Vaikeaa

Nyt on ollut kovin vaikeaa. Uuvuttavan surun lisäksi kehiin on tullut taas pitkästä aikaa masennus ja jopa ahdistus. Ahdistus on oireillut fyysisestikin, mitä mulla ei usein tapahdu. (Yleensä psyykkiset ongelmat oirehtii selvästi vain psyykkisesti, jos väsymystä ei lasketa, ja vain fyysiset vaivat fyysisesti.) Nyt on ollut vatsakipuvaikerrusta ja oksetusoloa, päänsärkyä. En ole kuitenkaan huolestunut, koska tiedän ahdistukselle selvän syyn; olen viime aikoina käsitellyt paljon vaikeita asioita. Ajattelen, että tää on nyt luonnollinen reaktio, aikanaan ohimenevä vaihe, joka on hyödyllistä läpielää. Se ei ahdista, että ahdistaa.

Terapiassa tuli esiin pari asiaa, joiden ajankohdan halusin selvittää, ja ne selvitettyäni päätinkin aloittaa vanhan projektin uudelleen; tutkimuksen mun menneisyydestä. Kaivoin ala-asteen päiväkirjat esiin ja tutkin. Lisäksi keräsin informaatiota mm. valokuvista, kavereiden kanssa kirjoitetuista kirjevihoista, äidinkielen aineista. Projekti siis jatkuu edelleen, aion pikkuhiljaa käydä kaikki menneisyyteni dokumentit läpi ehkäpä lukioon asti. Mähän luin kaikki päiväkirjani läpi silloin joskus oiskohan ollut vuonna 2008, ennen psykoterapiaan menoa. (Sitä ennen en muistaakseni ollut juurikaan koskenut niihin.)

Nyt toisella lukukerralla huomaan lukevani eri tavalla. Tavallaan objektiivisemmin, tutkimusotteella, mutta toisaalta myös kovasti tuntien ja tulkiten lauseita uudesta näkökulmasta. Ehkä kiinnitän huomiota eri asioihin. En ole enää niin vieraantunut sen pikkutytön maailmasta, vaan eläydyn lukemaani. Ja toisaalta todella uskon ja tunnen sen lukemani, en alitajuisesti kiellä tekstiä, koska se olisi liian järkyttävää pitää sanoja totena. (<- Noin uskon jossain määrin käyneen vielä silloin 2008, jolloin olin niin hukassa itseni kanssa, vielä ihan pihalla menneisyydestäni. Terapia on auttanut mua tajuamaan paljon asioita, ja suhtautumaan asioihin eri tavalla ja havaitsemaan asioita eri tavalla. Olen oppinut tuntemaan itseni ja analysoimaan menneisyyttäni.)

Se ajankohta, mikä erityisesti aiheuttaa ahdistusta, järkytystäkin, on ala-asteen viimeinen luokka. Silloin olin yksinäinen 12-vuotias tyttö, jonka elämän olisi toivonut olevan aivan erilaista kuin mitä se oli. Viimeistään tuossa vaiheessa olen ollut masentunut. Äidin alkoholinkäyttö on ollut mulle aivan selvästi haitallista. Luokkakavereiden kiusaaminen on ollut julmaa ja haitallista. Isä on ollut aivan liian autoritäärinen. Sisko on ollut paljon poissa. Olen ollut fyysisesti melko yksin, mutta psyykkisesti lähes täysin yksin. Ongelmia on ollut aiemminkin ala-asteella ja ehkä ennenkin koulua, mutta erityisesti 12-vuotiaan ikään sijoittuu aika, jolloin olen ollut todella kovilla.

En ole kuitenkaan liian hyväuskoinen sen suhteen, että varhaisemmin lapsuudessa ei olisi sattunut vastaavaa. Kun ei muista kokonaisuutta, vain irrallisia osia, on omien epävarmojen tulkintojen varassa(, ja lopullista oikeaa totuutta ei todennäköisesti saa ikinä selville). Tuossa ala-asteen lopussa olin lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, joten kyllähän sekin vaikuttaa kirjoituksiin, etten nuorempana lapsena ole osannut juurikaan kirjoittaa tunteistani, vaan lähinnä siitä, mitä olen tehnyt milloinkin. Erinäiset pienet vihjeet osoittaa sitä, että (ehkä ihan muutamaa ensimmäistä elinvuottani lukuunottamatta, [ja tämänkin varauksen voi kyseenalaistaa]) kasvuympäristön ristiriidat on ollut samansuuntaisia sekä ennen kouluikää ja ala-asteen lopulla että ylä-asteella ja lukiossa. Ei se, ettei muista, tarkoita, ettei ole ollut.

