skip to main |
skip to sidebar
Haluan tunkea oman pienen teelusikkani tähän homosoppaan. Viimeaikaiset kirkko- ja homokeskustelut on saanut mut taas hyvin ärsyyntyneeksi ja surulliseksi. Huoh, kaikenlaisten ihmisten kanssa tässä nyt sitten yritetään tulla toimeen.
Olen sitä mieltä, että yhteiskunnassa tulisi hyväksyä laki sukupuolineutraalista avioliitosta, mutta ehkä kirkko saisi ihan itse päättää, ollako syrjivä vai ei. Eli vihkiäkö jatkossa kaikkia vai vain heteroita. Toisaalta taas kun Suomessa kirkko ei edelleenkään ole irti valtiosta, olisi kuitenkin hyvä, jos myös kirkko olisi tasa-arvoinen. Päivi Räsäsen lausuntoja en pidä harmillisina siksi, että Päivi on uskovainen, vaan siksi, että Päivi on lääkäri ja kansanedustaja. Ihminen, joka on mukana päättämässä Suomen laeista ja jolla tietääkseni on edelleen lääkärin oikeudet, levittää vakavissaan tuomitsevia ja ahdistavia käsityksiään siitä, että sen lisäksi, että homoseksuaalisuus on syntiä ja siis moraalisesti väärin, epäeettistä, homoseksuaalisuus on myös psyykkisen kehityksen häiriö. (Homoseksuaalisuus lakkasi muuten olemasta sairaus Suomessa vuonna 1981.)
Homoista ja kirkosta oon kirjoittanut aiemminkin, otsikolla Erilaiset sukulaiset. Sukulaiset ei siis oo niitä homoja, vaan niitä konservatiivisia juntteja. Teki mieli kaivaa vanhat tekstini esiin. Kirjoitin mm.:
"Sukulaisten luona olo on tuntunut kuin omalta maailmaltaan. Olen tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi, oudoksi. On tuntunut, kuin eläisin sukulaisteni kanssa eri todellisuuksissa. Ne on niin hemmetin vieraan oloisia. Tähän liittyy osittain sellainen ulkopuolisuuden tunne ihan koko yhteiskunnasta, kun keskiluokkainen oikeistolainen konservatiivinen uskonnollinen ilmapiiri tuntuu niin painostavalta ja vieraalta. Sukulaiseni on junttimaalaisia, rikkaita oikeistolaisia. Tai no keskituloisia, mut mun mielestä jo keskituloiset on rikkaita. Vihaan sitä homogeenistä elämää, missä normien ulkopuolinen on epäilyttävää, outoa, väheksyttävää tai paheksuttavaa. Ei niitten kanssa voi puhua oikein mistään; politiikasta ja uskonnosta ne on ihan eri mieltä, ne ei tunnu tajuavan lainkaan, et mua ei kiinnosta esim. lapset. Tuntuu jotenkin vialliselta, kun odotetaan, että mä olisin sellainen kuin muutkin. Lapsia pitäisi tehdä, töissä pitäisi jaksaa, kaikkea muutakin pitäisi jaksaa ja kaikesta pitäisi tykätä. Ihmetellään, kun en halua matkustella, odotetaan, että mua kiinnostais sisustus tai puutarhanhoito. Oletetaan, että haluaisin omakotitaloon asumaan, ihmetellään, ettei meillä mieheni kanssa ole autoa eikä aikomustakaan hankkia sellaista. Pienituloisen arkea ei ymmärretä. Ajatellaan, että työttömät on vaan laiskoja. Puhutaan, että "täälläkin asuu nykyään neekereitä". Siis 2010-luvulla! (tai oikeastaan toi tapahtui "jo" vuonna 2008) Aivan eri maailmat! Välillä tulee epätodellinen olo.
