin nousee pian menot suuremmaksi kuin tulot, kun kelan terapiatuki laskee puoleen, ja alan maksamaan psykoterapiassakäynnistäni huomattavasti enemmän kuin nykyisin.
Havahduin tällä viikolla siihen, että tykkään kovasti nykyisestä työstäni. Työilmapiiri on mukava, työkaverit on kivoja, pomokin on mukava. Työ ei ole liian monimutkaista muttei myöskään liian yksinkertaista. Ei tarvitse ajatella liikaa, mutta ei ole tylsääkään. Ei tarvitse olla luova, mutta ei liian jyrkästi noudattaa sääntöjäkään. Ei tarvitse olla asiakaspalvelussa. Työstressiä on vain harvoin. Kuitenkin töissäkäyminen uuvuttaa; kotona olen kovin väsynyt. Ja aikaisin aamulla herääminen on ihan hirveetä. Monena aamuna ajattelen noustessani sängystä, että ai vittu, tää on ihan hirveetä, mä haluun työttömäksi, että vois nukkua aamuisin 9 asti, nyt kun pitää herätä viimeistään 6. Mutta sitten samana päivänä saattaa töissä tuntua kivalta. Se konkreettinen työ on sellaista, josta saan jonkinlaista tyydytystä; siinä mun järjestelmällisyysfiksaationi pääsee oikeuksiinsa.
Olen siis osa-aikatöissä. En jaksa enkä halua olla kokoaikatöissä. Haluaisin kyllä jaksaa olla kokoaikatöissä, vaikka en sitten olisikaan; mielestäni kokoaikatöissä kävijällä ei jää aikaa muuhun kuin töihin, nukkumiseen, syömiseen ja kotitöihin. Ei jää aikaa elää. Olisin ehkä vapaaehtoisesti down-shiftaaja, jos olisin terveempi tekemään sen päätöksen. Nyt olen valinnut lähinnä työttömyyden ja osa-aikatyön valillä. Ja luulen, että mun mielenterveydelleni on parempi käydä osa-aikatöissä kuin olla työttömänä, vaikka vapaaehtoista työttömyyttäkin on monesti tullut pohdittua. Kokoaikatöissä uupuisin nopeasti ja joutuisin sairauslomalle.
Vaikka olen omasta ”halustani” osa-aikainen, niin nyt laman jäljet on näkynyt sen verran, että en ole saanut niin paljon työvuoroja, kuin olisin halunnut. Se on aiheuttanut sen, että olen jälleen alkanut pohtimaan tulevaisuuttani työelämässä. Olen tyytyväinen nykyiseen työhöni, viihdyn siellä, enkä haluaisi hakea muita töitä. Eikä niitä töitä nyt noin vaan löydykään. En jaksaisi millään tuhlata vähäistä energiaani uuden työn opetteluun ja stressaamiseen. Ja kun mua ei kiinnosta mikään työ, ei kiinnosta hakea mitään. Mutta rahaa tulee nyt siis vähemmän kuin ennen. Ja samaan aikaan menot nousee suuremmiksi kuin ennen! Olen siis pohtinut myös osa-aikatyöttömyyden vaihtoehtoa. Soviteltua työttömyyskorvausta tulisi kuitenkin suhteellisen vähän, ja samalla menettäisin opiskelijaetuuteni, kun siirtyisin virallisesti opiskelijasta työttömäksi. Olen pähkäillyt ja pohtinut, mutten osaa päättää mitään. Tuttu on kuitenkin helpompi valinta kuin uusi tuntematon, ja sitä vain päättää olla toistaiseksi päättämättä mitään ja jatkaa jahkailua ja jossittelua.