Tän kaiken kauheuden tajuaminen ja kokeminen, menneisyyteen eläytyminen, saa mut ahdistuneeksi. Tunnen äitiä ja isää kohtaan pettymystä ja katkeruutta. Mutta suurin on silti suru. Tekisi mieli kirjoittaa, että se sama suru, jota olen tuntenut läpi lapsuuden ja joka on tarttunut mun minuuteen sitkeästi kiinni, ja joka tulee aina olemaan oleellinen osa mun persoonallisuuttani, mutta en tiedä, mitä ajattelen, ajattelenko niin.

Tarve

(Ensin kuulumiset; Joulu meni ok, oli hyvä, ettei tullut vietettyä sitä vanhempieni ja siskoni perheen kanssa. Terapiassa oli vain kahden viikon tauko, melkein kuin ei taukoa olisi ollutkaan, varsinkaan kun ei tullut tarvetta päästä puhumaan jouluahdistuksista, kun ei tullut jouluahdistusta. Sukulaisahdistus tuli puitua jo ennen joulua. Arki humpsahtelee nopeasti eteenpäin, terapiassa tulee pikkuoivalluksia vähän väliä. Toistaiseksi jatkan ainakin vuoden 2012 loppuun, toistaiseksi ainakin kesään asti 2 kertaa viikossa. Luulen kuitenkin, että terapiani loppuu vasta 2013 loppupuolella. Kyllä siitä vielä niin paljon tuntuu hyötyä irtoavan.)

Sitten mielensisältöihin. Olen havahtunut viime aikoina todella tajuamaan, miten yleistä se on, että olen avuton kun muut on avuttomia. Jos siis esimerkiksi mieheni on kipeä, mulla on erittäin surkea olo. Tietenkin siinä on mukana ihan normaalia tervettä empatiaa, mutta kyse on muustakin. Neuvoton ja ahdistunut ja turvaton olo saattaa mennä liiallisuuksiin. Pohdin asiaa itseasiassa jo viime huhtikuussa, mutta nyt viime aikoina se on tullut uudelleen mieleen. Aiemmin kirjoitin (kuulumisia ja avuttomuutta, tekstin lopussa):

"Kun olen tilanteessa, jossa mun pitää auttaa jotain ihmistä, kun joku toinen ihminen on jollain tavalla heikompi kuin mä, tarvii mun apua, ahdistun. Tulee jonkinlainen pakokauhu, että haluan pois tilanteesta. Haluan sulkea silmät, olla näkemättä, olla olematta auttaja. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten haluaisi auttaa. Auttaminen pelottaa. Tulee riittämättömyyden tunne, mä en osaa auttaa, vaikka mun pitäis.

Noh, mistäs tää sit juontuu? Äiti-suhteesta. Usein alkoholistin lapsista sanotaan, että koska ne on lapsena joutunut huolehtimaan vanhemmastaan ja murehtimaan alkoholisti-vanhempansa puolesta, niistä tulee aikuisina auttavaisia ja toisista huolehtivia ihmisiä. Mulle on käynyt aivan toisin. Koska mua on äidin humalatila ja avuttomuus ahdistanut, olen jollain tavalla yrittänyt kieltäytyä näkemästä sitä. Koska olen ehkä ollut huolissani äidistä, mutta en ole osannut auttaa, (tai ehkä olen jollain tavalla tajunut, etten voi auttaa,) en ole ehkä uskaltanut edes yrittää auttaa, vaan olen kieltänyt kaikki huolestumistunteeni ja rajannut auttamisvaihtoehdon pois tietoisuudesta. Olen pakottanut itseni tunteettomaksi. Ehkä oma avuttomuus on tuntunut niin turvattomalta ja kauhealta, että olen vain halunnut kaikella tapaa pois auttajan roolista, kaikista auttamistilanteista."