Olen siis itse vasemmistovihreä ja ateisti ja usein sukulaisteni seurassa tulee sellainen olo, että joutuu puolustelemaan omaa maailmaansa niiden (mun mielestä väärää) ajattelutapaa kohtaan. Ja salailemaan. Mulla ei onneksi ole omakohtaisia kokemuksia uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, mutta suvussani uskonnollisuus on itsestäänselvyys. Kun kerroin äidilleni, että olen eronnut kirkosta, äitini huolena oli, ettei mummulle saa kertoa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että on parempi jos mummuni ei tiedä, koska kiihkouskovaisuudestaan huolimatta mummuni on mulle jossain määrin rakas, enkä halua, että se joutuu pelkäämään, että mä joudun helvettiin... Haluan suojella ihmistä, jonka ajatusmaailmaa en kuitenkaan hyväksy, heh. Mutta siis äidilleni olisi ollut tärkeää, että sen tytär menee naimisiin kirkossa jne. Tuntui, että äiti ei hyväksynyt mun kirkosta eroamistani. Siis mua. En eronnut kirkosta, koska en hyväksy kirkon konservatiivisuutta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että en usko Jumalaan. Tuntuisi oudolta kuulua johonkin ryhmään, jonka perusprinsiippeihin ei usko. Surullista, ettei äitini ymmärtänyt sitä, että jos menen naimisiin, se on juhla, jossa juhlitaan mun ja mieheni rakkautta ja sitä, että me halutaan elää koko loppuelämämme yhdessä, eikä siihen todellakaan sovi mitkään höpinät raamatusta ja Jumalasta ja rukoileminen, koska meistä kumpikaan ei usko minkäänlaiseen jumalaan. Tuntuisi valheelliselta lausua sen tahdon, jos se samalla olisi vastaus kysymykseen, uskotko jumalaan. (Kysymyshän menee muistaakseni jotenkin muotoa; Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä surusumu ottaa.. jne.) Ei tuntuisi kovin uskottavalta se tahtominen."
"Terapiassa puhuttiin mm. siitä, kuinka tunnen että se sukulaisteni maailma on todella erilainen kuin omani. Sukulaisten (mm. isän) rasistisuus, oikeistolaisuus, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja erilaisuuden sietämättömyys raivostuttaa. Puhuttiin paljon siitä, että haluan olla suvaitsevainen, mutta en suvaitse mm. monien uskovaisten suvaitsemattomuutta. Koen, ettei suvaitsemattomuutta tulekaan suvaita, koska se ei olisi aitoa suvaitsevaisuutta, vaan suvaitsemattomuuden hyväksymistä. Uskova, joka ei hyväksy homoja, on kuin koulukiusaaja. Ei silloin koulukiusaamista kuulu katsoa sivusta ja hyväksyä syrjintää, vaan tuomita koulukiusaus ja suvaitsemattomuus. Ja kun joku sanoo, että joo, kyllä Jumala hyväksyy homot, synnit saa anteeksi, niin raivostuttaa, miten homoseksuaalisuutta pidetään edelleen jonakin vikana! Että homous on syntiä, eli moraalisesti väärin ja pahaa? Argh!
Terapiakerran teemaksi muodostuikin erilaisuus. Toisaalta koen, että tietynkaltaista erilaisuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä. Toisaalta mun pitäisi erottaa esimerkiksi uskovista ihmisistä ne inhimilliset järkevät ihmiset, joita mun kuuluisi sietää, ja ne suvaitsemattomat kirjaimellisesti raamatun tarinoihin uskovat, joita mulla on oikeus paheksua. En saisi niputtaa kaikkia uskovaisia heti tuohon huonompaan ihmisryhmään, vaan tutustua ensin ihmisen ajatuksiin, ja sitten vasta päätellä, onko se tyhmä vai ei. Niin ja toisaalta koen samaistuvani niihin erilaisiin ihmisiin, joita kaikki ei ymmärrä. Oonkin sukulaisteni edessä puolustanut sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, vaikka itse olen hetero. Tai ehkä juuri siksi olen uskaltanut, kun asia ei ole ollut liian henkilökohtainen.
Terapiassa kerroin esimerkkejä siitä, miten isäni puhui lauantaina rasistisesti ja miten sukulaiseni nauroivat homovitseille sunnuntaina. Jotenkin koin, että näiden esimerkkien takia vihani ja vieraantuneisuuteni joitakin ihmisiä kohtaan tuli osoitetuksi oikeutetuksi. Että en vain kuvittele, että tuo ympäristö on erilainen, vaan se todella on. Että terapeutti ymmärtää, että sukulaiseni ovat juntteja, en vain kuvittele."