Tällä viikolla on ollut terapiatauko. Samalla mulla on ollut normaalia enemmän vapaata töistä, eli olen oikeastaan ollut lomalla. Ollut mukava vaan puuhailla kotona. Nukkua pitkään, viettää jopa kokonainen päivä ilma velvollisuuksia; ilman töitä tai kotitöitä. Terapia on silti pyörinyt paljon mielessä. Mulla oli etukäteen mielessä, että kun on lomaa, jaksaisi ehkä nähdä kavereitakin. Mutta ei vain ole tullut toimerruttua. Olen vähän niin kuin ottanut loman sairausloman kannalta. Lepoa ilman suorituspaineita. On ehtinyt miettiä paremmin kaikkia juttuja. Lähinnä terapiaa... :)
Terapia vie valtavasti voimia ja ajattelen paljon terapia-ajatuksia ja ennen kaikkea terapiassa heränneitä tunteita kotona. Ja bussissa. Ja töissäkin kyllä. Että on se ihan hyvä välillä viettää lomaa terapiastakin. Tunnen hiukan syyllisyyttäkin siitä, että olen nyt niin omassa maailmassani, jotenkin niin itsekäs, ettei mulla riitä energiaa kiinnostua muista ihmisistä. Mutta kun väsyttää ja terapiatyöskentely väistämättä aiheuttaa sen, että omat piilossa olevat ajatukset ja tunteet kiinnostaa, niin ei kai kannattaisi syyllistyä siitä, etten ehkä huomioi muita ihmisiä. En vaan jaksa, kykene, pysty. Jos on iloton ja uupunut, niin ei siinä paljon muille ole annettavaa. Pitää vaan yrittää parantaa itseään ja toivoa, että joskus pystyisi suuntautumaan päänsä ulkopuolellekin. Itsen tuntemisen opettelu on hidasta ja hankalaa. Mutta välttämätöntä.
Mutta tosiaan kun käy läpi menneisyyttä, niin eihän sinne päähän mahdu samalla nykyhetki. Tai tulevaisuus. Kun on välttämätöntä, toisaalta ihan pakko, toisaalta itselle hyväksi, käydä läpi sitä mennyttä, niin sitten tietty jää se nykyhetki jotenkin pimentoon. Että odottaa, koskas tuo menneisyys on mietitty niin hyvin, että voisi keskittyä tähänkin hetkeen. Eilen juuri juttelin kaverini kanssa, joka on käynyt terapiassa aiemmin, ja kokee nyt, että sai terapiassa käsiteltyä lapsuustraumat, mutta nyt tarvis sitten ehkä apua elämään jatkossa. Noin musta tuntuu että mullekin käy. Että kun saan menneisyyden terapiassa puitua, jäänkin ihmettelemään että mitäs nyt sitten tulevaisuudessa. Pitääkin muistaa ottaa tää käsittelyyn ennen kuin terapia kokonaan loppuu.
Tärkeintä mun terapiassa kuitenkin on ollut menneisyyden käsittely. Terapiatuntien jälkeen on usein ollut hirveen uupunut olo. Raskas ja väsynyt. Surullinen ja onneton. Mutta ei mikään ihme, kun se suru uuvuttaa. On niin raskaita tunteita. Mutta samalla terapian rankkuus on luonut uskoa siihen, että terapia tosiaan toimii. On uskaltanut taas toivoa parempaa.
Onneksi nyt viime aikoina on ollut kuitenkin melko hyvä mieliala. Äidille kertomisen helpotus, lisääntynyt valo ja lämpö, loma, uudelle työkaverille masennuksesta & terapiasta kertominen, hyvien elokuvien katsominen, siinä jotain mielialaan vaikuttaneita asioita. Välillä olen ollut jopa iloinen! Tuon työkaverin kohdalla huomasin, että mitä useammalle masennuksestaan kertoo, sitä helpommaksi se muuttuu. Pystyn jotenkin olemaan rennompi, en niin jännitä sitä, että mitäs toi musta ajattelee, pitääkö se mua ihan hulluna jne, vaan pystyn ajattelemaan, että täähän on tosi yleistä ja ihan normaalia, sairaus siinä kuin fyysisetkin sairaudet.
Vaikka eihän se ihan noinkaan ole. Masennus ja ahdistus, uupumus ja suru; ne on niin olennainen osa mun persoonallisuutta, mun minuutta, ne on mun sisäisiä tunteita. Kun taas joku korkea verenpaine tai diabetes tai ihottuma on minuudesta erillisiä. Fyysiset sairaudet tuntuu irrallisilta häiriöiltä, jotka vaan hoidetaan pois, psyykkiset häiriöt taas on osa mua, ei ehkä ihan ominaisuuksia, mutta sellaisia minuuteen liittyviä osasia, että ne tuntuu todella henkilökohtaisilta.