Turvattomuutta, avuttomuuden kauheutta torjumaan olen yrittänyt olla jotenkin riippumaton. En kestä sitä, että mua tarvitaan. Koen, etten kykene siihen.

Toisaalta taas toisen ihmisen avuttomuus saattaa ahdistaa senkin takia, että se saa mut tuntemaan, miten itse tarvitsen apua. Miten itse en ole riippumaton, vaikka niin saattaisi olla helpompaa, vaan mulla on mielettömän kova tarve itsellä saada ihmisiltä turvaa, apua.

Koska en ole aikoinaan saanut tarpeitani tyydytetyksi, ne tarpeet mussa pelottaa mua. Koska ne sattuu. Tarve tulla autetuksi, tarve olla tärkeä, tarve olla rakastettu.

Aivan kuten mieleni kasvatti vihamuurin isää kohtaan, jotta kipeät pettymykset ei sattuisi, on mieleni nyt rakentanut jonkinlaisen ahdistuspaniikki-nappulan mm. auttamistilanteisiin, jotta en tuntisi kipeiden tarpeideni särkyä. Tarpeista kirjoitin kesällä luettuani Virtahepo olohuoneessa-kirjan (Älä tunne):

"Tunteiden syväjäädyttymisen lisäksi myös monet kohtaamattomat tarpeet syväjäädyttyy. Turvallisuuden tarve, läheisyyden tarve, ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, arvostuksen tarve, huomion tarve, lohdutuksen tarve, tuen tarve. Vanhemmat ei vastaa näihin tarpeisiin, josta saattaa seurata se, että myöhemmin aikuisena janoaa koko ajan vain lisää tyydytystä näille tarpeilleen."

Tuolloin kesällä tunnistin sen, että kaipaan tarpeiden tyydytystä, mutta nyt tunnistan sen, miten tuo kaipaus pelottaa. Ei pelkästään auttamisen yhteydessä tule halua päästä pois tilanteesta, vaan ihan vaan muutenkin, on pelottavaa huomata että tarvitsee jotain niin paljon, että melkein hylkää tarpeensa ja hakeutuu tilanteista pois, jotta ei ikinä joutuisi pettymään. Tulee käsittämättömiä reaktioita, kun tuntee, että jokin tärkeä tarve on tyydyttymässä.

(On vaikea kirjoittaa rehellisesti tuntemuksistaan, kun samalla haluaa kuitenkin olla kertomatta aivan kaikkea. Sitten lukee oman tekstinsä uudelleen, ja tajuaa, että sen voi ymmärtää aivan väärin, vain koska ei ole halunnut suoraan kertoa jotain. Lukemalla voisi vaikka saada sen käsityksen, että kaikki mun ihmissuhteet on ihan vääristyneitä ja että pidän kaikkia ihmisiä kaukana itsestäni, en päästä ketään lähelle. Todellisuus ei onneksi ole ihan sellainen. Suhteeni mieheeni on mielestäni erittäin hyvä ja erittäin läheinen. Uskallan olla tarvitseva. Monella tavalla suhteeni ystäviini on myös hyviä, avoimia, läheisiä. Mutta huomaan naissuhteideni olevan ongelmallisempia kuin miessuhteiden. Menneisyyden haamut kai tässäkin kummittelee. Kun ystävä muuttuu tärkeäksi, pelottaa että onko se liian tärkeä. Järkeni kyllä toimii, tajuan, että kaikki on loistavasti, mutta tuntemukset siitä, että pelottava läheisyyden menettäminen, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet, huonommuuden tunne jne. on mahdollisia, ei häviä, vaikka kuinka järki sanoo toisin. Sentään ymmärrän, miten menneisyyden ongelmat yrittävät sabotoida nykyisyyttä, niin osaan toimia sisimpäni mukaan, en ahdistuspaniikki-nappuloiden.)

Ihaa

Sinivioletti, masentunut ja surullinen.