"En hyväksy tietyillä tavoilla erilaisia ihmisiä, mutta silti pelkään sitä, että ne ei hyväksy mua. En haluaisi kenenkään pitävän mua tyhmänä, haluaisin, että kaikki tykkäis musta. Vaikka kyllä ymmärrän, että kaikki ei voi musta tykätä, ja että mäkään en tykkää kaikista. Ehkä mä pelkään sitä, että väärät ihmiset vihaa mua. Että ne ihmiset, jotka olisi mulle tärkeitä, ei pidäkään musta. Äh, en tiedä. Tuntuu vaan pahalta, jos tietää, että joku ei tykkää musta. Pelottaa puhua eri tavalla ajattelevien kanssa, ehkä koska pelkään, että ne suuttuu mulle tai pitää mua tyhmänä tai jotain. Haluaisin vain välttää eritavalla ajattelevia, koska en osaa olla luontevasti niiden seurassa. Ja ongelmia syntyy sitten siitä, kun niitä ei voikaan välttää, vaan niiden seurassa olonsa kokee hermostuneeksi ja jotenkin erilaiseksi, sellaiseksi vääränlaiseksi, jolloin pitää puolustella itseään muita vastaan. Haluaisin, että mut hyväksyttäis tällaisena kuin olen."
Näin tällä viikolla joku yö unta, jossa olin keskustellut äitini kanssa homoista ja sanoin äitille, että musta tuntuu todella pahalta, että sä et hyväksy homojen erilaisuutta, koska tuntuu, että samalla sä et hyväksy mun erilaisuutta. Aamulla herättyäni mietin taas, että voi jestas, miten sitä voikin unessa tajuta jotain, mitä ei ole hereillä aiemmin tajunnut! Noinhan se taitaa olla. Otan nää homolesbobitrans- asiat todella henkilökohtaisesti ehkä siksi, että tunnen oloni myös jotenkin hyljityksi, siksi, ettei mun erilaisuutta hyväksytä. Tuon unen näkemisen jälkeen tuota ylläolevaa vanhempaa kirjoitusta on helppo lukea tästä uudesta näkökulmasta. Siinähän näkyy aivan selvästi, miten homoseksuaalisuus, uskovaisten tuomitsevuus ja mun oma erilaisuuden kokemus suhteessa sukulaisiin liittyy tiiviisti yhteen.
Lopuksi monimerkityksinen, myös tähän aiheeseen ja muhun liittyvä biisi:
Jarkko Martikainen: Toivo
Toivoa usein täällä pohjalla tarvitaan.
Äiti soitti eilen illalla. Se oli humalassa. Se ei ole soittanut mulle humalassa enää muutamaan vuoteen, joten olin hieman hämilläni. Soitti siis ihan muuten vaan, kun ei olla vähään aikaan juteltu. Tunsin oloni epämukavaksi, ja ajattelin, etten halua nyt kuunnella äitiä. Sitten tein jotain merkittävää; Sanoin äitille, että öö hei tota mä en halua nyt puhua sun kanssa, kun sä oot humalassa, et jos sä soittaisit huomenna. Äiti vastasi (varmaan humalansa vuoksi hämillään tai häpeissään tai jotain kovasti pokkaansa ylläpitäen), jotain että selvä/joo, sitten sanottiin moit. Puhelu kesti 32 sekuntia. Tänään oon sitten odotellut, että äiti soittaa. Ja ellei soita tänään, mä soitan sille huomenna.
Olen ylpeä itsestäni. Olin avoin, ja asetin rajan. Suojelin itseäni. En jatkanut puhelua ja siten kokenut ahdistusta äidin humalatilasta, enkä keksinyt mitään tekosyytä puhelun lopettamiseen, että on kiire tai jotain. Olin rehellinen. Ja rohkea.