Kyllä tää tästä

Viime kirjoituksissa pohtimani hetkessä eläminen on osittain onnistunut, osittain ei. Olo on useimmiten kahlehdittu, mutta vapauden fiiliksiäkin pilkahtelee. Edelleen on jonkinlaisena pakkomielteenä suorittaa tiettyjä asioita tietyllä tavalla, mutta koitan olla myös niissä salliva itselleni; kun tiedostan pakkomielteeni tiettyyn rutiiniin, voin tarkkailla sitä ja itseäni hyväksyvästi niin, että totean, että en pistä itselleni nyt vastaan, vaan annan itseni suorittaa tän jutun, enkä ala kokemaan syyllisyyttä tai epäonnistumisen kokemusta siitä, että en voinut vastustaa kiusausta.

Meinasin kirjoittaa jotain huomisesta isänpäivästä ja myös siitä, että olen kohta pitänyt kaksi vuotta tätä blogia, mutta kun luin viime vuoden marraskuun kirjoitukset, totesin, ettei kannata kirjottaa uudelleen samoja asioita. Niinpä vaan vähän kommentoin noita kahta kirjoitusta, joita pääsee lukemaan tästä.

Isänpäivä on jälleen vihan ja surun päivä. Tai itse huominen päivä on varmaan ihan mukava, kun tiedossa on ihan mukavaa puuhailua kotona, mutta etukäteen ja jälkikäteen ajateltuna isänpäivään liittyvä isän ja isän isyyden juhlimisen ajattelu saa mielen surulliseksi ja vihaiseksikin. Voi pettymys mikä lapsuus mulla on ollut.

Viime jouluna päätin, että ens jouluna ei mennä mieheni kanssa sukulaisteni luo, vaan vietetään kotona oma joulumme. Se päätös pitää. Mennään lahjanvaihtoreissulle kai käymään joulukuun alussa, mutta itse joulunaika vietetään täällä. Tuntuu mukavalta ja helpottavalta. Saan ihan oman joulun, ei mun sukulaisten joulua.

Viimeisen vuoden ja myös viimeisen kahden vuoden ajattelussa pätee edelleen se, että ulkoisesti juuri mikään ei ole muuttunut, mutta sisäisesti on. Edelleen mm. "asun samassa asunnossa saman miehen kanssa, harrastan samoja asioita, käyn samassa paikassa osa-aikatöissä, käyn samassa paikassa samalla terapeutilla edelleen kaksi kertaa viikossa". Mutta mielialani on yhä hitaasti mutta vankasti parantunut. Olen oivaltanut kovasti asioita ja yleisvointi on huomattavasti onnellisempi. Jälleen olen paljon surullisempi kuin vuosi sitten, mutta samalla vähemmän masentunut. Masennus vaikuttaa edelleen muhun, mutta vähemmän kuin aiemmin, ja toisaalta taas suru on entistä voimakkaampaa. Suhtautuminen tulevaisuuteen on toiveikkaampaa. Tai siis uskon vakaammin siihen, että tulen voimaan tulevaisuudessa paremmin kuin nyt. Terapian loppuminen sitten joskus ei enää kauhistuta, vaan pystyn kuvittelemaan olevani joskus valmis lopettamaan sen. Yleisesti pettymysten sietokyky on parempaa ja jopa muutosten vastustus on pienempää.

Kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu tää elämä :)

Hetkessä eläminen

Tää sekalainen teksti on osittain vastaus edellisen postauksen ekaan kommenttiin, lähinnä jatkoa siis muutoksen kaipaamiseen / kaipaamattomuuteen.

En ajatellutkaan, että haaveilu ja muutoksen kaipuu kielisivät siitä, että ihmisellä on suorittamispakkoa. Tai että ylipäätään kunnianhimo tai elämässä "menestyminen" olisi huono asia, ei toki. Ehkä aluksi ajattelin jopa päinvastoin; että "terveillä" tulisi olla haaveita ja kunnianhimoa.

Mulla oli siis ehkä ennen tuota mieheni kanssa keskustelua juuri sellainen olo, että "terveellä" ihmisellä tulisi olla haaveita ja suunnitelmia, ja omat epämääräiset hyvin vähäiset toiveet kertoisivat juuri siitä, että masennukseni vuoksi en kykenisi unelmoimaan, en ehkä uskaltaisi haaveilla, välttäisin jotenkin alitajuisesti toivomasta tulevaisuudelta liikoja, jottei sitten taas pettyisi. (Olen siis myös sitä mieltä, että vähään tyytyminen on hyvä tavoite, mutta se ei saa johtua siitä, että alistuu vähään, koska ei uskalla toivoa enempää, vaan siitä, että tyytyy vähään, koska ei aidosti kaipaa enempää.) Mieheni kuitenkin on elävä esimerkki siitä, että tosiaan voi olla haaveilematta ja kaipaamatta mitään muutosta mutta olla samalla oikeasti onnellinen. Ehkä oma epävarmuuteni haaveiden olemassaolon tarpeellisuudesta kertoo siitä, että todella kipeästi kaipaisin muutosta, mutta se muutos ei ole mitään ulkoista helposti (tai vaikeasti, mutta kuitenkin konkreettisesti) korjattavaa, vaan nimenomaan sisäistä. Kaipaan hirveästi muutosta siihen, että en olisi masentunut, että en olisi musertuneena surutaakan alla, vaan voisin kokea olevani onnellinen, vapaa. Että olo olisi keveä, ei raskas.

Elämän tarkoituksettomuuden ja merkityksettömyyden koin aikoinaan todella ahdistavana. Ajattelen edelleen, että elämällä ei ole mitään tarkoitusta, mutta olen sentään saanut mielekkäitä asioita elämääni; ihmisiä ja asioita, joista olla kiinnostunut. Luulen että se riittää, ei tarvita mitään mullistavampaa merkityksellisyyden kokemusta.

Mun elämä on nyt kyllä mielekästä, mutta sisäisesti jokin hiertää vielä pahasti.

Tuosta suorittamisesta vielä; Olen nyt tiedostanut sen, että vaikka en suorita elämääni niin kuin sitä yleensä ajatellaan suoritettavan (stereotyyppiset opiskelut, työnteot, lapset jne), arkeeni mahtuu hurjasti asioita, joita jollain tasolla suoritan. Suoritan tehokasta tiskaamista radio-ohjelmaa netistä kuuntelemalla, suoritan tehokasta kirjan lukemista tv-ohjelman mainostauolla, suoritan tehokasta käsitöiden tekoa tv-ohjelmia katsoessa, suoritan pikkujuttuja ja toimin tehokkaasti monia monia tunteja päivässä. Siihen haluan muutosta. Haluan hiljentää tätä puuhailua. Kaikkia kiinnostavia tv-ohjelmia ei ehdi katsomaan, edes jälkikäteen netistä, osa kannattaa jättää kokonaan väliin, eikä yrittää mahduttaa niiden suorittamista aikatauluihin. Koitan hidastaa elämääni niin, etten multitaskaa liikaa elämääni. Mainostauoilla voi vaikka mietiskellä. Tiskatessa voi mietiskellä. Tv-ohjelmia voi katsoa ilman että samalla näprää käsillään jotain. Paskalla voi käydä ilman että lukee samalla lehteä.

Saattaa vaikuttaa aika pieneltä ongelmalta tai sitten helpolta ratkaisulta, mutta mulle on muodostunut tiettyjä rutiineja ja muutenkin on tiettyjä pakkomielteitä, joiden muuttaminen ja vastustaminen on hankalaa. Mutta yritän, koska luulen, että silloin kiireen tuntu vähenee, ja ennen kaikkea; on enemmän läsnä omassa elämässään. Ei vain suorita miljoonaa asiaa samaan aikaan, ja samalla suunnittele, mitä seuraavaksi, vaan oikeasti pysähtyy elämään. Kokemaan. Olemaan. Olemaan, ei vain tekemään.