Tää viikko on ollut kiireestä puheenollen eka viikko yli kahteen kuukauteen, kun mulla ei ole ollut lähes koko ajan kiire. Olen nimittäin vähentänyt työssä oloa edelleen, se 4pv/vko ei ollut tarpeeksi vähän, vaan olin edelleen todella uupunut ja stressaantunut. Tällä viikolla olin ekaa kertaa vain kolmena päivänä töissä, ja heti tuntuu olo hiukan paremmalta. Tosin tällä viikolla on ollut terapiataukokin, että tää viikko on ollut tosiaan puoliksi lomaa, kun ei ole ollut paljoa muita menoja ja velvotteita kuin työ. Terapeuttia on ikävä, vaikka tauko on vaan 1,5 viikkoa.
Aion nyt jatkaa 3pv/vko töitä, ja välillä olla 4pv/vko, jos olo vaan tuntuu siedettävältä. (Meinasin ensin kirjoittaa hyvältä, mutta se olisi liikaa toivottu, hyvältä kun tuntuu kuitenkin niin harvoin. Mutta onneksi sentään joskus!) Olen toiveikas ja luottavainen siitä, että nyt alan taas voida paremmin, kun työ ei vie kaikkea aikaa ja kaikkia voimia. En siis aio edelleenkään uudelleenaloittaa lääkitystä, koska mua ei hirveesti nyt ahdista, vaan lähinnä uuvuttaa. Ja jos työnteon vähentäminen auttaa voinnin paranemiseen, niin miksi söisin lääkkeitä siihen? Vastustan sitä ajatusta, että lääkitsisin itseäni, jotta jaksaisin töissä. Haluan lääkitä itseäni vain, jotta voisin psyykkisesti paremmin. Jos siis mua ahdistaisi ja masentaisi kovin, eikä työnteon vähentäminen auttaisi, niin hyvin todennäköisesti alottaisin taas lääkkeet. Mutta kovin helposti, tavallaan turhaan, en halua lääkitä itseäni.
Lupasin tuossa aiemmin kirjoittaa jossain vaiheessa lisää isästäni, koska silloin käsittelin terapiassa paljon tunteitani isään. Osan terapiassa esiin nousseista ajatuksista olen jo unohtanut, ja tällä hetkellä terapiassa on kuitenkin menossa mun suhde äitiin, joten päätin tehdä tällaisen yhteispostauksen.
Aiemmin olen kirjoittanut äidistäni ja isästäni mm. otsikoilla Kirje, Isä ja Äiti.
Oikeastaan noissa kirjoituksissa 'Kirje' ja 'Isä' olen hyvin kattavasti puhunut tunteistani isääni, ne luettuani tulee olo, ettei ehkä mitään lisättävää olekaan, kaikki on jo sanottu. Jotain pientä kuitenkin tulee mieleen. Anteeksiannosta. Olen ajatellut, etten voi enkä halua antaa isälleni koskaan anteeksi niitä asioita, mitä se on tehnyt. Sitä, miten isä on loukannut ja haavoittanut mua. Mutta nyttemmin olen alkanut ajatella, että olisi mulle itselleni helpompaa, jos voisin antaa anteeksi. Mutta en tiedä pystynkö.
Isäni ei ole pyytänyt multa koskaan anteeksi, vaikka tietää kyllä loukanneensa mua tietyillä asioilla. Kaikkia loukkaavia asioita se ei todennäköisesti tajuakaan. Mutta siis ikävistä asioista on aina vaiettu. En tiedä pystynkö ottamaan asioita puheeksi isän kanssa tai pystynkö antamaan sille anteeksi (niin kun sitä anteeksipyyntöäkään ei ole kuulunut..), mutta enää en ole niin vihainen ja ehdoton kuin aiemmin, jolloin tosiaan ajattelin, etten voi antaa isälle anteeksi koskaan, varsinkaan, jos isä ei pyydä anteeksi.
Toivoisin, että isä ottaisi joskus asiat puheeksi ja pyytäisi anteeksi että on loukannut mua ja kertoisi rakastavansa mua. Pelottava ihana haave. Oikeastaan luulen, että jos isä todella katuisi ja pyytäisi multa anteeksi, olisin kyllä nyt täysin valmis siihen. Mutta en uskalla itse ottaa asioita puheeksi ja kysyä isältä rakastaako se mua jne.