Jos on sellainen olo, että elämä on liian nopeaa, eikä pysy mukana, vaan elämä lipuu ohi, kannattaa yrittää hidastaa sitä omaa elämäänsä niin että pysyy siinä mukana. Olen miettinyt paljon valokuvausta viime aikoina ja siihen yksi näkökulma on (mm. viimeisimmässä Voima-lehdessä Teemu Mäen kolumnissa mainittu), että valokuvatessa tavallaan etäännyttää itsensä tilanteesta. Kuvaamalla saa keskityttyä hyvän kuvan ottamiseen, ei tarvitse aidosti elää siinä tilanteessa. Kuvan ottaa itselleen tallenteeksi, muistoksi tilanteesta, jossa ei keskittynyt vain kokemaan, jotta voi sitten myöhemmin muistella ja kuvitella kokeneensa. Tavallaan ymmärrän näkökulman hyvin, on erilaista olla vaikka pienellä tunnelmallisella musiikkikeikalla keskittyneenä vain kokemaan ja elämään siinä hetkessä kuin miettiä, mitkä säädöt kameraansa ottaa, ja samalla missata laulujen sanat ja fiilis (puhumattakaan vaikka siitä, että on niin humalassa, että keskittyy kaikkeen muuhun kuin esiintyjään...) Tai että on erilaista liikkua luonnossa aistien ja fiilistellen sitä sellaisenaan kuin että katselisi koko ajan näkemäänsä vain sillä silmällä, että mistä saisi hyviä kuvia. Yleistystä, tottakai, ja tietenkin asiat voi yhdistää; voi nauttia luonnosta mutta välillä kuvatakin, voi nauttia keikasta, mutta välillä kuvatakin. Lisäksi valokuvaus voi olla tie, jonka kautta pääsee nauttimaan ja elämään hetkessä, keino alkaa kokea. Itse en ollut juurikaan kiinnostunut mistään öttiäisistä tai kukista ennen kuin aloin kuvata niitä. Kameran kautta olen alkanut rakastaa kimalaisia ja tunnistaa kasveja. Mutta siis se mitä mä ajattelin tätä viimeisen kappaleen sepustusta aloittaessa on se, että yritän tietoisesti tunnistaa ne hetket, jolloin suoritan elämää, jotta voin havahtua elämään siinä hetkessä rauhallisemmin, avoimemmin, vapautuneemmin, tietoisemmin. Ettei ne hetket sujahda ohi, ettei maailma jää täydemmin kokematta siksi että jokin rajoittaa sitä. (Kamera tai suru, tallentaminen tai suorittaminen, tekniset säädöt tai pakkomielteet, hyvän kuvan saamisen paine tai hetkessä elämisen pelko.)

Jumitus

Pari kuukautta taas mennyt edellisestä postauksesta... En mä oo edelleenkään lopettamassa, vaikka kirjoitushaluja ei oo hetkeen ollut.

Parin kuukauden aikana on tavallaan kaikki ollut ihan samaa, tavallaan taas on tapahtunut valtavasti asioita. Ulkoisesti mikään ei oo muuttunut, mutta tässä ihan parina viime viikkona olen saanut pikkuoivalluksia.

Psykoterapia on nyt junnannut paikoillaan jo 2 kuukautta. Ollaan toki terapeutinkin kanssa puhuttu siitä, että nyt en jostain syystä oikein etene mihinkään, jumitan vaan tässä paikoillani. Ehkä tuo jumittamisesta puhuminen on taas vähän saanut tilannetta edistymäänkin. Noita oivalluksia nyt viime aikoina olen saanut terapian ulkopuolisessa elämässä, ja niistä olen sitten keskustellut terapiassa, mutta itse terapiassa en ole oivaltanut oikein mitään.


Ehkä nyt ihan viime aikoina fokus on hiukan liikahtanut. Ennen kaikki energia meni elämästä selviytymiseen ja menneiden suremiseen. Nyt oon hieman alkanut taas miettiä, mitä oikeasti haluan elämältäni nyt juuri tällä hetkellä, en vain sitten joskus kukana tulevaisuudessa. Olen ainakin hetkellisesti vähentänyt työvuoroja, ja huomannut stressin vähentyneen, eikä enää ole kiireen tuntu koko aikaa.