Tuntuu oudolta ja pelottavaltakin tiedostaa pohjimmiltaan kaivanneensa isän rakkautta niinä lukuisina vihavuosinakin, jolloin en kyennyt tuntemaan muita tunteita isää kohtaan kuin vihaa. Siellä syvällä kätkettynä ne rakkauden ja kaipuun tunteet on kuitenkin ollut. Rakastan isääni ja tarvitsen sitä, että isä rakastaisi mua.
Koska hankala suhteeni isään on ollut niin ilmeistä, on terapiassa tullut käsiteltyä paljonkin isääni. Äitisuhde taas on jäänyt vähemmälle. Tosin tällä hetkellä tunteeni äitiin on terapian pääaiheena.
Päällimmäisenä tunteena nyt ikävä äitiä, kaipuu äitin lähelle. Tarve kokea että äiti rakastaisi mua. Suru siitä, etten saa äidiltä sitä, mitä kaipaisin; rakkautta ja välittämistä.
Tuntuu, että äiti usein sivuuttaa mun sanomiset, ja siirtyy toiseen asiaan. Ensireaktiona on ollut se, että äitiä ei kiinnosta, että äiti on välinpitämätön. Tuntuu, ettei äiti ymmärrä mua. Mutta tällä viikolla ajattelin, että mitä jos syynä onkin osaamattomuus, se, ettei äiti osaa sanoa mitään. Että kyse ei olisikaan siitä, että äiti ei välitä musta tai että se ei ymmärrä mua, vaan että se ei osaa ilmaista ajatuksiaan.
Tuosta välinpitämättömyydesta ja ymmärtämättömyydestä on tullut turvaton olo. Avuton ja hylätty olo. Pelottavaa, ettei oma äiti ymmärrä, välitä, rakasta. Mutta ehkä niin ei olekaan. Ehkä äiti ei vaan osaa ilmaista tunteitaan.
Koin ja koen sääliä äitiä kohtaan, koska isä on kohdellut sitä huonosti. Olen nyt tajunnut, että ehkä tuo sääli on estänyt mua vihaamasta äitiä? Olen kyllä ollut pettynyt äitiin, mm. siitä, että miksi äiti antoi isän kohdella itseään ja mua huonosti, miksei se puolustautunut ja puolustanut mua. Mutta ehkä suora viha ja kiukuttelu äidille on estynyt, koska isä on tavallaan tullut sotkemaan mun ja äidin välejä.
Sain Madeleinelta tuollaisen ”beautiful blogger” -tunnustuksen, johon liittyy se, että kertoo itsestään 7 asiaa. En oikein tiedä, pitäisikö asioiden olla joitakin salaisuuksia tai tunnustuksia, mutta kerronpa nyt vaan jotain. Siispä:
1. Olen todella osaamaton tietoteknisesti. Vietän kyllä paljon aikaa tietokoneella, mutta atk-taitoni on lähes olemattomat. Kaikki pikkujututkin on hakusessa. Mieheni on jonkinverran opettanut mulle tietokonejuttuja, mutta uskomattoman tietämätön olen silti. Tätä blogia esim. olen joutunut tahkomaan aika paljon, kun en tajua, miten mikäkin toimii. En esimerkiksi tiennyt, miten taikoa jokin sana sellaiseksi, että se on linkki jonnekin toiselle nettisivulle jne. Tuo linkitys taisi kuitenkin onnistua. Ja kuvan liittäminen tähän tekstiin oli mulle ihan uusi outo juttu. Mutta tais onnistua. En siis ole tyhmä, olen vaan osaamaton. Mites sitä osais jotain, jos ei ole koskaan aiemmin opetellut.
2. Olen todella hyvä miinaharavassa. Koska olen tosiaan ollut huono tietokonetaidoissa, en ole juurikaan pelannut mitään kunnon tietokonepelejä (en edes pleikkarilla tai vanhoja konsolipelejä tai mitään). Siispä olen käyttänyt varmaankin satoja tunteja (no, ainakin 200..) miinaharavan pelaamiseen, ja olen kehittynyt siinä taitavaksi.
3. En ole koskaan saanut hyvää oloa liikunnasta. En ole koskaan harrastamalla harrastanut mitään liikuntaa. Koulun liikuntatuntien lisäksi olen kuitenkin paljon kävellyt ja pyöräillyt, jonkinverran hölkkälekkeillyt, uinut, lasketellut ja luistellut. Uintia ja luistelua vihaan, enkä muistakaan touhuista siis nauti. Vituttaa kun kuulen lauseita 'et vain ole löytänyt omaa lajiasi' 'ei mikään ihme, että on masentunut, jos ei liiku' jne. Jos sattuisin olemaan ylipainoinen, syytettäisiin varmaan liikunnan puutetta, eikä sitä, että söisin liikaa/liian epäterveellistä ruokaa...
4. Olen kulttuurisesti ja populaarikulttuurisesti melko sivistymätön. En tajua musiikista kovinkaan paljon. En tiedä bändejä, en osaa erottaa eri musiikkityylejä. Vaikka pidän hyvin paljon elokuvien katselusta, en juuri koskaan muista näyttelijöiden nimiä tai sitä, missä elokuvassa joku näytteli. Puhumattakaan elokuvien ohjaajista... En tiedä urheilusta mitään. Vaikka tykkään lukea kirjoja, en ole juurikaan lukenut klassikkoja. Vaikka koulussa historian numerot oli useimmiten 9, on kyllä kovin suuria aukkoja jäänyt mun historiatietoisuuteeni. Muistan, että pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323, jolloin raja meni viistosti kaakkoissuomen kohdilta Raahen kohdille, mutta en muista, miksi Suomen sisällissotaa käytiin vuonna 1918.
5. Mulla on melko paljon rahaa, vaikka monet tuttuni luulevat, että rahaa on suunnilleen saman verran kuin muillakin ikäisilläni/samassa tilanteessa olevilla. Olen säästäväinen ja pihi, jopa liiankin. Vaikka tuloni on kovin pienet, säästöön jää yllättävän paljon, koska menotkin on pienet. Tällä hetkellä mun menot on suuremmat kuin koskaan aiemmin, ja silti ne on suhteellisen pienet; vuokraan menee n.250€/kk, terapiaan n.250€/kk ja muuhun elämiseen n.250€/kk. Murehdin silti rahasta. Esimerkiksi kun en 3 kuukauteen saanut mistään rahaa (työttömänä, mutta en saanut työkkärin töppäilyjen takia korvausta), aiheutti se stressiä ja ahdistusta ja turvattomuuden tunnetta. Toki myös epäoikeudenmukaisuuden ja kohtuuttomuuden tunteilla oli vaikutusta siihen, että ahdisti ja tuli turvaton olo. Mulle säästöt edustaa nimenomaan turvallisuutta. Kai se on toisaalta yritystä kontrolloida omaa kontrolloimatonta, pelottavaa, epävarmaa elämää. Olisi pelottavaa ja ahdistavaa, jos tilillä ei olisi rahaa säästössä, ja pitäisi kaikki kolikot ja ostokset laskea tarkkaan. Vaikka lasken ja pihistelen ostoksissa kyllä, vaikkei olisi tarviskaan. Se on jonkinlainen pakkomielle yrittää ostaa mahdollisimman edullista. Esimerkiksi jos ruokakaupasta pitää ostaa muutama ostos, lasken aina välillä loppusentit tarkkaan, että tulokseksi tulisi x1, x2, x6 tai x7 senttiä, eikä x0, x3, x4, x5, x8 tai x9 senttiä, jotta pyöristys menisi alaspäin. Sairasta, tiedän. Mulla on muitakin vastaavia hassuja pakkomielteitä.
6. En ole koskaan lotonnut tai ostanut arpoja. En ole koskaan pitänyt vauvaa sylissäni (kaksivuotiasta kylläkin). En ole koskaan kokeillut huumeita (edes kannabista). En ole koskaan pessyt wc-pönttöä (Huom. en ole koskaan asunut aivan yksin...).
7. Olen antanut tämän blogin osoitteen kolmelle tosielämän (tosielämää tää nettikin toki on, mut siis sellaisille, jotka tunnen muuten(kin) kuin netissä) tutulleni, ja mietin myös ajoittain joillekin muillekin osoitteen antamista. Vaikka kirjoitankin harkiten yksityisyystiedoistani, en kuitenkaan kovasti pelkää, että mut tunnistetaan. Ehkä äiti ja isä on ainoat ihmiset, joiden todella haluan pysyvän tän blogin ulkopuolella. Muiden lukeminen ei kai kuitenkaan haittaisi. Ja äidin eksyminen tänne blogiini on erittäin epätodennäköistä, isän eksyminen mahdotonta.