Toki olen edelleen jumissa menneisyyden surussa, mutta ehkä olen nyt jumittamisellani, tai pikemminkin jumittamiseni tiedostamisella, kuitenkin edennyt jotenkin siihen, että haluan ja pystyn vihdoin tietoisesti pohtimaan, mitä haluan omalta elämältäni, mitä muutoksia haluan. Pieniä, mutta kuitenkin tärkeitä muutoksia. Koitan vähentää elämän suorittamista ja opetella tietoisesti rauhallista läsnäoloa. Sitä, että pystyisi nauttimaan kustakin käsillä olevasta hetkestä, eikä ajatus aina karkailisi tulevaan tai menneeseen. Olen huomannut, että mun on todella vaikeaa ryhtyä mihinkään, edes mukavaan, mutta itsensä pakottaminen toisinaan kannattaa; olen yllättäen tajunnut ajautuneeni tilanteisiin, joissa olen kyennyt nauttimaan olostani. Mun on hirveen vaikea esim. saada itseni lähtemään kotoa kaverin luo tai baariin, tai shoppailemaan, mutta jos saan itsestäni revittyä sen lähdön, yleensä on ollut mukavaa.


Olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja mieheni kanssa. Luulen, että ne myös auttoi terapian jumivaiheen loppumiseen. Tulevaisuuden haaveista puhuessa mieheni kertoi, ettei oikein haaveile mistään, (toki sillä jotain toiveita tulevaisuudesta on, muttei se ajattele niitä juurikaan), ja ettei sillä ole mitään tarvetta saavuttaa elämässään mitään, (siis mitään sellaista ulkoista, kuten hyväpalkkaista työtä, tai ylipäätään mitään arvostettua työtä, omaa asuntoa, mitään arvostettua tekelettä kuten kirjaa tai muuta vastaavaa) vaan että se on nyt tyytyväinen ja onnellinen elämäänsä, ei sillä ole tarvetta haaveilla paremmasta, ei se halua muutoksia.

Tuntui todella hyvältä kuulla taas tuo, että mun mies on onnellinen, mutta sitten taas toisaalta tuntui haikealta; miksen mäkin oo onnellinen! Samoinhan mäkin ajattelen pitkälti (ettei mulla ole tarvetta saavuttaa mitään merkittävää, etten halua kokoaikatyötä, asuntoa, autoa, kesämökkiä, venettä, koiria, lapsia jne, eikä mulla ole paljonkaan ulkoisia asioita, joihin haluaisin muutosta), mutta sitten se eroavaisuus tulee siitä, että mulla on sisäisesti onneton olo. Olen tyytyväinen ulkoiseen elämääni, mutten tunnemaailmaltani ole terve. Mulla on hirveän suuri surutaakka, joka estää mua vapaasti nauttimasta elämästä. Onneksi viime aikoina tuota nauttimistakin on pilkahdellut.


Olen havainnut, että se jokin klisee siitä, että alkoholiongelmaiset on juuri niitä ihmisiä, jotka kiinnittää huomiota muiden juomiseen ja näkee vaivaa siitä, jos muut ei juo tai ei juo "tarpeeksi", pitää monesti paikkansa. Jännää, miten juuri ne känniääliöt näkee sen ongelmana, jos en juo enää neljättä olutta, vaan siirryn limsaan tai veteen tai en mihinkään. Kokeekohan se vaivannäkijä silloin syyllisyyttä siitä, että juo itse liikaa ja jos joku muu ei juo yhtä paljon tai "tarpeeksi", silloin se muu ei anna tekosyytä omalle juomiselleen; "jos muutkin juo överisti, mäkin voin"? Liian humalassa olevat ihmiset aiheuttaa mussa ahdistusta ja ärsyyntymistä, halua mennä pois. (Samaa, mitä äidin humala aiheutti, niinpä niin). Musta ei ole liian kännisen säälijäksi tai auttajaksi, ne ihmiset saa mussa aikaan vain halun olla kohtaamatta niitä. Vaikka liian känninen ois mun kaveri, ei heru empatiaa. Putkahti muuten yhtäkkiä nyt mieleen, että syy siihen, miksi olen joskus ollut todella ahdistunut, kun mieheni on ollut pikkujoulujen jälkeen ihan sekaisin vessassa oksentamassa, saattaa liittyä siihen, että oloni on ollut niin ristiriitainen; toisaalta tarve "torjua" humalainen ihminen, halu olla ajattelematta, ja toisaalta halu auttaa rakasta ihmistä. On ollut hämmentävää, kun onkin kokenut empatiaa ja rakkautta sitä örveltäjää kohtaan.