Tunnustus pitäisi lähettää 7 muulle bloggaajalle, mutta en sitä tee, koska ne, joille sen antaisin, on joko jo saanut sen jostain muualta tai lopettanut bloggaamisen.
Olen edelleen jaksamiseni äärirajoilla. Tehnyt kokoaikatyötä n.38h/vk. Tänään olisi kahdet mukavat bileet, mutta olen niin uupunut, etten jaksa lähteä kumpaankaan. Lienee siis todellakin aika vähentää töitä, joten ens viikolla aion pitää yhden vapaapäivän, vaikka ei sekään mitään lomailua tule olemaan, kun aion silloin käydä terapiassa ja ruokakaupassa ja tehdä kotitöitä. Mutta tuleepa edes hiukan kiireettömämpää, kun jää yksi työpäivä väliin. Työt jatkuu toistaiseksi, mutta voi loppua koska vaan. Aion siis nyt yrittää 4pv/vko työtahtia.
Viime viikolla koin ekan kerran negatiivisia tunteita terapeuttiani kohtaan. Tuntui, ettei se ymmärtänyt kuinka uupunut olen, vaan kuvitteli mun olevan jaksavaisempi. Tuli olo, etten tule ymmärretyksi ja että mua ei oteta todesta. Onneksi keskusteltiin kunnolla asiasta, ja monet epäselvyydet selvisi. Muistiin jäi kyllä mietityttämään se paha olo siitä, ettei mulle tärkeä ihminen ymmärrä mua. Terapeutti sanoi pari asiaa, joista olin eri mieltä ja joista tuli olo, että terapeutti syyllistää mua siitä, että itse aiheutan itselleni pahan olon, kun en tee tarpeeksi parantuakseni. Tuntui älyttömän pahalta. Mutta ei se terapeutti sitten niitä asioita niin ollut tarkoittanutkaan. Hyvä että selvisi.
Eilen ja tänään mietin sitä, millaisia suojamuureja ihmisillä onkaan ja miksi. Aiemmin olenkin jo kertonut siitä, että olen saanut palautetta siitä, miten vaikutan loogiselta ja järkevältä ja tunteettomalta. Kai mulla sitten on jonkinlainen suojamuuri ihmisten kanssa jutellessa. Järkevyyden ja vakavuuden ja tunteettomuuden suojamuuri suojelemaan siltä, etten näytä omaa haavoittuvaa itseäni muille, etten ilmaise tunteitani, koska koen olevani niin haavat auki, että pelkään jonkinlaista romahdusta ja loukatuksi tulemista, jos uskaltaisin olla oma itseni.
Kiireistä on ollut. Olen tehnyt n.35 h/vk töitä (6-9h/pv), jonka lisäksi oon käynyt terapiassa, vieraillut sukulaisteni tykönä, hoitanut asioita mm. työkkärissä, kelassa, yliopistolla ja vuokranantajan kanssa. Mies on joutunut hoitamaan kaikki kotityöt, en yksinkertaisesti ole mitenkään ehtinyt ja jaksanut. Univelkaa on tullut, itkettyä on tullut, olen ollut vihainen ja raivoissani, olen oikeasti ollut ihan sairausloman kynnyksellä. Mutta nyt näyttää paremmalta! :)
Sota työkkärin ja kelan kanssa jatkuu, odottelen ja odottelen. Oikeastaan olen jo niin kypsä tähän touhuun, etten taidakaan nyt jaksaa avautua byrokratiarumban järjettömyydestä, vaikka niin suunnittelin. Sanonpa vaan, että on kyllä äärettömän kohtuutonta, että virkamies neuvoo väärin asiakasta, joka tämän takia menettää yöunien ja mielenterveytensä lisäksi noin tuhat euroa. Varsinkin kun samalta ajalta (n.2kk) tulot on 0€ ja menot 1500€.. Sota ei siis kuitenkaan ole vielä ohi, voitto voi vielä tulla...
Haaveeeni perustulosta yltyy yltymistään. Tää monimutkainen sääntöviidakko ja päätösten kohtuuttomuus ja epäoikeudenmukaisuus on ihan sairasta!
Ens viikko töitä, sitten jatkosta ei tiedä mitään. Uusia töitä en ole hakenut. En ole toisaalta jaksanut ja toisaalta ei ole oikein ollut hyviä paikkojakaan, mihin hakea.
Terapiassa olen puhunut paljon isästäni. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin.
Kaikkien rankkojen asioiden (työkiire, työkkärisekoilu, vanhempien tapaaminen) lisäksi elämässä on onneksi ollut paljon hyvääkin! Jaksoin alusta asti uskoa siihen, että syyskuussa helpottaa, ja nyt siltä tosiaan näyttää. Olen todella kiitollinen ihanalle miehelleni, että se on jaksanut tukea mua työkkäriahdistuksissani ja tehdä ruokaa, tiskata ym. kun en työ- ym. kiireiden keskellä ole jaksanut, ehtinyt, pystynyt omaan osuuteeni. Olen nauttinut parista harrastuksestani ja niistä saamastani positiivisesta palautteesta, vaikka aikaa niihin ei nyt kiireiden keskellä olekaan ollut kuin 15 min päivässä. Mutta se aika on ollut merkittävää ja olen saanut huomata, että elämässä on tosiaan jotain hyvääkin, jotain, minkä avulla ja takia jaksan nyt rämpiä nää pahimmat hetket läpi. Ja parista merkittävästä ostoksestakin on tullut hyvä mieli. Kaikesta paskasta huolimatta rakastan elämääni ja ihmisiä ympärilläni!
Hyvin ristiriitainen olo. Mun elämässä on nyt muutamia pieniä muutoksia, enkä tiedä, miten niihin suhtautuisin. Loppukesä on ollut kivaa, mutta tuntuu, että nyt kaikki muuttuu.
Terapia jatkui taas tällä viikolla pitkähkön kesätauon jälkeen. Alkoi heti uuvuttaa. Todellakin olin jotenkin lomalla kipeistä tunteistani, ajattelin kyllä paljon asioita, mutten tuntenut. Nyt se tunteminen sitten taas alkaa. Pelottaa taas kohdata niitä surun ja kaipauksen ja pettymyksen tunteita.
Olen nyt todennäköisesti muutaman viikon putkeen kokoaikatöissä, ja viikonlopuillekin on suunnitelmia. Eli jännittää kovasti, jaksanko. Varsinkin kun olen nyt ollut pari kuukautta ilman mitään aikatauluja ja sitten yhtäkkiä tulee pitkä jakso töitä, terapiaa, pientä matkustelua, niin kyllähän se hirvittää. Pystynkö mä siihen? Noh, turhahan sitä on etukäteen jännittää, jos stressaannun ja uuvun niin sitten vaan pitää lopettaa/vähentää töitä. Mutta kun vaan stressaan etukäteen. Toisaalta haluan käydä töissä että saan rahaa, toisaalta en jaksaisi, kun sitten ei jää aikaa elää omaa elämää.
Ärsyttää, kun työkkäri ei ole vieläkään tehnyt päätöstä mun opiskelijastatushommasta. Menee vielä monta viikkoa ennen kuin saan mitään tukia, kun en voi edes tehdä hakemuksia vielä kelalle. Saan varmaan seuraavan palkankin (syyskuun 15.) ennen työttömyyskorvauksia ja asumistukea kesältä. Suoraan sanottuna vituttaa tän yhteiskunnan byrokraattisuus ja keinotekoiset lokerot, joihin ihmisiä yritetään sulloa, vaikka ei ne niihin sovi.
Pian loppuu yliopistoon ilmottautumisaikakin. Mun pitäis vissiin ens viikon kiireiden keskellä mennä kyselemään työkkäristä sitä, että saanko nyt ilmottautua opiskelijaksi vai en. Stressaa.
Uskon siihen, että seuraavat viikot tulee olemaan niin pahoja, että en edes kuvittele jaksavani kirjoittaa tänne blogiin. Jatkan sitten syyskuussa joskus.