Eteneminen etenemättömyyteen

Terapiaa on nyt kesätauon jälkeen takana 3 viikkoa. Ahdistus ja levottomuus on helpottanut, masennuskin vähentynyt, tilalla on nyt lähinnä vain se sitkeä surumielisyys. Toki kaikkia psyykkisten häiriöiden oireita on, mm. aloitekyvyttömyyttä, päättämättömyyttä, väsymystä, täydellisyyden tavoittelua, suurta stressin välttelyä jne. Mutta en koe kärsiväni ahdistuksesta ja masennuksesta, kärsin vain surusta.

Hyvä siis näin. Ei tämä mukavaa ole, mutta paljon pahemminkin voisi olla. Helpottaa, kun paskan olon jälkeen on vähemmän paska olo.

Terapiassa kesäjuttujen jälkeen olen päätynyt taas puhumaan lähinnä äidistä. Tai viime kerralla puhuimme siitä, miten en enää millään jaksaisi puhua äidistä, mutta koen sen silti tarpeelliseksi. Tietenkään mun suhde äitiin ja isään ei ole ainoita asioita, jotka mua vaivaa, mutta koen silti tärkeämmäksi puida niitä, kuin esimerkiksi sitä, etten tiedä, mitä haluaisin tehdä työkseni.

Aioin ensin kirjoittaa tuohon perään, että tuo jälkimmäinen pohdinta ei etene mihinkään, se vaan junnaa siinä samassa, että tiedän kyllä tiettyjä ominaisuuksia, mitä haluaisin työllä olevan tai mitä en haluaisi työllä olevan (osa-aikatyö, ei liian fyysisesti rankkaa, mutta ei mieluiten pelkkää istumistakaan, ei liian yksinkertaista, muttei liian stressaavaakaan, työpaikka keskustassa tai hyvän bussiyhteyden päässä, bla bla bla), mutta en osaa kuvitella mitään alaa sen paremmin. Aloin kuitenkin miettiä, että ehkä tällä hetkellä tuntuu, että terapia junnaa muutenkin vähän paikoillaan; tiedostan tunteeni ja ajatukseni vanhempiani kohtaan niin hyvin, etten enää juurikaan koe mitään oivalluksia, tarvon vaan siinä samassa suossa ympyrää.

Ehkä vaikeuteni puhua äidistä johtuu siitä, että tällä hetkellä olo on kovin ristiriitainen; rakkaus ja viha äitiä kohtaan on molemmat niin kovin voimakkaina mielessä. En tiedä, miten suhtautua äitiin, kun en enää pidä lähentymistoivetta mahdollisena, mutta en halua pistää välejä poikkikaan. En kuitenkaan tunnu nyt pystyväni siihen etäiseen kohteliaisuuteenkaan. Haluaisin vain olla ajattelematta äitiä. (Nyt on olo, etten kertakaikkiaan halua nähdä äitiä tai puhua puhelimessa sen kanssa.) Haluaisin olla joutumatta kokemaan tätä välivaihetta, ja pystyä hyppäämään sinne tulevaisuuteen, jossa kokisin pystyväni tapaamaan vanhempiani ahdistumatta. Tavoitteeni kai on, että joskus voisin suhtautua vanhempieni kohteluun samansuuntaisesti kuin suhtaudun nyt vaikka koulukiusaamiseen; se olisi vain osa menneisyyttä, joka toki vaikuttaa pienesti edelleen, mutta joka ei vaivaa. Asia, jonka olisi läpikäynyt niin, että se ei enää ahdistaisi, ei tuntuisi koko ajan häiritsevänä ja hiertävänä asiana, vaan jota voisi muistella siedettävää surua tuntien. (Itseasiassa koulukiusaaminen ei enää oikeastaan edes sureta mua, sen muistelu ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä, ei nyt tietty kivaltakaan, muttei kovin pahaltakaan. En kuitenkaan usko, että vaille hyvää vanhemmuutta jääminen olisi asia, jolle kävisi samoin; uskon, että sen aiheuttama kipu tulee olemaan aina mukana, toivoisin vain sen kivun olevan mietoa, siedettävää.)

P.S. Tänään on sentään oikein mukava päivä :)